Bordercollie Kipi ja muistoissa Jippo, Snoopy, Draama ja Vinski

Eihän ne puiston reitit sitten sulaneet niin vauhdilla kuin kuvittelin ja sääkin muuttui ennustuksia kylmemmäksi. Vain rajallisesti pystyimme puiston ja viereisen metsän reittejä käyttämään, koska liukkauden kanssa ei huvittanut pelleillä.

Sitten taas lämpeni reilusti, ja viime viikon perjantaina lähdimme retkelle katsomaan mitä meidän entisille kulmille nyt kuuluu, kaksi viikkoa ja päivä edellisen käynnin jälkeen. Hyvää kuului. Parkkipaikat olivat sulaneet ja myös ranta ja meidän lenkkireitti olivat täysin sulia. Tulva oli poissa. Järvi oli alkanut sulaa reunoilta. Paljon edistyksellisempää kuin meidän nykyisessä asuinpaikassa. 

Pidimme rannassa pitkän evästauon. Kun lähdimme pois ja lähestyimme viereistä koirarantaa ja tulipaikkaa, niin huomasin äkkiä, miten rinnettä alas juoksi vapaana oleva koira, jolle oli juuri heitetty klapi noudettavaksi. Piti tehdä salamannopea tilannearvio. Klapin lentosuunta oli suoraan meitä kohti, ei kai se osuisi Kipiä päähän? Ei osunut, kunhan pysähdyimme välittömästi niille sijoille. Entä koira, oliko siitä vaaraa ja pitäisikö meidän poistua äkkiä takavasemmalle tai valmistautua puolustautumaan? Omistajapariskunta kutsui meidät äkättyään koiraa luokse selkeästi tyttökoiran nimellä, joten tuumin, ettei vaaraa ole. Koira näytti aika pentumaiselta pieneltä aussielta, joten eihän sitä muutenkaan pelätä osannut, vaikka se tuli vauhdilla kohti ja kiinnitti nyt huomionsa enemmän meihin kuin siihen klapiin.

Koira ehti parin metrin päähän meistä, mutta sitten se totteli luoksetulokutsua ja palasi omistajien luokse. He pyysivät vuolaasti anteeksi ja sanoivat, etteivät odottaneet siellä olevan ketään. Kovin rauhallistahan alueella tuppaa erityisesti arkipäivisin olemaankin, emme mekään olleet kehenkään sitä ennen törmänneet. Hekin kertoivat juuri siksi mieluiten käyvänsä siellä arkisin, mistä nyökyttelin olevani samaa mieltä. Siinä sitten toistemme rauhaa häiritsimme. 😀 

Vähän varovasti tyypit kysyivät minulta, että pidänkö koiraani irti, kun joillain on asiasta niin vahvoja mielipiteitä. Kipi oli tapahtumahetkellä kiinni, kuten se rannassa yleensä muutenkin on, paitsi jos joskus hetkeksi kuvan ottamista varten irrotan hihnan. Kerroin heille, että totta mooses pidän sitä sopivissa paikoissa irti, ei ole koiran elämää kulkea koko elämänsä ajan vain hihnanjatkeena. Minusta olisi absurdia pitää pelkästään hihnassa vanhaa ja selkävaivaista koiraa, joka jättää muut eläimet rauhaan ja on välittömästi kytkettävissä. Jos Kipi ei olisi irtipidettävää sorttia, niin sitten se saisi ulkoilla pitkässä liinassa. Ei tullut mieleenkään läksyttää pariskuntaa koiransa irtipidosta, kun se ei ollut mikään aggressiivinen ja palasi kutsusta luokse, toki olisivat voineet nakata klapin siihen suuntaan minne on parempi näkyvyys eikä yllättäviä kulkijoita ehdi ilmestyä. 😅

Pariskunnan koira ei ollut keskenkasvuinen aussie vaan aikuinen pampai ja kuulemma isokokoinen rotuisekseen. Sillä oli juuri ollut valtava karvanlähtö, joten se näytti siksi siltä kuin olisi pentukarvassa. Kipi tietenkin innostui ihanasta tyttökoirasta kovasti, ja hetken koirat tapailivat leikkiäkin. Pari kertaa narttu vähän komensi Kipiä, mistä pariskunta hiukan huolestui. Sanoin heille, että se vähän niin kuin kuuluu asiaan, että nartut pitävät uroksille jöötä eikä Kipi sellaista hätkähdä. He olivat tästä vähän hämmentyneitä. Hämmentyneitä he olivat myös iloisesti poukkoilevan Kipin iästä ja kysyivät, että onko se oikeasti jo 12-vuotias.

Pampai oli kodinvaihtaja ja ollut pariskunnalla vasta hetken, mistä pääsimmekin puhumaan kodinvaihtajien ihanuudesta ja entisistä koiristamme. Yksi antoisa kohtaaminen siis jälleen. Koska en enää tapaa koiraihmisiä treeneissä tai melkein missään, niin on aina virkistävää päästä edes hetki juttelemaan koirista.

Reitillä kohtasimme taas tutun vanhan miehen, mitä osasin odottaakin ajankohdan ansiosta. Ketään muita emme koko aikana läheltä kohdanneet, vaikka viivyimme alueella melko pitkään, ja kaunis ilma kyllä oli houkutellut sinne kourallisen ihmisiä. Oli todella lämmintä ja aurinkoista eikä huvittanut palata kotiinkaan turhan pian ja hautautua sisälle. Maaliskuussa ei tietenkään vielä pitäisi niin lämmintä edes olla, mutta se on toinen juttu. 

Välitauko

Retkipäivän aamuna poistin Kipistä ensimmäisen punkin. Taas alkoi punkkisuojaus olla ajankohtainen. Kaksi kesää käytetty Seresto alkoi olla tiensä päässä, joten oli suunnattava apteekkiin hakemaan uusi.

Viime viikolla vihdoinkin myös hankin Kipille kauan mielessä olleen oman harjaspään sähköhammasharjaan ja ajattelin totuttaa sen sähköhammasharjan käyttöön pienissä erissä. Onhan se erilainen kuin tavallinen harja ja vielä suriseekin. Mutta Kipi suhtautui siihen heti niin luontevasti, että saatoin suoraan harjata sen hampaat sillä. No ei kai siinä sitten. 

Hävisin taas taistelun itseäni vastaan. Edelliseen postaukseen viitaten olin jo päättänyt erota rotuyhdistyksestä, mutta yksi fb-postaus sai mielen muuttumaan. Huomasin, että yhdistys järjestää luennon monimuotoisuudesta jalostuksessa, koska myös bc alkaa olla rotuna geneettistä pullonkaulaa vastaavassa tilanteessa. Tämä aihe on oikeasti tärkeä ja kiinnostaa minuakin, vaikken enää aikoihin ole kasvattanut. Niinpä päätin vielä jatkaa yhden vuoden jäsenenä - siitä huolimatta, että luennolle saa pientä maksua vastaan osallistua vaikkei olisi jäsen. Tapahtuu siellä jotain positiivistakin, minusta on vain ehkä tullut liiankin kyyninen ja intressini ovat hieman muuttuneet.

Ne rotulehden näyttelysivut ja muut epäkiinnostavat jutut voi hypätä yli kuten ennenkin. Ei se minua kaivele, että ihmiset käyvät näyttelyissä, kunhan tekevät sen koirien ehdoilla. Minua kaivelee se, mitä näyttelyt ja niiden nostaminen jalustalle ovat tehneet koirille. 

Joskus muinoin kävin itsekin muutamassa näyttelyssä, aluksi kasvattajien toiveesta. Minusta se oli välillä ihan kivaakin, vaikka suhtauduin näyttelyihin jo silloin kriittisesti. Näyttelyt olivat mielestäni melko pimeää touhua lieveilmiöineen ja ulkomuotoon keskittyvä jalostus typerää. Jo kasvattajan peruskurssilla opetettiin, että jalostuksessa tärkeintä on terveys ja luonne, mutta käytännössä se ei useinkaan mennyt niin. Minun taas on aina ollut vaikea ymmärtää näyttelyiden hypetystä ja koirien arvottamista näyttelymenestyksen mukaan.

