Aku, Ella ja Iita

 Tuplanolla. Kaksi voittorataa. Hyppyserti. Agiserti. Suomen agilityvalion arvo. Ihan hyvä aksapäivä?

Tehtiin viikonloppuna retki etelään. Perjantaina junailtiin Kangasalle ja lauantaina lähdettiin heti aamusta ajelemaan kohti Helsinkiä. Määräänpäänä oli Konala ja Purina Areena. Ohjelmassa pari hyppyrataa ja yksi agirata. Olin vasta kisakirjeestä huomannut, että hyppyratoja oli todellakin kaksi, ja se hieman harmitti. Hyppikset ei oikein ole meidän juttu. Ja vaikka olisivatkin, niin niiltä ei saa agisertejä. Yritin aktiivisesti unohtaa, että kyseessä oli ekat kisat, joissa Ella voisi valioitua.

Ilmoittautumisen jälkeen meinasi vähän jännittää, onhan se nyt aika hurjaa olla Helsingissä aksakisaamassa! Lämppälenkkikin kulki Kehä 1:n ali, vähän erilaista kuin jossain Lieksan kyläkisoissa tai Kurkimäen perämetsissä. Kisaamassa ei ollut yhtään tuttua, mutta sitäkin enemmän kaikkia himu päteviä koirakoita. Onneksi paikalla oli pari koikkeria ja monta ACElaista, ne voi laskea melkein tutuiksi kun ovat niin usein samoissa kisoissa olleet.

Eka rata oli hyppis. Muuten ihan kiva rata, mutta vaikea suljettu kulma kepeille, putki keppien aloituksen vieressä tyrkyllä ja jatkon kannalta pakko päästä vaihtamaan puolta aloituksessa. Pohja hallissa oli melko pehmeä ja vähän raskas juosta, hieman epäilytti ohjauksiin ehtiminen. Ella kävi hirmu kuumana, hiippasi lähdössä, ei pysynyt lapasessa ja ylitteli esteet ihan älyttömillä loikilla. Hyllytettiin keppejä edeltävälle hypylle, en ehtinyt ohjaamaan. Hyllystä huolimatta jäi ihan kiva fiilis radasta, Ella tuntui kaikessa ylivireisyydessään niin hauskalta.

Toinenkin rata oli hyppis. Se kisattiin ulkokentällä, jolla oli huomattavasti parempi juosta kuin hallissa. Minien suorituksia katselemaan mennessä bongasin Sannan, joka oli sisäänheittäjänä radalla. Juteltiin koikkereista, rata ei oikein jaksanut kiinnostaa, ei näyttänyt ollenkaan Ellalle sopivalta. Rataantutustumisen jälkeenkään ei ollut sellainen olo, että radasta voitaisiin virheittä selvitä. Ei rata mitenkään mahdottomalta vaikuttanut, en vaan saanut siitä minkäänlaista otetta. Lähdössä Ella istui nätisti ja muutenkin oli ehkä aavistuksen matalammassa vireessä kuin ekalla radalla. Suoritus oli tuttua hyppyrataräpellystä, käännökset levisi ja rytmitys oli pielessä. Nollalla kuitenkin maaliin. Olin ihan varma, että aika ei riitä yhtään mihinkään. Oltiinhan nyt kuitenkin Helsingissä, eikä etelässä millään paskoilla radoilla pärjää. Idästähän niitä helppoja nollavoittoja pitäisi saada, eikä me pärjätä hyppiksillä edes siellä Kurkimäen perämetsissä. Repeilin itsekseni, kun näin tulokset: 0/-11,40, sij. 1./29, SERT-H. Kaikenlaisille räpeltäjille niitä hyppysertejä jaetaan...

