Olen viime aikoina joutunut lukemaan useita tekstejä, yt-tiedotteista strategiapapereihin, joita voisi luonnehtia sanoilla ”kuollut sisältä”. Teksti voi sisältää myönteisen kuuloisia asioita kuten avoimuus, osallistaminen, hoiva ja voimavara, mutta tarkemmin katsoen ne ovat kuin leikkokukkia, jotka on tökitty pystyyn elottomaan ja saastuneeseen maahan.
Tutkija tietää J. L. Austinin sanoin, että sanoilla voi tehdä asioita, mutta sanatkaan eivät pysty mahdottomiin. Ei riitä, että organisaatio läkähdyksiin asti julistaa olevansa ketterin, toimivin ja edistynein kaupunki / virasto / opinahjo / yritys. Kyllä tavallisin aistinvaraisin havainnoin silti on todettavissa, jos alustat eivät toimi, palvelu ei pelaa ja työntekijät hoippuvat selviytymisen ja elämänhalun tuolla puolen. Ja valehtelultahan se alkaa näyttää, jos ei viesti yhtään vastaa sitä, mitä näkyy.
Siksi oli piristävää lukaista tämä TSV:n julkaisupäällikkö Sami Syrjämäen mainitsema hevonp*****-vastaanottavaisuutta käsittelevä tutkimus. En voi arvioida menetelmän tieteellisyyttä tai tasoa, mutta lehti Personality and Individual Differences on tieteellisen Julkaisufoorumin https://jfp.csc.fi/jufoportaali tasolle 2. hyväksymä.
Results show that corporate bullshit receptivity is distinct from a general affinity for corporate speech, negatively associated with measures of analytic thinking, and positively related with other bullshit-related constructs in theoretically-consistent ways. Importantly, corporate bullshit receptivity is positively associated with several workplace perception variables and is a robust negative predictor of work-related decision-making. (*
Näyttää siltä, että ei ole hyödyksi syytää silmittömästi puppua, jos se vieraannuttaa ihmisiä ja vetoaa niihin, jotka auttavat lähinnä kaivamaan kuoppaa syvemmäksi. Sanoilla pitää olla yhteys elettyyn todellisuuteen. Sanojen pitää saada elää, virkkeiden hengittää ja heijastaa todellisuutta rosoisuudessaan ja herkkyydessään. Siksi organisaation viestinnässäkin on sanottava mitä ajattelee ja ajateltava mitä sanoo.
*) The Corporate Bullshit Receptivity Scale: Development, validation, and associations with workplace outcomes February 2026 Personality and Individual Differences 255(113699) DOI:10.1016/j.paid.2026.113699
Kävin äskettäin Riihimäen teatterissa katsomassa Youssef Asad Alkhatibin monologin ”Hajuvesi”. Ja hyvä että menin, sillä esitys oli hyvä perjantai-illan irtiotto työasioista, kolmen vartin intensiivinen näkymä nuoren ihmisen kokemuksiin ja toiveisiin.
Asad Alkhatib saapui Palmyrasta Suomeen 16-vuotiaana, ja uudessa maassa hänen toiveensa oli päästä näyttelemään. Monologi kertokin Asad Alkhatibin ensi yrityksistä päästä teatteriin, ja se taustoittaa muutamin piirroin myös hänen lapsuuttaan Syyriassa, samoin kuin Suomessa syntyneitä ystävyyssuhteita.
Jotkut ystävät ovat olleet kiinnostuneempia pilven myymisestä kuin toveruudesta, toiset taas ovat auttaneet Asad Alkhatibia löytämään ja pitämään katseen fokusoituna, näyttelemisessä. Samalla hän sivuaa nuoren maahanmuuttajan kotoutumisen ja selviytymisen mahdollisuuksia ja yleisemminkin sitä, miten elämän yllätykset voi kääntää voitokseen.
Rekvisiittana esityksessä on matkalaukku ja tuoli, jotka muuntuvat välillä tietokoneeksi, eläköityneeksi elokuvahevoseksi, mitä kertomus kulloinkin tarvitsee. Tuoli on myös tärkeä tarinan kannalta: nuoren ihmisen on helpompi pitää pää selvänä, kun teatterissa on oma tuoli, jolle hän on aina tervetullut seuraamaan harjoituksia ja näytöksiä. (Aivan mahtava oli kohtaus, jossa Asad Alkhatibin hahmo näkee ensi kertaa Aleksis Kiven patsaan Helsingin rautatientorilla ja pohtii, olisiko kyseessä kuningas ja takana hänen linnansa – näyttelemisestä kiinnostuneelle Kansallisteatteri on toki Aleksis-kuninkaan linna…)
Virginia Woolf kaipasi naisille omaa huonetta, ja samaan tapaan oma tuoli voi olla tärkeä. Itse asiassa esitys toi mieleeni keskustelut yliopisto-opiskelijoiden, joskus alumnienkin kanssa. He ovat toisinaan tuoneet esiin sen, miten tärkeää on välillä viettää hetki aikaa kampuksella, tuolilla tai penkillä istuen, omalla tavallaan yliopiston arjessa myötäeläen. Erilaisia tuoleja, kuulumisen ja mukanaolon mahdollisuuksia, olisi varmasti tärkeää järjestää alalla kuin alalla.