Jo silloin joidenkin showlinjaisten bordercollieiden ulkomuodossa näkyi liioiteltuja piirteitä, ja nykyään sellaisia koiria on entistä enemmän. Koiria, joilla on matalat raajat, raskas rakenne, pallopää, mikkihiirikorvat, jyrkkä otsapenger, lyhyt kuono ja turhan paljon turkkia tai osa mainituista piirteistä. Eivät kaikki showlinjaiset sellaisia ole, mutta ei tuollaiseen suuntaan olisi koskaan edes pitänyt mennä, esimerkiksi jalat ovat paimenkoiralle varsin tärkeät kapineet. Näyttelyiden yksi tarkoitus väitetysti on vaalia tervettä rakennetta ja myös kunnioittaa rodun alkuperäistä käyttötarkoitusta, mutta se on usein pelkkää sanahelinää ja räikeimmillään tulos on juuri päinvastainen. Ulkomuotopainotteisen jalostuksen myötä käyttöominaisuudetkin lähtevät muuttumaan. Huolestuin jo kauan sitten näyttelyjalostuksen vaikutuksesta myös omaan rotuuni.

Työ- ja sekalinjaisissa on hyvin monenkirjavaa ulkomuotoa, ja se on mielestäni rikkaus, en ymmärrä miksi koirien pitäisi näyttää kuin samasta kumileimasimesta tulleilta. Omaa silmääni miellyttää enemmän vaikka rakin näköinen koira kuin liian sliipattu. Showlinjaisia teoriassa jalostetaan nimenomaan hyvää rakennetta silmällä pitäen ja kunnioittaen rotumääritelmää, joka on laadittu rodun (luonnollisesti) paimenlinjaisen kantaisän mukaan, mutta todellisuus ja lopputulos on jotain ihan muuta. Ja kun sanotaan, että näyttelyissä korkeasti palkittu rakenne olisi myös tae kestävästä työkoiran rakenteesta, niin ei se ole, se asia selviää oikeasti vasta työkäytössä. Toki showlinjan kasvattajiin mahtuu niitäkin, jotka painottavat vahvasti muitakin asioita kuin vain ulkomuotoa. 

Nettikeskustelut, joissa sivutaan showlinjan ongelmia, menevät aina saman kaavan mukaan. Keskustelijat kaivautuvat heti poteroihinsa ja puhuvat enimmäkseen asian vierestä. Showlinjaisten omistajat puolustavat kiivaasti omaa linjaansa, eivät myönnä ongelmia ja osa nimittelee työlinjaisia katkaravuiksi tai ravunsyöteiksi. Kipi usein liikkuu innostuessaan sivuttain ja takaperin, joten hän kyllä saattaa olla jonkin sortin rapu.  Työlinjaa hänessä toki on vain vähän yli puolet. 

Olisi kiva joskus nähdä rakentava ja ratkaisukeskeinen keskustelu, joka pysyy itse asiassa ja myöntää ongelmat. Ihmisillä vain heti herää siilipuolustus, vaikkei kukaan ole heidän omaa koiraansa edes kritisoinut. Tietenkin myös työlinjaisten omistajat puolustavat omiaan. Erilaisia ongelmia on kaikissa linjoissa. Kivoja koiria on kaikissa linjoissa. Lopulta minkä vain linjan ongelmat ovat rodun ongelmia, ja monimuotoisuuden takia linjoja myös on hyvä sekoittaa keskenään.

Omat kokemukset opettavat eniten, ja minulle ratkaiseva sysäys vaatimattoman näyttelykiinnostuksen lopulliseen hiipumiseen tapahtui hauskalla tavalla. Olin tapahtumahetkellä Jasonin kanssa näyttelykehässä, kun parasta urosta valittiin. Jason sijoittui viidenneksi ja serti meni neljänneksi sijoittuneelle, koska kolme ensimmäistä eivät saaneet ottaa sertiä vastaan. Mutta mitä tekikään kyseisen koiran omistaja. Hän kysyi harmissaan, voiko lahjoittaa sertin seuraavalle, koska hän tuli hakemaan vain kakkosta. No eihän siitä sertistä luopua saanut, joten hän tunki häpeällisen ruusukkeen vähin äänin taskuunsa piiloon. Kyseessä oli työlinjainen uros, eikä hän halunnut, että sitä esimerkiksi kysellään jalostukseen sertin takia, joten hän ei olisi mokomaa koiralleen halunnut.

Minua ei jäänyt yhtään harmittamaan, että serti olisi tullut meille jos siitä olisi saanut luopua, en olisi sitä tuolla tavalla edes halunnut. Heräsin myös miettimään, että noinkin voi ajatella ja tajusin entistä selkeämmin, etteivät sertit lopulta tärkeitä ole minullekaan henkilökohtaisesti. Käyttötuloksia olin aina muutenkin arvostanut paljon enemmän ja näyttelytuloksia en niinkään, en aina pentuemainoksiinkaan edes kirjannut emokoiran näyttelytitteliä. Aloin miettiä, että mihin minä itsekään niitä vähäisiäkään näyttelytuloksia muka tarvitsin.

Jipon tultua taloon hain vielä sille muissa lajeissa valioitumiseen tarvittavan näyttelytuloksen ja siihen päättyi oma näyttelyurani 20 vuotta sitten. Aika hauskaa muuten, että työlinjainen Jippo sai ensimmäisestä ja ainoasta näyttelykäynnistä paremman tuloksen kuin vaikkapa showlinjainen Jessi ensimmäisestään. No edellä mainittu sertin saanut uros toki oli Jipon eno.😀 Jos vielä koiraa ja rotusellaista olisin hankkimassa, niin skippaisin näyttelykäyntejä vaativat kasvattajat. Ei ole oma juttuni se, enkä kyllä näyttelyorientoituneilta kasvattajilta koiraa edes katselisi, eikä koiran olisi pakko edes olla rotukoira.

Sittemmin olen oppinut olemaan kriittinen myös käyttöpuolta kohtaan, paljon on sielläkin epäkohtia ja lieveilmiöitä koirien hyvinvointia ajatellen. Ei myöskään ole tervettä, jos lähdetään näyttävien koesuoritusten toivossa esimerkiksi jalostamaan malimaista sähäkkyyttä rotuun, jonka ei kuulu olla niin nopeasti reagoiva ja sähäkkä, silloin voi tuloksena olla melkoinen pommi. Tai jos jalostetaan valmiiksi sähäkkään rotuun lisää tätä ominaisuutta ja saadaan aikaiseksi kaiken aikaa sähläävä hermokimppu, niin se ei palvele kenenkään etua, kaikkein viimeiseksi sen koiran. Terveys ei ole kaikille ykkösprioriteetti käyttöpuolellakaan. Missä ihminen, siellä ongelma... 

Ei jalostus tietenkään helppoa ole, kompromisseja joutuu tekemään ja riskejä ottamaan ja yllätyksiä tulee ihan varmasti eteen vaikka kaikkensa tekisi. Nykyään ihmettelen rohkeuttani joskus teettää muutama pentue, enää en uskaltaisi. Tietous sairauksista ja uhkakuvista on koko ajan lisääntynyt, vaikka terveysjutut kyllä mietityttivät minua jo pentueiden aikana.

Näyttelyjuttuja muisteltuani aloin myös miettiä, miten paljon kaikki koirani ovat minulle uutta opettaneet, avanneet uusia näkökulmia ja joskus ravistaneet entisiä näkemyksiä ihan huolella. Ensimmäiset koirat opettivat minulle mitä on jakaa elämä koirien kanssa, monia siihen liittyviä asioita ei voi kirjoista oppia tai ennalta kuvitella. Silloin myös menetin uskoni joihinkin sen aikaisiin edottomana totuutena esitettyihin väittämiin koirista, koska niillä ei näyttänyt aina olevan yhteyttä todellisuuteen. Kuten siihen, että kaikki ongelmat johtuvat aina hihnan toisesta päästä ja ovat ehkäistävissä pelkällä peruskoulutuksella. Olin aika varma, etten ollut itse saanut aikaan Netan joitain puskista ilmaantuneita hankalia käytöspiirteitä, ja ettei toisaalta ollut omaa ansiotani että Jessi oli niin itsevarma, tasapainoinen, helppo ja sosiaalinen koira.