Kolmantena ratana oli vihdoin agirata. Mulla ei ollut enää mitään tarvetta tehdä nollaa. Oltiin jo saatu hyppyserti, olishan se nyt ihan liikaa, jos vielä tupla tehtäisiin. Rata oli ihan kivan oloinen, taas tosin oli pari paikkaa, joihin ehtiminen mietitytti, kun rata oli siellä pehmeäpohjaisessa hallissa. Silti rataantutustumisessa tuli hyvin vahvasti sellainen olo, että me osataan tehdä tää. Ella hiippasi lähdössä. Se ei osaa hallissa istua paikallaan. Kaiken muun tarvittavan se kuitenkin osasi. Ohjaajansakin osasi. Tuloksena  0/-11,88, sij. 1./29, SERT-A, FI AVA.

Aloitetaanpa syksyn kuulumiset tuoreista terveystuloksista. Ella kävi maanantaina virallisissa silmä- ja polvitarkeissa, kun edellisistä ehti kulua jo pari vuotta. Silmätutkimus oli samanlaista taistelua kuin viimeksikin, jo tippojen laittaminen oli koikkerineidin mielestä aivan hirveän kauhean kamalaa, itse tutkimuksesta nyt puhummattakaan. Kun rimpuileva koira oli kahden ihmisen voimin saatu taltutettua paikalleen, yritti se vielä kiljumalla päästä pois pinteestä. Hölmö eläin. Huvittavinta on, että se ei loppujen lopuksi näyttänyt olevan moksiskaan koko tutkimuksesta, mutta silti piti laittaa kaikin voimin vastaan. Polvitutkimuksessa ja verinäytettä otettaessa Ella oli hyvin yhteistyöhaluinen, koikkerineidin naaman sorkkiminen vaan on jotain poikkeuksellisen kamalaa. Silmät olivat edelleen terveet ja polvetkin edellisen tutkimuksen tapaan 0/0. Samalla reissulla punnitsin Ellan, painoa neidiltä löytyy edelleen 11,0 kg. Verta otettiin pari putkiloa: toinen lähti Helsinkiin Lohen DNA-pankkiin, toinen Hollantiin ENM-testausta varten.

Viime viikonloppuna Ella kävi Liperin Leipäpäivillä osallistumassa JoA:n järjestämään koiratapahtumaan. Ihmisten rakastamisen lisäksi koiraneidin ohjelmaan kuului esiintymistä agility- ja tokonäytöksissä. Ella teki ensimmäistä kertaa voittajaluokan liikkeitä suuremmassa häiriössä ja selviytyi paria mokaa lukuun ottamatta ihan hyvin. Valitettavasti osa liikkeistä on edelleen kesken, eikä kokeisiin asti olla vielä päästy.

Sen sijaan aksakisailtu ollaan loppukesän ja syksyn aikana ahkerasti. Edelleen tulokset ovat olleet hylkypainotteisia (milloinpa meillä ei olisi?), mutta myös pari nollavoittoa on mahtunut mukaan parin vitosen lisäksi. Yksi voitto napattiin elokuun lopulla Mikkelistä, mutta valitettavasti mukavalta tuntuneesta radasta ei saatu videotodistetta. Sen sijaan syyskuun puolivälissä Kurkimäellä ACE:n kisoissa tehty nolla tallentui myös videolle:






Akulla ei mitään ihmeellistä ohjelmaa ole ollut syksyn aikana, se on pääasiassa viettänyt rauhallista kotikoiran elämää. Koiraherra viihtyy hyvin sohvannurkassa ja nauttii suuresti rapsutuksista, mutta on toisaalta hyvin innokas leikkimään Ellan kanssa. Välillä se myös innostuu yksikseen heittelemään leluja ympäri kämppää hirveän ärinän kera. Päiväohjelmaan kuuluu myös ruuan varastaminen (tai ainakin varastamisen yrittäminen) milloin mistäkin. Fiksuna, ja nykyään erittäin ahneena, koirana Aku osaa kehittää itse itselleen erilaisia aktivointitehtäviä, jos muuten meinaa käydä aika pitkäksi. Rauhallisista kävelylenkeistä Aku nauttii suuresti saadessaan nuuskutella ihania tuoksuja niin paljon kuin haluaa. Kunnostaan 9,5-vuotias veteraani huolehtii lenkkeilyn ja pikkusiskon kanssa painimisen lisäksi säännöllisillä hepulikohtauksilla niin sisällä kuin ulkonakin.