Asad Alkhatib opiskelee Teatterikorkeakoulussa, ja hän on esiintynyt Kansallisteatterissa ja televisiosarjassa. Hajuvesi on hänen ensimmäinen oma soolonsa, jota hän on esittänyt monilla näyttämöillä. Lisää tietoa hänen elämästään ja urastaa
Lucy May Montgomeryn teoksessa Runotyttö etsii tähteään (Emily’s Quest 1927) luvussa 17 mainitaan Ruth Dutton, Ruth-täti, ”joka tapansa mukaan näytti siltä kuin kaikki olisivat hänen mielestään tulleet hulluiksi. Viime vuosina Ruth Duttonin asenteelle on ollut helppo löytää perusteita. Aivomätää, sekavaa politiikkaa, väkivaltaista politiikkaa, huonosti perusteltua tekoälyn käyttöä ja vaikka mitä tulee ovista ja ikkunoista, monenlainen kaaos ja synkkyys kiertelee lonkeroitaan yhteiskunnassa ja kulttuurissa.
Eilettäin alkoi kerrassaan tuntua siltä, että kaikki työt ja vapaa-ajan asiat alkavat kirvota käsistä, ja illalla totesin, että ei tässä kerrassaan pysty tekemään mitään muuta kuin ehkä lukemaan jotain oikein hyvää tuttua romaania. Ulottuvillani oli Jane Austenin kauhuromantiikkaa parodioiva Neito vanhassa linnassa (Northanger Abbey 1817), joten avasin sen ja etsiskelin jotain viihdyttävää pätkää Bathin seurapiireistä tai arkiseksi osoittautuvasta vanhasta luostarilinnasta. Hauskuutta, sanavalmiutta, leikkisää romantiikkaa!
Ensimmäiseksi avatui eteeni kuvaus sankaritar Catherine Morlandin ja pullistelija John Thorpen ajelusta, ja sitten hyväntahtoisen, mutta melko tyhjäpäisen rouva Allenin puheenvuoroja. Tuijotin repliikkejä ja nieleskelin: ikään kuin olisin lukenut erään amerikkalaisen vanhuksen(** tajunnanvirtaa, jossa puhujalla on parhaat hevoset, parhaat kaverit, parhaat rattaat ja parhaat puheet. Samalla Thorpe on tietenkin oikeasti typerä, tylsä ja törppö suunsoittaja, jonka omat puheet osoittavat hänen mitättömyytensä.
Myös rouva Allenin epämääräisyydet ja materialistiset ilonaiheet tuntuivat nykyajassa tutuilta.
Tuijotin hetken aikaa typertyneenä Thorpen öykkärimäisiä sanoja. Nytkö minulta vietiin Austeninkin lukuilo? Oliko leikkisä parodia muuttumassa nykyhetken todellisen dystopian kuvaukseksi?
Kauhun vallassa kääntelin jonkin aikaa kirjan sivuja ja pohdin, mitä enää teen jos tämäkin viedään. Vähitellen onneksi muiden kirjan henkilöiden äänet tavoittivat minut ja pääsin arkisen järkevien Morlandien, sympaattisten Tilneyn sisarusten ja monien muiden hahmojen pariin, ja tunnistin taas uusia viittauksia kauhuromantiikkaan (ks. esim. https://en.wikipedia.org/wiki/The_Mysteries_of_Udolpho).
John Thorpella olisi varmasti paljon juttuseuraa Äksylässä, jota myös mm. roskispaloksi ja viemäriksi nyttemmin kuuluu kutsuttavan. Mutta samalla Austenin romaani tarjoaa erinomaisen kehystyksen siitä, miten paljon (vähän) hänelle kannattaa antaa arvoa. Neito vanhassa linnassa toimii edelleen älykkäänä ja hyväntuulisena silmäniskuna kauhutarinoille, ja tärkeän ankkurin tarjoaa sekin, että itse kirjahyllystä löytyvä kappale on joululahja vuosien takaa, nyt jo kuolleelta lähiomaiselta. Siinä oikeasti arvokkaita asioita, jotka maadoittavat jopa näinkin mielipuolisina maailmanaikoina.
Jane Austenin lukeminen on edelleen kuin lohdullinen kotiinpaluu hullusta maailmasta.
—————-
(* ”Aunt Ruth, looking as usual as if she thought every one had gone mad”
Akira Kurosawan käsikirjoitukseen perustuva vankilapakoelokuva, jossa kuskiton veturiletka rymistelee halki Alaskan? Yle Teemalta tullut filmi Pakojuna (Runaway Train 1985) vaikutti niin oudolta, että se oli katsottava, vaikka genre ei lähtökohtaisesti kauheasti kiinnosta.
(Seuraa juonipaljastuksia)
Elokuva alkaa erityisvankilasta Alaskasta. Paatunut vankilakundi Manny on kaikkien muiden vankien ihailema, ja hänen ja vankilapomo Rankenin välillä on jatkuva jännite ja valtataistelu. Manny karkaa nuoren, häntä estoitta ihailevan vangin kanssa, ja kaksikko nousee veturiletkan kyytiin. Juuri liikkeellelähdön hetkellä veturinkuljettaja saa sydänkohtauksen ja putoaa ratapihalle, ja veturit lähtevät pimeinä ja brutaaleina jyristämään halki Alaskan.
Esimerkiksi Buster Keatonin mestariteos Kenraali (1926, https://en.wikipedia.org/wiki/The_General_(1926_film) on hyvä esimerkki siitä, miten veturilla ajamiseen voidaan saada jännitystä. Ihmettelin silti etukäteen, miten saadaan kahden tunnin jännäri siitä, että juna menee minne menee ja kyydissä on kaksi karkuria ja yksi apukuski.