Koska Jessi oli niin mainio koira, niin kuvittelin aikani, että juuri sen edustama linja oli paras. Se oli myös kohtuullisen kova koira, ja ajattelin, että ominaisuudesta oli paljon hyötyä. Sitten sain kokemuksia pehmeämmistä ja nöyremmistä koirista ja huomasin, että itse asiassa juuri sen tyyppinen koira sopi tosi hyvin omaan käteeni. Ei pehmeys tai herkkyys ollutkaan mikään mörkö, kun se ei mennyt liian pitkälle. Aloin paremmin ymmärtää, miksi pehmeyttä esiintyy rodussa paljon. Sen tyyppinen koira reagoi nopeasti ja herkästi ohjaajan vihjeisiin etäältäkin esimerkiksi paimennustilanteissa ja sillä on herkkyyttä myös lukea tilanteita itse. 

Jessi, liioittelematon showlinjainen

Jippo, huikea työlinjainen

Sittemmin sain taas kokemusta ihan erilaisista koirista. Snoopy esimerkiksi oli hyvin voimakasluonteinen, mutta niin vain senkin kanssa löytyi yhteinen sävel ja se oli mahtava tyyppi. Opin sen, että ratkaisevaa on myös kokonaisuus, ei aina jokin yksittäinen piirre. Sain myös huomata, että yksilövaihtelu rodun sisällä on suurta ja että toisinaan koira voi olla tosi erilainen kuin kumpikaan vanhempansa. Geenilotto on mielenkiintoinen asia. 

Koiria kouluttaessani opin paljon myös itsestäni ja omista heikkouksista ja vahvuuksista. Huomasin, että agilityssa ja tokossa olin mallia räpeltäjä, ja pk-jälki taas oli minulle alusta asti luontevampaa ja muutenkin aina se kaikkein rakkain laji. 

Viimeisen trion kanssa sain kokemusta koirista, jotka eivät terveytensä puolesta käyneet pk-puolelle ja joista kaksi ei kovin paljon ollut tokoonkaan kallellaan ja yhden terveys teki siinä tenän. Moni mieltää, että toko kuuluu näillä perusasetuksiin, mutta olin siihen mennessä toki nähnyt useitakin bordercollieita, joilla ei välttämättä ollut tarvittavia ominaisuuksia tokoon tai johonkin muuhun lajiin. On kasvattavaa työskennellä sellaisen koiran kanssa itse.

Viimeinen trio on opettanut minulle hyvin paljon luopumisesta. Olen joutunut luopumaan niin koirien terveydestä, harrastuksista kuin jo trion kahdesta jäsenestäkin. Olen oppinut, mitä on elää hankalan kroonisen sairauden kanssa enkä ole sen jälkeen enää sama ihminen, mutta suolisto-ongelmista tiedän melkoisen paljon. Olen myös oppinut paljon kroppaongelmista selkävaivaisten koirien kanssa. 

Opin itsestäni myös sen, että olin valmis näkemään paljon vaivaa voidakseni edes jollain tasolla tokoilla, vaikkei se ollut minulle mikään ykköslaji. Mutta muuta ei ollut jäljellä. Opin myös sen, että lopulta oli aika luopua ja tunnustaa tosiasiat. Opin, että tärkeintä on lopulta aina koira itse, harrastuksilla tai ilman. Olin aina ollut sitä mieltä, mutta silti ajatusmaailmani oli ollut hyvin harrastuskeskeinen. Nyt voin sanoa, että pitkä luopumistyö harrastuksista on jo jonkin aikaa ollut tehtynä ja ajatusmaailma on muuttunut, mutta jotkin asiat saatan vielä ajatella myös harrastusten kautta.

Tämä koko matka on ollut mielenkiintoinen ja vaiheikas. Olen saanut jakaa elämäni monen hienon koiran kanssa. Olen saanut katsoa asioita monesta eri näkökulmasta ja välillä olen muuttanut mielipidettäni jostain asiasta. Olisi mielenkiintoista vielä kokeilla ihan uutta rotua tai sekarotuista koiraa, jos se olisi mahdollista. Olisi kiva tutustua uuteen yksilöön ilman mitään ennakko-odotuksia. Taas olisi tilaisuus oppia paljon uutta. Mutta hirveän paljon olen jo oppinut yhdeksältä koiraltani ja kiitollinen siitä, että sain heidät elämääni.

***

Eilen kävimme taas katsastamassa meidän entiset kulmat, viikko edellisen käynnin jälkeen. Taas oli lämmin ja aurinkoinen, mutta aika tuulinen päivä (tänään onkin sitten ollut melko hyistä). Järvi oli kokonaan sulanut. Näin perhosen ja ensimmäisen leskenlehden. Vanha mies tuli taas iloksemme reitillä vastaan ja Kipi sekosi.

Helou kevät

Kipi sai myös ajaa kauden ensimmäisen jäljen nurtsilla. Alusta oli aika muhkurainen ja vanhaa irtoruohoa oli maassa paljon. Kipi ajoi tuoreen jäljen tuulesta huolimatta hienosti ja otti kulmat kuin juna. Niin kiva reissu ja viivyttiin monta tuntia taas. Tuolla jotenkin tuntuu aina aika pysähtyneen, kun asiat pysyvät niin samanlaisina ja puuttuu hälinä ja kiire.

Oli pakko käydä viime viikolla katsastamassa meidän tärkeimmän retkipaikan tilanne, vaikka tiesinkin, ettei siellä vielä parhaat olosuhteet liikkumiseen ole. Oli vain kulunut jo turhan pitkä aika edellisestä kerrasta ja päätin, että lenkkeillään siellä sitten vaikka vähän hankalammin, mutta nyt on aika päästä sinne päätä tuulettamaan. Auringonpaisteella ja lämmöllä oli osuutta siihen, että ajatus lähtemisestä alkoi entistä enemmän kutkuttaa.

Matkakin sinne on aina jonkinlainen elämys. Minua on aina hymyilyttänyt esimerkiksi eräs lato kyltteineen melko alkumatkasta. Loppumatkasta on tien varressa tuttu hevosaitaus, ja yksi hevosista on ihan ilmetty Peppi Pitkätossun hevonen. Sitten jo kohta ajetaankin meidän entisen kodin ohi, joka ei kyllä tielle asti näy, mutta hyvällä tuurilla voi joskus lehdettömään aikaan nähdä puiden lomasta pienen pilkahduksen talon kulmaa. Siellä se on, vaikka me emme enää ole.

Se lato

Perillä Kipi tietenkin riemastui ylenpalttisesti ja taas piti hetki odottaa kierrosten laskemista, että päästiin liikkeelle. Ei meinaan ole helppo liikkua koiran kanssa, joka repii raivolla omaa hihnaansa tai haukkuu, hyppii ja kieppuu. Parkkipaikat olivat aivan järkyttävän jäisiä, vaikka meidän nykyisillä nurkilla ne olivat jo vähän pidemmälle sulaneita. 

Kävimme ensin katsastamassa rannan. Reitti sinne oli osittain sula ja osittain jäinen. Meidän vakipöytä oli tallessa ja siellä syötiin eväät. Aivan omassa rauhassa saimme olla, ketään muita ei missään näkynyt. Linnut kyllä visersivät. Tykkään tosi paljon siitä, ettei tuonne kuulu liikenteen melu, sitä ei kaupungissa pääse täysin pakoon monessa paikassa. 

Sitten lähdettiin toiseen suuntaan kiertämään meidän vakireittiä. Heti reitin alussa meitä odotti yllätys, kun tulva oli noussut reitille asti eikä siitä päässyt menemään. Kiertotietä kyllä pääsi reitille, joten tallustimme sitten alkumatkan sulaa hiekkatietä pitkin. Itse reitti oli osittain vielä hyvin jäinen, kuten olin arvannutkin, ja paikoin sula. Nastat kenkien alla tulivat tarpeeseen. Reitin kaksi jyrkkää mäkeä vähän arveluttivat ja ne olivat paikoin hyvin jäisiä, mutta niistä selvittiin.