Mutta kyllä se toimii. Jännitettä riittää ja vääjäämätön käänne seuraa toista. Liikenteenvalvonta koettaa raidevaihdoilla välttää törmäykset. Karkurit ymmärtävät vähitellen, että heidän pakojunansa syöksyy hallitsemattomasti kohti tuntematonta määränpäätä. Unelmat Las Vegasista jäävät unelmiksi. Juna kiitää tutisevien siltojen yli ja lumisten vuorten tunneleihin. Apukuskikaan ei pysty auttamaan, koska etummainen veturi ohjaa muita. Vanhanmalliseen etummaiseen veturiin taas on vauhdissa mahdoton päästä muuten kuin mielipuolisella raivolla, jota Manny lopulta osoittaa.
Tunteet kiristyvät matkustavan kolmikon kesken, ja helikopteri laskee vielä pakkomielteisen vankilanjohtajan mukaan neljänneksi loppukahinoihin. Mannyn ja Rankenin loppukiista vapaudesta, pelosta ja kuolemasta huipentuu, kun Manny raadeltunein käsin irrottaa etummaisen veturin muusta letkasta ja kiipeää sen katolle. Rata on loppumassa, mutta lopullista tuhoa ei näytetä, vaan viimeiseksi katsoja näkee veturin katolla vapaudesta nauttivan Mannyn, ajasta ja maailmasta irrallaan hetkeä ennen loppua. Loput veturit alkavat hidastaa kulkuaan, ja nuorempi karkuri ja apukuski jäävät jälkijunassa ällistelemään, kun vanha taistelupari häipyy lumipöllyyn.
Manny, Ranken ja useimmat muutkin elokuvan henkilöt ovat melko vastenmielisiä, ja pääkaksikon päähänpinttymä toisistaan hipoo jonkinlaista toksista bromancea (”It’s all about you and me” taitaa Manny julistaa loppukamppailussa). Mutta lopussa, kun Manny seisoo veturin katolla vapaudesta nauttien, tarina irtoaa rikoksesta ja rangaistuksesta. Tuntuu siltä, että hän on todella irrallaan, hetkessä – mennyt on mennyttä, tulevaisuutta ei ole, on vain hetki.
Kohtaus tuo mieleen zen-tarinan, jossa mies roikkuu köydestä jyrkänteellä. Alapuolella häntä vaanii leijona ja yläpuolella hiiret järsivät köyttä poikki, mutta mies pysähtyy silti nauttimaan jyrkänteellä kasvavasta marjasta. Lars Huldénin runossa minähahmo toteaa, että eli pitkän elämän aikana muutamia minuutteja. Mannyn eletyt minuutit ajoittuvat epäilyksettä viime hetkiin, ja tuo ajasta irrallaan olo jää jälkitunnelmaksi mieleen, ehkä vähän samoin kuin Thelman ja Louisen viimeinen ajomatka.
Elokuvan ohjaajan Andrei Kontšalovskin mukaan junan voi tulkita symboliksi mistä haluaa. Sen voi ajatella vankilaksi, koska siitä ei ole ulospääsyä, tai vapaudeksi, koska sen avulla karkurit pääsivät vankilasta. Tai voi myös ajatella, että kyseessä on hallitsemattomasti eteenpäin säntäävä ihmiskunta, jota kukaan ei pysty pysäyttämään. Vanha sukupolvi siis kiitää vanhanmallisella, murjoutuneella veturilla jonnekin kaukaisuuteen, kykenemättä irtautumaan päähänpinttymistään?
Koetin etsiä viittauksia Keatonin veturiseikkailuun ja ehkä löytyikin muutamia (Kenraalissa seistään myös jossain kohtaa veturin katolla, vaikka eri tunnelmissa, ja veivataan ratavaihteita), siinähän on paluumatkan takaa-ajossa mukana myös peräkkäisiä vetureita. Mutta Kurosawa sai ilmeisesti inspiraation ei niinkään esimerkiksi Keatonin kerronnasta kuin eräästä 1960-luvun tapauksesta. Karkuteille lähteneitä vetureita on nähty elävässä elämässä muutenkin – Popular Mechaniics (ks. linkki alla) kertoo erään 2000-luvun tapauksen, josta tehtiin myöhemmin elokuva Unstoppable (2010). Kuolleen miehen kytkinkään ei aina toimi, ja jarrut voivat hajota.
Olisi kyllä ollut hauska nähdä elokuva sellaisena kuin millaiseksi Kurosawa sen ajatteli, mutta hän ei ilmeisesti oikein ollut Hollywood-yhteensopiva, ja hanke jäi sikseen. Jotakin Kurosawan henkeä tarinassa ehkä silti on.
En ole pitänyt tarkkaa kirjaa kaikista tapauksista, mutta aika monen vuoden ajan on julistettu, että kuuden – kahdeksantoista kuukauden päästä nousee tekoäly, joka vie kaikki työpaikat tai saavuttaa tietoisuuden tai suvereniteetin, tai muuten vaan mullistaa kaiken. Jossain vaiheessa se, joka seuraa uutisia, alkaa miettiä, kuinka monta kertaa tätäkin sutta on huudettu saapuvaksi.
Puhe nykyhetkestä, joka ”juuri nyt/kohta mullistuu peruuttamattomasti”, sopii varmaankin mm. teknologian markkinointiin. Viimeisten 500 vuoden ajan historiaa peranneelle ja tietokoneitakin vuosikymmeniä käyttäneelle tulee välillä mieleen liki jokaisen alkavan sodan ainaiset rivakan etenemisen lupaukset:
”Viikossa voittoon” (Moskovan radiopropaganda talvisodan aikana).
”Jouluksi kotiin” (onko ”Home for Christmas” -vakuutteluja todella esitetty? Ainakin ensimmäisen maailmansodan ajoilta löytyi sanomalehtiarkistosta jotain viittauksia ”parin kuukauden sota” -ajatuksiin). (***
Tulee myös sama uskottavuushaaste kuin avaruusseikkailuelokuvissa, kun intergalaktiset sota-alukset posahtelevat: kun laitteet vanhenevat ja tuhoutuvat pikavauhtia, kuka oikeasti haalii raaka-aineet ja käyttöenergian?
Kun luen ”työpaikat häviää ja tekoäly ottaa vallan” -uutisia (ks. myös eilinen bloggaukseni), ajattelen kummityttöjäni Ugandassa ja Keniassa, ajattelen lähipäiväkodin työntekijöitä ja musiikkiopistojen rehtoreita, ajattelen eduskunta-avustajia ja museotyöntekijöitä ja vaikka ketä ja mietin, että ei nyt ehkä ihan vielä.
Helsingin Sanomissa 15.2.2026 Niclas Storås kiteyttää ongelman: Tekoälystä eniten intoilevat työskentelevät alalla. Se rajoittaa näköalaa. ”Putkiasentajakin tietää paljon putkista, mutta ei hän osaa suunnitella kerrostaloa saati valtion verojärjestelmää.” (Putkiasentaja saattaa itse asiassa olla aika hyvinkin jyvällä joistakin kehittämistarpeista ja ongelmista, jos on osunut työssään vaikkapa näkemään monenlaisia keittiöitä, kylppäreitä ja teollisuuslaitoksia; ehkä paremminkin kuin joku muu. Itsekään en osaa suunnitella ainakaan kerrostaloa.)
Storås viittaa mullistuspuhujista kirjoittaessaan Matt Shumeriin, jonka mielestä tekoälyn käyttäjät / tekoäly nousevat pian kuin uusi vomakas kansa, joka valtaa maapallon. Linkedinissä puolestaan oli pari päivää sitten ”doomer”-tunnelma tieteellisen julkaisemisen automatisoitumisesta, ehkä ennen kaikkea labra- ja koealojen näkökulmasta. Ja Microsoftiltakin joku johtaja loihe lausumahan, että 18 kuukauden päästä valkokaulustyöt ovat mennyttä.
Jatkuvasta ”Susi, Susi!” -huutelusta varoittava Aisopoksen satu on parituhatta vuotta vanhanakin osuva. Voi se susi tullakin, mutta koska, kauanko kyläläisiä jaksaa kiinnostaa ja syökö se lampaat vai pojan vai molemmat, riippuu sadun variaatiosta. (Ja millaiset tarinat meidän ajastamme lopultakin elävät yhtä kauan kuin Aisopoksen faabelit, pitchaus-maalailut vai jokin muu juttu?)
Tiedon kokoaminen on historiantutkimuksessa tärkeää, mutta en nyt ihan tekoälyn tiedonhausta hätkähtäisi, koska tietoa kootessa on aika monipuolisesti arvioitava sen luotettavuutta ja käyttökelpoisuutta, ja on paljon aineistoa joka ei ole tekoäly-yhteensopivassa muodossa. Olin toki utelias näkemään, mitä Microsoftin tutkijat olivat alun perin artikkelissaan sanoneet. Artikkeli löytyy täältä: https://arxiv.org/pdf/2507.07935 ja sen nimi on ”Working with AI: Measuring the Applicability of Generative AI to Occupations”, kirjoittajat Kiran Tomlinson, Sonia Jaffe, Will Wang, Scott Counts & Siddharth Suri.
(Tämä on yksi historiantutkimuksen tärkeä periaate: tiedon alkuperä pitää tarkistaa ja se pitää voida tarkistaa. Mitä hätkähdyttävämpi tieto, sitä tärkeämpää tarkistaminen.)
Analyysissä todetaan muun muassa, että AI voi tukea tai suorittaa työtehtäviä, joissa etsitään tietoa dokumenteista. (Välillä käyttämäni AI on tosin tosin kieltäytynyt referoimasta sotaa käsitteleviä 1500-luvun asiakirjoja.) AI voi siis avustaa tietyissä historiantutkimuksen tehtävissä. Se voi esimerkiksi etsiä tietoa ja raportoida siitä. Historioitsijoista ei artikkelissa sinänsä keskustella mitenkään yksityiskohtaisesti, ja ylimalkaan kirjoittajat toteavat sivulla 7: ”It is tempting to conclude that occupations that have high AI action applicability score will be automated and thus experience job or wage loss, and that occupations with high user goal applicability score will be augmented and raise wages. This would be a mistake, as downstream consequences of new technologies are very hard to predict and often counterintuitive. — Our measures of AI applicability indicate where AI is likely to change work, which is a part of the automation vs. augmentation question, but AI’s effects on employment and wages will depend on hard-to-predict business decisions.”