Ei sitten menty tästä

Vaikken yleensä erityisesti välitä kohdata muita kulkijoita meidän retkillä, niin joskus silläkin on puolensa. Nyt ilahduin, kun näin pitkästä aikaa entisen naapurin. Hän heittää joka päivä tuolla reitillä tosi pitkää lenkkiä, vaikka on jo iäkäs ja kävelytahtikin on hidastunut. Hän tuli meitä välillä vastaan jo asuessamme niillä kulmilla, kun meillä menivät lenkkiaikataulut usein yksiin, ja kiersimme reittiä päinvastaisiin suuntiin. Pitkään meni niin, että ohitimme toisemme vain muina mörökölleinä, mutta jossain vaiheessa aloimme vaihtaa muutaman sanan kohdatessamme. Kun muutin pois, niin emme nähneet pitkään aikaan. Kun sitten tauon jälkeen kohtasimme, niin vanha mies ilahtui kovasti ja totesi, että ei ole meitä näkynyt. Nykyään aina kun kohtaamme, niin jäämme juttelemaan. Kipi haistaa miehen jo kaukaa ja alkaa heti heiluttaa vimmaisesti häntää ja intoilla. Se pääsee aina tervehtimään miestä ja saa rapsutuksia, välillä se heittäytyy selälleen maahan pyytämään maharapsuja ja on ihan onnessaan tällaisesta keskeytyksestä lenkkiin.

Tällä kertaa entisen naapurin vanavedessä tuli toinenkin entinen naapuri, jonka kanssa jäimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Häntä en ennen ollut reitillä nähnytkään, enkä ollut usein hänen kanssaan jutellut siellä asuessakaan, vaikka hän oli lähin naapurini. Tuolla päin naapuri on vähän eri käsite kuin kerrostalossa asuessa, meiltä oli lähimpäänkin naapuriin satoja metrejä eikä naapureihin usein törmännyt. Heidän elämästään ei paljon tiennyt tai he minun.

Reitin metsäosuudella hän hupsahteli

Olipa taas virkistävä reissu, vaikka totesinkin, että takaisin ei mennä ennen kuin reitit ovat sulaneet kunnolla. Polvikin alkoi taas olla siinä kunnossa, että pystyin kävelemään reitin läpi. Rasitusta tuli kuitenkin kerralla vähän liikaakin ja seurauksena oli melko äkäinen lihassärky pohkeessa. Liikkuminen kun ei vielä ollut aivan normaalia ja lihakset kuormittuivat väärällä tavalla.

Vielä on pitkä tie edessä polven kanssa nyt, kun tapaturmasta tulee huomenna jo viisi viikkoa. Polvi on vielä vähän epävakaa ja kipuileva. Usein pystyn kävelemään melko sujuvasti, mutta ajoittain liikkuminen on hieman ontuvaa ja jäykkää vaikka miten yrittäisi kävellä normaalisti. Mitään kymmenen kilometrin lenkkiä ei tulisi mieleen yrittää, enkä pysty vielä juoksemaan tai hyppimään. Lumessa kahlaaminen on hankalaa ja penkoilla en pysty kiipeilemään. Portaita en edelleenkään pääse alas muuten kuin tasa-askelin ja niin, että kipeä jalka astuu ensin. Välillä on sinänsä ihan opettavaista tarkastella kroppaongelmia omakohtaisestikin, kun niitä on niin paljon käynyt koirien kanssa läpi. Normaaliin olisi jo kova halu päästä, mutta onhan tämäkin jo huimaa edistystä siihen nähden, että alussa kävely oli tosi vaikeaa ja hidasta.

Retken jälkeen tuntui taas kamalalta ajatella, ettemme ehkä jonain päivänä enää pääse tuonne, jos autoon tulee jotain isompaa ja päätän luopua siitä. Harmittelin kaverillekin, miten tylsää on Kipinkin kannalta, jos joskus emme enää retkille pääse. Hän totesi, ettei kannata hirveästi murehtia, ei Kipi sitä jää suremaan. Ja niinhän se on, Kipi elää hetkessä ja nauttii tosi paljon myös lenkeistä nykyisissä kotimaisemissa, joissa riittää seikkailtavaa. Retkissä vain on se juttu, että oma iloni moninkertaistuu, kun näen miten Kipi niistä nauttii ja kun saan muutenkin jakaa retket sen kanssa. Sama toimii myös toiseen suuntaan, suren sitten Kipinkin puolesta jos emme retkille pääse, vaikka se on aika turhaa. Itse tiedän kyllä pääseväni retkille myös bussilla, mutta en sitten vain juuri tuonne enkä Kipin kanssa. Ja ilman koiraa meneminen on tässä toisaalta se kamalin ajatus, silloin puuttuu niin paljon.

Saa nähdä, kumpi lopulta lähtee ensin, koira vai auto. Olen usein harmitellut sitä, miten riippuvainen koiranomistajana olen ollut autosta. Harrastusaikoina se oli välttämätön jo yksistään treeneihin ja kokeisiin pääsemisen takia, mutta sen jälkeenkin se on ollut aika ehdoton. Nyt tuntuu jotenkin luontevammalta ajatukselta, että autosta voisi vähitellen luopuakin, ainakin yrittää. Sitähän ei koskaan varmasti tiedä, tuleeko eteen syitä miksi auto yhä olisi oltava, kun joukkoliikenteessä on niin paljon puutteita ja haasteita.

Kaikenlaisia luopumisia tässä on matkan varrella vastaan tullut, ja esimerkiksi harrastusten päättymiseen liittyi niin paljon muutakin. En enää aikoihin ole kuulunut yhteenkään koiraseuraan eikä minulle ole tullut Palveluskoirat-lehtikään. Vain rotuyhdistykseen olen yhä kuulunut. Nyt olisi taas jo pitänyt maksaa jäsenmaksu, mutta en ole osannut päättää mitä teen. Ei minulla ole mitään syytä kuulua enää yhdistykseen, mutta kynnys erota on korkea, kun olen ollut jäsen siitä asti kun ensimmäinen bc taloon tuli. Ja kun muita jäsenyyksiä ei enää ole eikä muita koiralehtiä tule, niin tuntuu vaikealta luopua tästä viimeisestä. 

Ei rotuyhdistyksen jäsenyydestä mitään hyötyä kuitenkaan ole. En enää osallistu yhdistyksen tapahtumiin tai ole niistä kiinnostunut. Lehti ilmestyy neljästi vuodessa ja sen anti on aika laiha. Lukisin mieluiten monipuolisia ja asiantuntevia juttuja terveydestä, rodun ominaisuuksista ja arjesta näiden kanssa, linjoista ja luonteesta, mutta eipä ole juuri näkynyt. Ne ikuiset kisakertomukset eivät jaksa kiinnostaa, ennen saattoivat joskus vähän kiinnostaakin. Näyttelyjutut taas ovat aina olleet mielestäni aivan turhia ja herättävät lähinnä ärsytystä. Ja silti en vaan saa erottua. Jännä. Nyt itseä niskasta kiinni..? 

Ja joo, olen aina ollut näyttelykriittinen ja olisin toivonut myös näkeväni rotulehdessä juttuja siitä, millaisia liioiteltuja ja rotuun kuulumattomia piirteitä ja muita muutoksia on näyttelyjalostus omaankin rotuumme tuonut, mutta ensimmäistäkään en ole nähnyt. Ja ei, ei se käyttökoirajalostuskaan aina nappiin mene. Ja olen joskus itsekin näyttelyissä käynyt, vaikka muutamaa viimeistä koiraa en ole enää näyttelyyn vienyt sitä ensimmäistäkään kertaa. Draamalla kyllä oli näyttelytulos, mutta ennen minulle tuloa hankittu. Näyttelymaailma kaipaisi totaalista ravistelua, kuten moni muukin asia, mutta suurin osa ihmisistä sulkee mieluummin silmänsä.

****

Tämä välikausi ennen sulamista on turhauttavaa aikaa. Polut ovat vielä olleet jäisiä ja metsissä ja pelloilla on lunta, joten uudet retket saavat vielä odottaa. Meidän retkestä on jo yhdeksän päivää, mutta tänä aikana ei ole tarpeeksi edistystä tapahtunut. Nyt on niin lämmin viikonloppu, että saattaa tapahtuakin. Asfalttikadut ja hiekkatiet ovat olleet suurimmaksi osaksi sulia jo jonkin aikaa, mutta moniin meidän lempipaikkoihin ei ole ollut pääsyä. Peilijäiset polut eivät houkuta Kipinkään takia, ja jos itselle laittaa nastat alle, niin niillä ei sitten ole kiva kulkea sulia osuuksia. Toivottavasti sulamisen jälkeen ei taas tule lunta, vuodenajan huomioiden voi vielä tulla monta kertaa.