Eli suattaaha se olla niinnii, vuan voipha se olla näennii. Historiallisessa Aikakauskirjassa 4/2025 puolestaan ilmestyi artikkeli otsikolla ”Historiantutkija – tekoäly vie sinunkin työsi… aivan uudelle tasolle!” Kirjoittajat Ilkka Jokipii, Sanna Joska, Lauri Leinonen ja Riikka Marttila olivat kehittäneet vanhojen käsialojen lukumallia ja tuumivat, että tekoäly voi auttaa huimasti tiedon käsittelemisessä. Artikkeli on avoimesti luettavissa vuoden päästä os. http://www.journal.fi/Haik ja sen voi vaikka heti lukea paperilla hyvin varustetusta kirjastosta tai ostaa esim. Rosebudin kirjakaupoista.
Sen sijaan tuota Working with AI -artikkelia en ole löytänyt tieteellisestä lehdestä julkaistuna (Microsoftin oma tutkimuksen johtoryhmä on sen hyväksynyt), mutta arviointiprosessit voivat toki olla pitkiä. Kirjoittajien muista julkaisuista ainakin Tomlinsonin ja Jaffen osalta on mainintoja yliopiston kirjastotietokannoissa, ja he näyttävät perehtyneen mm. kuluttajakäyttäytymiseen, hinnanmuodostusteoriaan ja määrällisiin analyyseihin. Kertokaa ihmeessä, jos tämä mainittu artikkeli tulee varsinaisesti arvioituna ja julkaistuna vastaan.
Tarkkailemme tilannetta – ja jatkamme työn tekoa, tekoälyn tuella ja ilman. Kesällä 2023 osallistuin seminaariin, jossa eräs nuori tekniikan alojen tohtori selitti mielestäni hiukan järkkyneessä mielentilassa, että emme voi enää puhua tekoälystä työkaluna, se on kollegamme. En tiedä, millaisia hänen varsinaiset kollegansa ovat, mutta en kyllä toistaiseksi mitenkään näe, että tekoäly millään mitoilla pärjäisi työyhteisöni hienoille, älykkäille, huomaavaisille ihmisille. Eiköhän se ole paras edelleen pitää paikallaan työkalujen rivistössä.
Kirjailija F. E. Sillanpää kirjoittelee kaikessa rauhassa Hyvinkäällä vieraillessaan. Ikkunalaudalla puolikas kissa.
Edit ilta 16.2.2026: lisätty huomautus tiedon alkuperän tarkistamisesta, tehty pari kielellistä viilausta.
Där kom en fet herre med sin skönt utpyntade dotter. Han var köpman och hette Biörck och han stannade verkligen på avsatsen men blott för att hälsa.Och rektor tänkte: Den där tjockisen var på sin tid skolans enfaldigaste lärjunge: han måste sluta redan i tredje. Då sa den fryntlige herrn: Ja, men jag reder mig ändå, herr rektor, jag reder mig ändå! – Och den fete steg vidare mot höjden, följd av sin fnittrande dotter. Besynnerligt! tänkte rektor. Skulle karln vara tankeläsare? Eller skulle jag verkligen tänka högt ibland? (Bergman 1925, s. 37.)
Men plötsligt fick rektor klart för sig, att människan därhemma hade rätt. Han tänkte högt! Det var enda förklaringen på en massa besynnerliga händelser. Han tänkte högt! Han var barn på nytt! Man gjorde narr av honom! Man gjorde narr av rektor! Han kände sig eländig, men han ville icke visa sitt elände. (s. 39)
Vanhoissa tyttökirjoissa – toki muissakin kirjoissa – on välillä sellaisia kulttuurisia viittauksia, jotka aikoinaan johtivat siihen, että tuli etsittyä käsiin monenlaista kirjallisuutta. Pikku naisten innoittamana pureuduin joskus Kristityn vaellukseen ja Pickwick-kerhon jälkeenjääneisiin papereihin (saamatta kyllä jälkimmäiseen mitään makua). Kahdeksassa serkuksessa ylistelty Tom Brownin kouluvuodet oli sekin vähän tikkuista luettavaa. Mutta ainakin vähän tuli lisäsivistystä.
Joitakin vuosia sitten vastaani tuli kirja Flickan i frack. Sen taas tunnistin Astrid Lindgrenin kirjasta Riitta-Maija keventää sydäntään. Lindgrenin kirjassa eräs henkilö saapuu naamiaisjuhlaan isänsä frakissa, tehdäkseen kunniaa kirjalle. Alkuperäisen kirjan oli kirjoittanut Hjalmar Bergman ja ilmeisesti se on jäänyt suomentamatta.
Kirjan nimi tulee joka tapauksessa siitä, että sankaritar aiheuttaa skandaalin pukeutumalla juhlissa veljensä frakkiin (pitkä tarina, johon liittyi mielitietty jota piti jotenkin uhmata). Tämä nykyään harmittoman oloinen kepponen aiheuttaa kirjassa paljon pahennusta, ja mielipidejohtajana toimiva vanha tuomiorovastinna tuomitsee nuoren Katja Kockin kepposen. Vanha ymmärtäinen rehtori kuitenkin pelastaa tilanteen ajattelemalla ääneen juhlavieraiden keskellä, ettei pidä asiaa kovin tuomittavana, ja saa ihmiset pehmenemään.)
Ensin rehtori ei huomannut ajattelevansa ääneen ja yllättyi ihmisten vastauksista hänen ajatuksiinsa; sitten hän alkoi tahallaan ajatella ääneen ja sai näin vähän hupsuna omiaan juttelevana edistettyä myötämielisyyttä sankaritarta kohtaan.
Då lyfte rektor blicken mot aftonhimlen och viskade: O Cicero, Cicero, jag tar tillbaka vad jag för en stund sedan yttrade om ålderdomen. Den har sina företräden och stora behag! (s. 62)
Då propagandan för flickan i frack mötte surt och segt motstånd, upphörde rektor att konversera men fortsatte att tänka. Inte så sur, min nådiga! Jag minns en tid, då en viss ung näbbgädda väckte pinsamt uppseende – – Hur hemskt! Hans wadköpingska vetande var visserligen ej lika omfattande som domprostinnans. Men under det att domprostinnans kunskaper voro att förlikna vid arkivhandlingar, som uppsökas endast av forskaren, voro rektors lika lättillgängliga som böckerna i ett lånbibliotek. Så smittades då några av den vördnadsvärde gubbens glada humör, under det att andra skrämdes av hans lösmynthet. Under den 15 minuter långa pausen krossades och förvandlades den allmänna opinionen, som nyss krävt Katja Kocks utvisande. Stämningen blev med ens lätt och frimodig. (s. 73)
Nykyään huomaan itse olevani matkalla ääneen ajattelua kohti, kun nuoremmat lähiomaiset moittivat että mutisen, vaikka luulen ihan hiljaa kirjoittelevani sähköpostia tai blogitekstiä.
Kirja on avoimesti luettavissa verkko-osoiteessa Litteraturbanken, ja siitä on vuonna 1926 ohjattu sittemmin feministiseksi juhlittu elokuva; itse kirja on ehkä pikemminkin hyväntahtoisen patriarkaalinen.
Olen viime vuosina lukenut paljon tutkimuksen perusteluja. Olipa kyseessä rahoitushakemus, tutkielma tai artikkeli, tyypillisesti alkupuolella esitellään perusteluja sille, miksi tutkimus kannattaa tehdä ja mitä uutta se tuo.
Jotkut perustelut ja sanavalinnat ovat vakuuttavampia kuin toiset. Tässä bloggauksessa mainitsen muutamia, joita en suosittele ollenkaan. Muotoilut ovat karrikoituja eivätkä siten peräisin todellisista teksteistä, mutta tämäntyyppiset perustelut tulevat toistuvasti vastaan. Niille on tyypilllistä (ehkä nykyisen yleisen keskusteluilmapiirin hengessä?) keskittyminen omaan itseen ja omaan lähikokemukseen, jolloin niistä jää puuttumaan tutkimuksessa haettu laaja keskustelu tiedeyhteisön kanssa.
”Pitkäaikainen tuttavani Se-ja-Se on kehottanut minua kirjoittamaan aiheesta.” ”Professori Se-ja-Se sanoi minulle, että tämä on tärkeä aihe.” – Ei osoita omaa sisäistettyä eikä tieteellisesti perusteltua tutkimustarvetta. Mainittu Se-ja-Se on harvoin riittävä auktoriteetti tieteellisen hankkeen, kirjoituksen tai rahoituksen perustelijaksi. Muistelmien johdantoihin näitä voi toki laittaa. Poikkeus ehkä johdatteleva ”Jo Yrjö-Koskinen kiinnitti huomiota hankalaan kysymykseen…”, mutta sekin vaatii tutkimustilanteeseen pohjaavan perustelun.
”Aihe on kiehtova / mielenkiintoinen / koskettava.” Voi olla, mutta tällainen perustelu lähtee kirjoittajan sisäisestä tuntemuksesta, jota lukija ei välttämättä jaa. Oman mielenkiinnon kuvaaminen voi kertoa sitoutumisesta aiheen tutkimiseen, samoin kuin erilaiset ”Jo nuoruudessani ihmettelin, miksi maailma on tällainen” -johdattelut. Mutta ne eivät anna tietoa siitä, mikä on aiheen merkitys tutkimuskentällä, tai siitä, paljonko aihetta on tutkittu. Ilmaisut ”kiehtova / mielenkiintoinen” antavat epäluuloiselle lukijalle vaikutelman, että tutkimukseen perustuva arvo tai laajempi yhteiskunnallinen merkitys puuttuu ja että lukijan huomiota yritetään johtaa harhaan vetoamalla tunnearvoon.
Tutkimusaiheet voivat ja saavat olla koskettavia ja mielenkiintoisia, ja kiinnostus voi juontaa juurensa lapsuuden omista pohdinnoista. Mutta tutkimuksen perusteluina ne häviävät vakuuttavuudessa esimerkiksi sille, että 1) joku kertoo työnsä täsmentävän tai kyseenalaistavan havaintoja, joista aiempi tutkimus on keskustellut mutta eri näkökulmista 2) joku toteaa, että näkökulma on uusi tai mentelmä on uusi ja muuttaa aiemman tutkimuksen tulkintoja jne. Silloin ei liikuta vain oman kokemusmaailman lähimaastosa, vaan tarkastellaan yhteistä tutkimuskenttää ja todetaan: Tämän tutkimuksen tuloksilla on merkitystä muillekin kuin minulle.
”Aihetta ei ole aiemmin tutkittu.” – Tämä kelpaa vain, jos aihetta ei todellakaan ole aiemmin tutkittu, ja silloinkin pitäisi osoittaa jollakin tavalla, eikö todellakaan ole tutkittu. ”Tutkimusaukon paikkaaminen” ei automaattisesti riitä tutkimuksen perusteluksi, ja joskus siihen on joskus tutkijoiden kesken suhtauduttu aika ivallisesti: taasko pelkkää aukon paikkausta!