Retkillä ja metsälenkeillä tykkään kulkea meidän omassa kuplassa luonnonrauhasta nauttien ja tavallisesta arjesta irtaantuen, olen vähän kuin lomalla maailmasta silloin. Siksi en ollenkaan välitä törmätä muihin kulkijoihin, paitsi tietenkin meidän vanhaan tuttuun entisillä kulmilla. Tavalliset lenkit ovat vähän eri asia, vaikka silloinkin usein saamme kulkea pitkiä pätkiä ketään näkemättä. Joskus saattaa joku vastaantulija ottaa kontaktiakin, eikä minua haittaa vaihtaa muutama sananen. Äskettäin kohtasimme lenkillä vanhan miehen, joka tuli juttelemaan Kipin nähdessään. Hänelläkin oli vanha koira kotona. Kipi sai taas nauttia huomiosta ja rapsuista ja minä mukavasta juttuhetkestä. Lopuksi mies sanoi hartaasti, että koirat ovat kyllä ihania. Niin ovat, vastasin minä.

Ilman koiraa tällaisia kohtaamisiakaan ei enää tule. Yllättävää hyötyäkin on rupatteluhetkistä joskus ollut. En koskaan unohda sitäkään miestä, joka pysähtyi juttelemaan minulle kun olin lenkillä ensimmäisen koirani kanssa. Hetken sen touhuja katseltuaan ja juttujani kuultuaan hän sanoi, että minun kannattaisi harrastaa Netan kanssa viestiä. Laji oli minulle silloin tuntematon, mutta asia jäi itämään ja toden totta Netasta tuli viestikoira. Joskus olen saanut satunnaisilta vastaantulijoilta vinkkejä eläinlääkäreistä ja milloin mistäkin. Täällä asuessa eräs nainen kertoi innostuneena koiraohjelmasta, jota hän oli tv:stä seurannut. Se tuli kanavalta, jota en ollut katsonut, enkä olisi ohjelman nimestäkään osannut päätellä, että ohjelmaan liittyivät vahvasti myös koirat. Onneksi jaksoja pyöri uusintoina koko ajan, joten pääsin itsekin seuraamaan tätä ohjelmaa, joka oli ihan minun näköiseni.

En myöskään koskaan unohda sitä naista, joka tuli puistossa vastaan menetettyään 16-vuotiaan koiransa edellisenä päivänä ja jolle oli terapeuttista saada tervehtiä Vinskiä ja Kipiä. Koiraihmiset ovat oma heimonsa, ja uusissa yhteisöissäkin on joskus heti ilmaantunut samanhenkistä seuraa, kun on paljastunut, että minulla on koiria. Ja koirat todellakin ovat ihania, vilpittömyyden ja ilon lähettiläitä. En vain aina ole varma siitä ansaitaanko me ihmiset koirat, kun ottaa huomioon miten huonosti suurta osaa maailman koirista kohdellaan ja mitä kaikkea ihminen on pelkästään jalostuksen nimissä koirille aiheuttanut.

***

Viime kesän loppupuolella kiinnitin huomiota siihen, että Kipin juominen näytti lisääntyneen. Aina se on ollut hyvä juomaan ja on siinä suhteessa ihan erilainen kuin useimmat muut koirani, mutta nyt se joi vielä enemmän. Aloin mitata Kipin vedenkulutusta ja eläinlääkärikin totesi, että turhan paljon se juo. Syytä ei tutkimuksissa löytynyt. Oli sillä se eturauhasongelma, mutta ei kuitenkaan tulehdusta eikä myöskään lisääntynyttä virtsaamista kuin kerran uinnin jälkeen eturauhasen krampattua. Ja on sillä nesteenpoistolääkitys pienellä annoksella, mutta se ei ollut aiemmin juomista lisännyt.

Talven tulokaan ei aluksi vähentänyt juomista ollenkaan, mutta kovat pakkaset lopulta vähensivät sitä niin, että lakkasin mittaamasta vedenkulutusta. Nyt vettä on ajoittain taas mennyt vähän enemmän, mutta muutos on toistaiseksi hyvin pieni. Ehkä ryhdyn jossain vaiheessa taas mittaamaan kulutusta, vaikkei siitä kai mitään varsinaista hyötyä olekaan. Kipi nyt vaan juo sen minkä juo eikä noudata mitään normeja. Ei se taivu muotteihin monessa muussakaan asiassa. 

***

Tänään kävimme katsastamassa puiston kunnon. Kulkureitit olivat paikoin vielä sohjoisen jään vallassa, ja joenvarren metsäpolut näyttivät kaukaa katsottuna aivan umpijäisiltä. Mutta eiköhän noilla reiteillä tosi pian pääse kulkemaan täysin sulassa maassa, metsäpoluilla sitten hieman myöhemmin. Alla oleva kuva on otettu alkuillasta viiden maissa, on kyllä hienoa kun nyt on noin paljon valoa vielä siihen aikaan.

Tuli sitten vietettyä ensimmäinen joulu ja uusivuosi kaksistaan Kipin kanssa. Siitä onkin jo 34 vuotta aikaa, kun viimeksi olen viettänyt joulua vain yhden koiran kanssa, mutta silloinkin laumassa oli kaneja ja kissoja, joten näin pienellä jengillä ei silloinkaan oltu. 

Jouluna oli ohjelmassa ensimmäistä kertaa ikinä hautausmaalla käynti, ja Kipi pääsi mukaan. Se osasi käyttäytyä asiaankuuluvan hillitysti, vaikka haudalla ollessa ohi kipitti toinenkin koira ja ihmisiä tietenkin kulki koko ajan jonkin verran alueella. Ihan varmuuden vuoksi myös pidin Kipin tarpeeksi etäällä kohteista, joihin se mahdollisesti olisi muuten saattanut epäkunnioittavasti nostaa koipeaan. Tyttökoirat ovat tässä suhteessa paljon huolettomampia.

Uusivuosi oli totutun tylsä, kun piti kökkiä sisällä alkuillasta aamuyöhön rakettien takia. Onneksi Kipiä ei tälläkään kertaa ilotulitus hetkauttanut, ja tulihan niitä paukkuja taas kuultua myös lenkeillä laillisen ilotulitusajan ulkopuolella useamman päivän aikana. 

Viikko ennen joulua jäin ilman autoa, kun joku ääliö oli lyönyt siitä sivuikkunan rikki ja varastanut akun. Sitä ennen olin juuri teettänyt autoon kalliit katsastuskorjaukset ja joutunut viemään auton katsastukseen vielä kolmannenkin kerran, kun korjaamolla oli tehty yksi pieni ja aika merkityksetön yksityiskohta väärin ja katsastusmies katsoi hyväksi antaa siitä suoran hylyn.

Auto hinattiin korjaamolle, ja sitten sainkin elää epätietoisuudessa viikkokausia. Korjaamolta ei usein saanut ketään kiinni ja kun sai, niin mitään ei silti selvinnyt ja välillä annettiin katteettomia lupauksia aikataulusta. Joulukin tuli siihen väliin. Lopulta 3,5 viikon jälkeen sain hakea auton takaisin. Vaan kuinkas sitten kävikään. Seuraavana aamuna auto oli taas täysin mykkä. Kävi ilmi, että uusi akku oli asennettu väärinpäin ja lisäksi se oli muutenkin vääränlainen, mitkä molemmat seikat korjaamolla olisi tietenkin pitänyt heti huomata. Samoin kuin se, ettei konepelti sulkeutunut kunnolla. Siispä auto hinattiin takaisin korjaamolle ja olin yhteensä 4,5 viikkoa ilman omaa autoa. Onneksi sain laina-auton käyttööni.

Vasta kaksi vuotta sitten jäin myös äkisti ennen joulua ilman autoa viikkokausiksi, eikä silloin ollut edes laina-autoa käytössä. Lopulta autokin sitten vaihtui nykyiseen.  On aina ollut vähän huono karma autojen kanssa. Nykyinen on aina ennen tuota akkuvarkautta lähtenyt kyllä luotettavasti liikkeelle, mutta viime viikolla kävi niin, ettei se jostain syystä startannut kun olin lähdössä fyssarille (ilman koiraa, ajatella!). Jouduin kutsumaan taksin, mutta sen tulo kesti paljon luvattua kauemmin ja sitten se vielä kääntyi viereiselle kiinteistölle ja sain kävellä sinne sen perään. Onneksi olin jättänyt aikatauluun paljon väljää siltä varalta, ettei esim. parkkipaikkaa löydy, joten ehdin täpärästi fyssarille. Seuraavana aamuna auto taas starttasi, mutta jätti epäluulon, että milloinkohan jotain taas tapahtuu.