Tutkimusaukon paikkaaminen onkin yksinään vähän haparoiva perustelu. Pidän sinänsä kuitenkin hyvänä lähtökohtana, että tiedon puute halutaan korjata. ”Aukon paikkaamisen” perustelu on yleiseen tiedontarpeeseen päin kallellaan, toisin kuin esimerkiksi omasta kokemuksesta lähtevä ”kiehtova”. Se, että aihetta ei ole aiemmin tutkittu tai että näkökulma on uusi, on ensi lähtökohta tutkimukselle. Mutta silloin on todellakin parasta olla varma siitä, että aihetta ei ole tutkittu – ja erityisen tarkkana pitää olla, jos tekee mieli väittää, että aihe on vaiettu. (Aiheesta esimerkiksi täällä: https://anulah.wordpress.com/2023/10/15/lotta-svard-ja-lotat-vaiettu-aihe/) Todennäköisemmin aihetta ei ole tutkittu näkökulmasta y tai se ei ole viime vuosina ollut tutkimuksen kohteena. Silloin on selitettävä, miksi oma tutkimus tuo uutta aiempaan.
Bonus: Historiantutkijan silmään pistävä yksittäissana: ”luonnollisesti”. ”Tutkimukseni rajautuu luonnollisesti…” ”Rouva Tola reagoi luonnollisesti…” Kun tutkitaan ajassa muuttuvaa kulttuuria ja yhteiskuntaa, toiminnan tai ilmiön selittäminen ”luonnolliseksi” kuulostaa retorisesti oudolta ja usein myös antaa vaikutelman, että kirjoittaja yrittää oikaista jossain kohtaa, kun pitäisi oikeasti pysähtyä analysoimaan ja perustelemaan.
Tällaisia olen miettinyt pitkällä tieteentekijän taipaleella. Saa luonnollisesti olla eri mieltä tai täsmentää. Tai poimia esiin mainittuja malkoja omista kirjoituksistani.
On aina tuntunut huutavalta vääryydeltä, että Jane Austenin hienovireinen viimeinen romaani Persuasion (1817) ilmestyi aikoinaan suomeksi nimellä Viisasteleva sydän (käännös Kristiina Kivivuori). Sankaritar Anne Elliotin sydän ei viisastele, se on vilpitön ja viisas; hänen elämänpäätöksiinsä sekaantuvista läheisistä jotkut viisastelevat, mutta eivät yhtään sydämellisesti. Persuasion on ehkä vaikea kääntää, jotta se välittäisi oikean vaikutelman – kuka vakuutetaan, puhutaan yli, maanitellaan, vakuutetaan, vai pitäisikö nimi tulkita tarkoittamaan vakaumusta tai suostuttelukykyä? Kamalahan se on yrittää kääntää kirjan nimeksi.
Kersti Juvan uusi suomennos Arkaileva sydän (Teos 2024) korjaa tätä vääryyttä ja tekee samalla muutenkin oikeutta Elliotin tarinalle. Anne on perheensä painostuksesta hylännyt rakastettunsa, joka useita vuosia myöhemmin palaa hänen elämäänsä menestyneenä kapteenina. Perheensä hiukan väheksymä ja vanhapiiaksi jo ajateltu Anne voittaa kapteenin kiintymyksen ja arvostuksen vähitellen puolelleen, mutta ihan suoraviivaisia rakkauden oikut eivät ole.
Jo vuonna 2013 Teos julkaisi Kersti Juvan suomennoksen kuuluisammasta Austen-klassikosta Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice, alk. 1813). Suomennos on suoraviivainen ja selkeä, tarina erottuu ja yllätyn paikoin kohtauksista, jotka ovat aina olleet kirjassa, mutta hiukan koukeroisina käännöksinä jääneet epäselviksi. Paikoin jäin vertailemaan käännösten (hyllyssä on Juvan ja varhaisempi Norko-Turjan suomennos) ja alkuperäistekstin sanavalintoja ja sävyeroja. Vanhassa käännöksessä on osittain ihan käännösvirheitä ja kömpelöä kieltä, Juvan teksti soljuu selkeänä ja keskittyy nähdäkseni välittämään tarinan ydinpiirteet.
Paikoin Ylpeyden ja ennakkoluulon käännös vetää mutkia varsin suoraksi, kuten on huomautettu muutamissa alle linkatuista blogi- ja arvioteksteistäkin. Osa alkuperäisen kielen leikkisistä käänteistä tuntuu karsiutuvan. Joonas Säntti harmittelee (ks. Maailmankirjat-linkki alla), ettei teoksissa ole johdantoa tai suomentajan jälkisanoja, jotka avaisivat teoksen tulkintoja ja tulkintahistoriaa ja jollaisia englanninkielisissä teoksissa usein on (ja Norko-Turjankin suomennoksessa, laitos v. 1949, on pieni kirjailijan esittely).
Muistan Säntin lailla lukeneeni erilaisia johdanto- ja saatesanoja mielenkiinnolla, eräässä englanninkielisessä Austenin pokkariversiossa esimerkiksi kiinnostavasti luonnehdittiin Elizabeth Bennetin kokemuksia eräänlaiseksi ”yleismaailmalliseksi” nuoren aikuisen ”apua, perheeni on nolo” -tuskailuksi. Kersti Juva on Kotimaisten kielten blogissa avannut joitakin Austeniin liittyviä käännösprobleemoja, mutta linkkimätä on iskenyt aiemmin keräämini bloggausten osoitteisiin, enkä onnistunut nyt löytämään niitä millään suhteellisen pikaisilla hakutoimilla.