Olenkin nyt miettinyt, että seuraavaksi kun jotain isompaa tulee, niin luovun autosta kokonaan. Mokomakin riesa. Saa nähdä, mihin sen rajan sitten asetan tosipaikan tullen... Ilman autoakin kyllä saa elämäänsä paljon riesaa, kun monien asioiden hoitaminen vaikeutuu ja jotkin ovet sulkeutuvat kokonaan. Vaikkemme enää asu maalla ilman julkisia, niin kuitenkin meidän asuinpaikka on vähän syrjässä, useimpiin palveluihin on matkaa ja bussilla matkustaminen on usein hidasta ja mutkikasta.

Erityisesti Kipin kanssa olisi hankalaa olla ilman autoa. Olen miettinyt esimerkiksi sitä, miten eläinlääkärireissut sitten hoituisivat. Ilman autoa emme pääsisi kaikille niistä klinikoista, joita olemme käyttäneet. Meidän vakiklinikalle taas on todella haastava ja aikaa vievä matka julkisilla. Aina voi vaihtaa klinikan sijainniltaan parempaan, mutta akuuttitilanteessa pitää mennä sinne minne ajan saa. Eikä se välttämättä ole bussimatkan päässä.

Osteopaatille pääsee vain omalla autolla. Kraniohoitajat ovat seitsemän kilometrin päässä samassa kaupungissa, mutta sinne pitää mennä joko kahdella bussilla ja kävellä kilometri tai yhdellä bussilla ja kävellä kaksi kilometriä. Tuollainen kävelymatka ei ole vaihtoehto etenkään hoidon jälkeen, kun koiran pitää olla levossa. Sieltä kyllä joku tekee kotikäyntejäkin, joten se jäisi sitten meidän vaihtoehdoksi. Osteopaatista vain olisi hyvin ikävää luopua, hän on meille vielä tärkeämpi, ja osteopatia on hoitomuotona vähän syväluotaavampi.

Sitten on se, ettemme pääsisi retkille tai metsälenkeille ilman autoa. Täällä ei kävelymatkan päässä ole metsää, jossa saisi kokonaisen lenkin tehtyä, on vain pikkumetsiä jotka on hetkessä kävelty läpi. Kivoja lenkkejä luonnon keskellä saa kyllä muuten tehtyä, mutta oma pääni hajoaa, jos en välillä pääse myös retkelle tai kunnolliselle metsälenkille. Yhtä lailla ne ovat Kipille tosi tärkeitä. Meidän tärkeimpiin metsälenkki- ja retkikohteisiin ei täältä julkisilla pääse. Emme pääsisi meidän entisen asuinpaikan reiteille ja järvillekään, mikä olisi kaikkein kamalinta. Kahdelle ihan kivalle ulkoilualueelle pääsee kahdella bussilla, mutta ne ovat ruuhkaisempia kuin muut paikat enkä siksi niin välitä niistä. Aika työläs reissu sellainen myös olisi vanhalle koiralle.

En tiedä, onko bussissa matkustaminen muutenkaan hyvä idea vanhan ja selkävaivaisen koiran kanssa.  Bussikyyti on melkoisen kiikkerää, eikä Kipi ole tottunut busseihin. Bussit lähtevät yleensä liikkeelle ennen kuin matkustaja on päässyt paikalleen, ja siinä on itselläkin taiteilemista tasapainon kanssa. Joskus saa istuessakin pitää penkistä kiinni. 

Viimeksi kun auton hakureissulla matkasin bussilla, niin kyytiin nousi mies suksien kanssa. Bussi lähti heti liikkeelle ja mies horjahteli ja melkein kaatuikin, suksista hän ei saanut pidettyä kiinni ja ne lipesivät viereiselle penkille yhden matkustajan syliin. Että pistää se miettimään. Koiristani Netta kyllä pentuna ja joskus aikuisenakin matkusti julkisilla, samoin Jessi satunnaisesti, eikä niiden kanssa ollut ongelmia. Kyllähän nyt koirat muutenkin bussilla matkustavat. Meillä sentään on nykyään edes jonkinlaiset bussiyhteydet, toisin kuin maalla asuessa. Tykkäisin kyllä toisaalta asua hyvinkin syrjässä, mutta en halua enää olla täydellisen riippuvainen autosta - vaikka tuntuu, että nytkin olen, ja Kipin kanssa etenkin.

Olen myös haaveillut polkupyörästä ja koiraperäkärrystä, jolla voisimme auton sijasta tehdä reissuja lähialueilla. Se vaan ei tunnu järkevältä sijoitukselta, kun en tiedä miten kauan minulla enää on koira, enkä tiedä missä kärryä edes säilyttäisi. Toivottavasti auto vielä pysyisi ilman valtavan suuria remontteja kulkukelpoisena sen aikaa, kun Kipi on olemassa, mutta jos ei, niin on jotenkin pärjättävä ilman. Ja varmaan pärjäämmekin, vaikka joistain asioista joutuu luopumaan. Pitää sitten vain tehdä asiat eri tavalla. 

Marras- ja joulukuussa oli vielä niin lumetonta ja lauhaa, että pääsimme usein retkille ja metsälenkeille.  Tammikuussa tuli pakkaset ja lunta, mutta pääsimme yhä metsälenkeille. Kerran kävimme eväsretkelläkin, kun kova pakkanen hetkeksi vähän lauhtui. Tämä talvi on ollut yllättävän kylmä. 

Sää oli eiliseen asti siitä kiva, ettei se sahannut koko ajan edestakaisin kuten yleensä talvisin. Ei ollut kammottavia jäisiä pääkallokelejä tai loskassa kahlaamista, kun lämpötila pysyi koko ajan pakkasella.Eilen kaikki muuttui kertalaakista, kun ensin satoi lunta ja sitten vettä ja keli muuttui aivan kammottavaksi. Myöhäislenkillä osa reitistä oli niin järkyttävää peilijäätä, että sai tosissaan pelätä miten selvitään kotiin. Kipillä kerran askel vähän lipsuikin, itselläni oli nastat alla. Tänään ei ollut ihan niin pahoja paikkoja, mutta jonkin verran liukkautta ja sohjoa kyllä, ja pehmennyt polku petti metsässä välillä alta. Tästä se ärsyttävä välikausi taas lähtee, mutta kestettävä on, kunnes pääsee taas kävelemään sulassa maassa.

Ja kyllä tätä ennenkin on välillä ollut liukkautta, kun lumiset tiet ja polut kuluivat pinnasta sileiksi. Minulle kävikin vajaat kolme viikkoa sitten niin, että liukastuin ja kaaduin juuri tällaisella vähän liukaspintaisella polulla alamäessä ollessani Kipin kanssa lenkillä. En ehtinyt tajuta mitään, ennen kuin löysin itseni maasta, polvi vääntyi ja siitä kuului napsahdus. Kipukin tuli, ja varovasti kokeilin, että pääsenkö vielä ylös. Pääsin sentään, ja klenkkasin siitä sitten hitaasti kotiin, jonne oli onneksi vain lyhyt matka. Kipi vähän ihmetteli.

Polvesta oli revennyt nivelside. Vaikka pystyin jotenkin varaamaan jalalle, niin kävely oli silti hankalaa ja polvi vaikutti moneen asiaan arjessa. Sain ihmetellä, että miten saan puettua itselleni housut, sukat ja kengät. Entä miten puen tossut Kipille jos ja kun pakkanen taas kiristyy? (Tuolilla istuen ja siitä kumartumalla se sitten sujui.) Jos lattialta piti nostaa jotain, niin se piti tehdä epäergonomisesti selällä, kun toista jalkaa ei voinut koukistaa. Nukkuessa en pystynyt kääntymään kyljelle ollenkaan, kun polvi ei kestänyt vähäistäkään kiertoliikettä. Kun ensimmäisen kerran lähdin autolla liikenteeseen tapaturman jälkeen, niin tajusin, ettei sekään niin yksinkertaista ollut. En meinannut saada kipeää jalkaa edes autoon sisälle, ja seuraavaksi ihmettelin miten kytkimen käyttö onnistuu. 