Saattaa olla, että Ylpeyden ja ennakkoluulon vanhan käännöksen versio Mr. Darcyn kosinnasta jää sittenkin lempiversiokseni, mutta Juvan käännöksen ansiosta tarinankuljetus ja ihmisuhteiden dynamiikka tuntuu selkeämmältä. Ja Arkailevaa sydäntä on todella ilo lukea uutena käännöksenä: tuntuu siltä, että Anne Elliot saa nyt ansaitsemansa tulkinnan. Hänen hiljainen rakkaustarinansa, jossa hyvin pienet piirteet kuten samassa huoneessa istuminen, yksittäiset katseet tai ystävällisyydenosoitukset saavat suuria merkityksiä, pääsee oikeuksiinsa.
Tällä lukukerralla kiinnitin myös uudella tavalla huomiota käveyretkellä kuvattuun syksyiseen maisemaan ja Lymen maisemakuvaukseen – yleensä on tuntunut siltä, että Austen ei kovin paljoa käytä aikaa miljöön kuvaamiseen, mutta uudesta suomennoksesta kuvaukset tuntuivat pilkahtavan esiin eri tavalla. Myös rakastettavan Croftin avioparin sanailu ja yhteispeli kärryajelulla hahmottui jotenkin eri tavalla, kirkkaana ja havainnollisena. Kirja vie mukanaan ja on ilo antaa sen viedä mukanaan.
Edit: blogilistauksessa on jotain teknisiä ongelmia, joiden takia sen editointi ei oikein toimi. Alla ensin muiden tekstejä Arkailevan sydämen käännöksestä ja sitten Ylpeydestä ja ennakkoluulosta.Lisäksi ohessa Nuoren voiman artikkeli Järki ja tunteet -käännöksestä, jota en ole vielä lukenut: https://nuorivoima.fi/lue/arvio/kahdenlaista-tunneherkkyytta
Helsingin päärautatieasema on lähinnä läpikulkupaikka töihin ja opintoihin kiiruhtaville. Koti ja vapaa-aika ovat enimmäkseen jossain muualla. Mutta mitä jos asema olisikin elämän kiintopiste ja asuinpaikka? Jos se olisi kaikessa levottomuudessaan tuttu paikka, melkein koti?
Joitakin vuosia sitten toimittaja ja tietokirjailija Heini Kilpamäki kiinnitti huomiotaan naiseen, joka istui tavaroineen asemalla ja luki juutalaisnaisen selviytymisestä kertovaa kirjaa Sitten juoksin pakoon (blogiteksti ko. kirjasta ks. https://anulah.wordpress.com/2021/09/04/kiristyvassa-verkossa/). Seurasi keskustelu ja kohtaamisia, joiden lopputuloksena ilmestyi Heini Kilpamäen teos Aseman nainen (https://intokustannus.fi/kirja/aseman-nainen/).
Kirja kertoo Sarista, joka on elänyt asunnottomana yli kymmenen vuotta, viettäen usein yönsä Helsingin päärautatieasemalla. Lukija tutustuu hänen elämäänsä, johon liittyy monenlaisia hiukan yllättäviäkin käänteitä, esimerkiksi kiinnostus robotteihin.
Kilpamäki käsittelee asunnottomuutta myös laajempana ilmiönä: miksi erilaiset väliaikaiset majoituspaikat voivat olla levottomia tai vaarallisia, millainen väkivalta uhkaa asunnottomia naisia ja miten huumekytkökset tai muut ristiriidat voivat sekoittaa elämän niin, että aiempi vuokra-asunto tai omaisuus jää taakse ja katu vaikuttaa parhaalta paikalta, tai ainakin vähemmän huonolta kuin pelottava yömaja tai epävakaa parisuhde.
Lukijalle, joka lähinnä rientää aseman halki matkalla töihin tai töistä, kirja avaa näkymiä erilaiseen asemaelämään, jossa on tärkeä tietää, mitkä ovet ovat auki, millaista porukkaa nurkissa muuten liikkuu, kehen voi luottaa ja miten päivä kannattaa järjestää, ja miten selvitä kylmistä pakkasöistä. Kirjan asunnottomilla on omalla tavallaan paljon tietoa ja osaamista, jota täytyy ihailla. Voisi ajatella, että erilaisessa tilanteessa elämä olisi voinut ottaa aika toisenlaisen suunnan.
Asunnottoman ihmisen asema on haavoittuva, ja hänestä kirjoittaminen on monella tapaa eettisesti haastava hanke. Kilpamäki avaa ratkaisujaan kirjan edetessä, kommentoi mitä tietoja on pystynyt vahvistamaan, milloin tiedoissa on ristiriitoja ja missä kohdassa tapahtumat perustuvat yksittäisen henkilön tiedonantoihin. Hän käyttää myös asunnottomuuteen liittyvää tutkimusta ja luo silmäyksen asunnottomuuden ja kulkurielämän historiaan.
Kirja herättää myös kysymyksiä siitä, mitä seurauksia sosiaalityön muutoksilla ja budjettileikkauksilla voi olla kaikkein haavoittuvimpien ihmisten elämään.
Kirjan kansikuva on kustantamon sivulta.
Bloggauksen kirjoittaja on myös tietokirjailija Heini Kilpamäen ystäväpiiriä.
Vita Historica 