Lenkit Kipin kanssa tietenkin vaikeutuivat myös. Oma liikkuminen oli hidasta ja hankalaa, ja se oli meille molemmille tosi turhauttavaa. Ei ole koiran hommaa kulkea hiiren askelilla. Kipi kyllä jotenkin sopeutui tilanteeseen, mutta pelkäsin polven takia hetkiä, kun se saattoi äkkiä rynnätä jonkin hajun perään tai yriti hetkittäin päästä vähän nopeammin eteenpäin. Aloinkin sitten valita lenkkireitit sen mukaan, että pystyin pitämään Kipiä irti mahdollisimman paljon, ja pidin sitä irti myös paikoissa, joissa en muuten välttämättä pitäisi. Alamäissä todellakin aina päästin sen irti. Pitkiä lenkkejä ei tietenkään tehty.

Koska huushollista löytyi myös vain pari kertaa käytetty flexi, niin päätin kokeilla sitä, silloinhan Kipi saisi enemmän liikkumasädettä myös kytkettynä. Koin sen silti jotenkin kömpelönä ja hallitsemattomana enkä kokeillut toiste. Jos minulla vielä olisi potkukelkka, niin sen avulla lenkit olisivat luonnistuneet mukavasti, sen kun olisi vain potkinut terveellä jalalla menemään.

Sain ohjeeksi jumpata ja käyttää polvea vaikka väkisin kipuakin vastaan, tarvittaessa särkylääkkeen voimalla - neuvo, jota koiran kohdalla ei ihan sellaisena annettaisi. Muuten vaarana oli se, että jalan varominen ja väärällä tavalla liikkuminen jäisivät pysyvämmäksi ilmiöksi eikä jalka pääsisi kuntoutumaan kunnolla. Vamman arpeutuminen kun mutkistaa asioita vielä enemmän, ellei jalkaa käytä ja kuntouta.

Koirien kanssa nuo kuntoutushommat ovatkin vielä haastavampia, kun niitä ei voi neuvoa, miten niiden pitäisi kroppaansa käyttää, eivätkä ne osaa kertoa tuntemuksistaan. Itsestä huomasin sen, ettei särkylääke juurikaan auttanut polvikipuun ja että polvi tuntui välillä paremmalta ja välillä huonommalta. Koirien kanssa saa paljon arvailla tai yrittää jotenkin päätellä näitä juttuja. Liike on lääke vähän kaikkeen, mutta koirat silti laitetaan usein lepoon tilanteissa, joissa ihminen patistettaisiin jo liikkeelle, kun niiden ei voi luottaa noudattavan riittävää varovaisuutta.

Nyt polvi on jo parempi ja pystyn kävelemään huomattavasti paremmin ja nopeammin, vaikken aivan normaalisti vielä. Saan polven jo koukkuunkin, mutta vielä se kipeytyy ja jäykistyy herkästi. Hirveän iso vaikutus on yhdellä polvella moneen asiaan. Mutta jos toisen meistä piti liukastua ja loukata polvensa, niin on miljoona kertaa parempi, että se olin minä eikä Kipi.

Ja onni onnettomuudessa, ettei käynyt pahemmin ja pystyin yhä huolehtimaan arjesta ja Kipistä. Kipsi jalassa olisin joutunut etsimään Kipille hoitopaikan. Olisikohan kukaan sitä huolinut tai pystynyt sovittamaan sen osaksi omaa arkeaan. Kipin lääkitys- ja ruokintarytmi on aika sitova. Lääkkeet ja ruoka-ajat pitää sovittaa keskenään oikein, makupalojakaan ei voi väärään aikaan antaa. Nesteenpoistolääkkeen jälkeen on oltava lähitunteina pääsy kunnolla ulos. 

Draaman kohdalla aina mietin, että sitä ei kukaan taatusti edes suostuisi ottamaan hoitoon työlään ja tarkkuutta vaativan hoidon takia, mutta en olisi antanutkaan kuin äärimmäisessä pakkotilanteessa samasta syystä, enkä etenkään ilmiselvien riskien ja ylimääräisen stressin takia. Kipin kanssa ei nyt sentään ole ihan sama tilanne, mutta kuitenkin omalla tavalla haastava. 

Vähän loukkaantumiseni jälkeen kertoi naapuri nähneensä meidän rapussa hissikorjaajan ja pelänneensä, ettei hissi ole käytössä. Pelottava tieto hetkellä, jona en itse olisi pystynyt rappusissa kulkemaan saati Kipiä niissä kantamaan, mutta onneksi hissi pysyi käyttökuntoisena, mitä lie korjaaja siellä tehnyt. Nyt pystyn jo varovasti kulkemaan portaissa, mutta alaspäin meneminen sujuu vain tasa-askelin kaiteesta kiinni pitäen. Kipiä en vieläkään pystyisi portaissa kantamaan tai avustamaan.

Kipin kanssa kyllä taannoin harjoiteltiin portaissa kulkemista siltä varalta, ettei hissi joskus ole käytössä. Vähän yllätyinkin siitä, että se kulki portaat molempiin suuntiin, mutta portaiden loppupäässä sen kärsivällisyys hiipui. Alas mennessä se alkoi loppupäässä kiirehtiä vaarallisesti ja jouduin ottamaan tukevan otteen valjaista, ettei se loukkaisi itseään. Ylös mennessä siltä taas loppupäässä alkoi usko loppua ja nappasin sen viimeisten askelten ajaksi syliin. Mieluummin nappaan Kipin kainaloon, jos on tarve mennä portaita, koska ei portaiden meneminen välttämättä hyväksi sille ole. Toivottavasti tarvetta ei tule silloin, kun itse olen liikuntarajoitteinen.

Tuli heti mieleen reilun vuoden takainen hissidraama, jonka jälkeen ryhdyin vimmaisesti etsimään meille asuntoa maan tasalta. Täällä me silti vielä olemme, vaikka olisi ollut tilaisuuksia muuttaa sinne maan tasallekin. Huomasin vain sen prosessin aikana, että meillä on täällä moni sellainen asia hyvin, jota en halua vaihtaa pois. Prosessi oli kyllä hyödyllinen, koska se kirkasti sitä, mikä on tärkeää. Vaikka maan tasalla asuminenkin olisi, niin on muitakin tärkeitä asioita joita ei voi sivuuttaa. Maan tasalle pääseminen ei ole enää tuntunut niin vältämättömältä senkään takia, että Kipin kyllä saan tarvittaessa (terveenä ollessani) vietyä portaatkin, Vinskiä en olisi saanut. 

Asuntoja en ole enää pitkään aikaan katsellut ja olen vähän hukassa sen suhteen, mitä sen asian kanssa pitäisi tehdä. Koirallinen aika kuitenkin käy vähiin, enkä tiedä mitä jatkossa haluan ja kuka sitten edes olen. Toki koirattomana monet entiset asiat ovat yhä tärkeitä, eikä minua saisi koskaan esimerkiksi muuttamaan mihinkään pahimpaan betoniviidakkoon. Moni asia on silti vähintäänkin epäselvä. Ehkä haluan jäädä tähän tai ehkä haluankin muuttaa jonnekin mahdollisimman kauas, ties vaikka ulkomaille asti. Ei voi tietää.

Jokainen edesmennyt koira on vienyt minusta ison palan mennessään, mutta viimeisen lähtö on siinä mielessä tietenkin järisyttävin, että sitten lakkaan olemasta koiranomistaja ja arki menee totaalisen uusiksi. Tyhjyys tulee olemaan järkyttävä, mutta kaikkea ei voi mitenkään kuvitella etukäteen. Ehkä sitten vain on pakko löytää jokin tapa olla vielä tekemisissä koirien kanssa, vaikka mikään ei koskaan korvaa omaa koiraa ja jatkuvaa arjen kumppanuutta sen kanssa.

SmartDOG-testin jälkeen olen miettinyt eri testien eroja ja Kipin ominaisuuksia. Minusta luonnetesti on vähän sellainen yleisluonteinen suurten linjojen testi, joka ei itselleni tarjoa mitään uusia eväitä arkeen tai kouluttamiseen. Mitä olen kahden oman ja muutaman tutun koiran testejä nähnyt, niin niissä ei ole juurikaan yllätyksiä tullut, olen osannut arvioida koirien ominaisuudet hyvin jo ennalta. Tuomareiden käytännöissä, osaamisessa ja tulkinnoissa sen sijaan on yllätyksiä ja kummallisuuksia ollut, mikä on itseltäni vienyt luottoa luonnetesteihin ja niiden vertailukelpoisuuteen koirien kesken.

Sen sijaan SmartDOG-testissä saa yksityiskohtaisempaa tietoa koulutettavuuteen vaikuttavista ominaisuuksista ja ymmärrystä siihen, miten tätä yksilöä kannattaa viedä eteenpäin. Vaikka nekin asiat on ehkä pitkälti tiennyt jo ennalta, niin uuttakin näkökulmaa yleensä tulee, en itsekään osannut kaikkea ennakoida oman vanhan koirani kanssa. Erityisesti pennun tai nuoren koiran haluaisin viedä testiin, jos minulla sellainen olisi. Parhaiten koiran oppii tuntemaan touhuamalla sen kanssa paljon, eikä mikään testi kerro kaikkea tai ole absoluuttinen totuus joka tilanteeseen. 

Kipin kohdalla en olisi yllättynyt, jos se olisi SmartDOG-testissä osoittanut enemmän itsenäistä ongelmanratkaisukäytöstä, mutta ohjaajalta neuvon kysyminen kuvastaa sitä myös hyvin. Testitilanteen tyyppinen hauska tekeminen, missä palkkaa tulee tiheästi, on sille hyvin motivoivaa ja silloin se helposti on yhteistyöhaluisimmillaan. Joissain muissa tilanteissa se on itsenäisempi ja omapäisempi. Olen kuitenkin aina peilannut sen itsenäisyyttä ja omaehtoisuutta nimenomaan muihin bordercollieihin, ei se missään nimessä ole koskaan ollut sillä tavalla itsenäinen kuin jonkun itsenäisen rodun edustaja on. Se vain on rotuisekseen vähän jännä tapaus, oman tiensä kulkija, ei mikään nöyrä koira, välillä hyvinkin rodunomaisesti yhteistyöhaluinen ja innokas, mutta toisinaan se on ollut EVVK-asenteella, jos kyseinen treeni ei ole sen mielestä ollut inspiroiva. Mielenkiintoinen koira, kuten testaajakin siitä sanoi.

Luin juuri kuvauksen SmartDOG-testissä käyneestä koirasta, joka hätkähdyttävästi muistutti Vinskiä. Kyseessä oli koira, jolla oli osaamista, mutta joka tunnollisen luonteen takia lakkasi virheen tehtyään yrittämästä, vaikkei sitä tietenkään millään lailla rangaistu, se vain ei saanut namia virheen jälkeen. (No joo, voihan senkin laskea negatiiviseksi rankaisuksi.) Se väisti passiivisuuteen, kuten Vinskikin joskus teki. Tällaista koiraa pitäisi testaajan mukaan palkita myös virheistä. Esimerkiksi tunnarissa muistan Vinskin kanssa näin tehneenikin, ja se myös tepsi. Aivan liian harvoin sitä silti tuli tehtyä. Jälkiviisaana osaisin kouluttaa kaikki koirani paremmin, jos saisin aloittaa alusta sillä tiedolla, mikä minulla nyt on. Mutta se ei ole mahdollista, ja uuden koiran kanssa tekee kuitenkin aina uusia virheitä.

Kipi ei ole saanut paljon päättää meidän lenkkireittejä sen jälkeen, kun loukkasin polveni. Tällä hetkellä joudun myös keliolosuhteiden takia päättämään reitit aika pitkälti, mutta Kipi saa taas päättää enemmän heti kun se on mahdollista. On ollut antoisaa antaa sen itse tehdä valintoja. Usein Kipi on viipottanut päättäväisesti minne haluaa koko lenkinkin, mutta joskus se on saattanut jossain risteyksessä nopeasti varmistaa minulta, että mennäänhän nyt tästä. Joskus se taas on pysähtynyt risteykseen kysymään minulta, minne tästä mentäisiin ja on jäänyt odottamaan päätöstäni. Ja joskus se on varmistellut, että onko ok lähteä vielä ylimääräiselle pikku lenkille vaikka ollaan jo lähestymässä kotia. Se on jotenkin hirveän liikuttavaa, enkä osannut ennalta odottaa, että päätäntävallan sille antamalla se alkaisi keskustella kanssani enemmän.

Joskus Kipi on johdattanut minut kotipihasta suoraan autolle ja katsonut minua odottavasti. Että kai me voidaan tällä kertaa lähteä kunnolla metsään? Sekin on ollut kiva nähdä, ettei se kuitenkaan tee tätä kovin usein, eli se nauttii tosi paljon myös lenkeistä kotimaisemissa.  Olen oppinut sen lempipaikat ja reitit. Aika huikeaa. 

Draamahan sai viimeisinä aikoina päättää lenkit koko lauman puolesta. En koskaan unohda, miten suuresti se nautti esimerkiksi puistosta ja joesta, miten se halusi yhä pysähtyä leikkimään pikkumetsässä ja miten iloisella mielellä se oli viimeisellä lenkillä ja millaisia ihan erityisiä ratkaisuja se silloin teki.

Pakkasten alettua Kipi alkoi hössöttää taas enemmän hajujen perässä ja tutkia niitä hartaammin, kylmä jotenkin säilöö hajut. Nyt vähän hirvittää, että miten hormonihuuruinen kevät Kipille on tulossa. Se sekoittaa päänsä viimeistään sitten, kun naapurirapun mäykyille taas tulee juoksut. Syksyllä kävi juuri niin ja sitten tulivat myös eturauhasongelmat. Ypozanea ei silti lopulta tarvinnut antaa, mutta keväällä se saattaa olla edessä, ja siinä on sitten omat riskinsä muun terveyden kanssa.

Vinski täyttäisi tänään 16 vuotta, jos vielä olisi täällä. Draama olisi täyttänyt joulukuussa 13, joten jos asiat olisivat menneet toisin, niin se hyvinkin olisi vielä täällä ja voisi olla vielä ainakin pari vuotta, jos eläisi yhtä kauan kuin Vinski, tai vielä paljon kauemmin, jos olisi emäänsä tullut. Mutta kaikilla on oma aikansa ja heidän elämänsä oli täysi juuri noin.

He kaksi 💕

SmartDOG-testi on kiinnostanut minua jo pidempään. Olisin mielelläni vienyt etenkin Draaman testiin ja olen ihan varma, että se olisi suuresti nauttinut tehtävien suorittamisesta. Olisi ollut tosi mielenkiintoista nähdä, miten se olisi selvittänyt esimerkiksi koirille vaikeimman osion eli loogisen päättelyn, koska se oli hyvin nokkela.  Totta kai Vinski olisi myös ollut kiva viedä testiin. Sen kohdalla tunnollisuus olisi varmasti tullut testissä esiin, ja sehän herkästi sitten vaikuttaa mielialaan ja suorituksiin sen jälkeen, kun koira huomaa tehneensä virheen. Mutta kyllä olisi Vinskikin nauttinut puuhaamisesta ja namien ansaitsemisesta ja olisi ollut mielenkiintoista nähdä sen ominaisuudet testissä. En vain raaskinut niitä koskaan korkean hinnan takia testiin viedä, kun kamppailin jatkuvien eläinlääkärikulujen kanssa enkä tohtinut laittaa rahaa tuollaiseen ei-pakolliseen asiaan, kun milloin vain saattoi taas tulla eteen yllättävä eläinlääkärikäynti. Ehkä olisi vaan pitänyt.

Nyt sitten päätin, että Kipin vien testiin, vaikka se on jo vanha eikä testi enää paljon hyödytä minua sen kouluttamisessa. Tunnen sen myös jo hyvin. Silti olin utelias testiä kohtaan ja arvelin, että jotain uuttakin näkökulmaa voi sieltä tulla. Oli kiva saada jotain mustaa valkoiselle Kipin ominaisuuksista, muutakin kuin luonnetesti, joka on hyvin ylimalkainen eikä aina kovin luotettava mittari.

Testipaikkoja olisi ollut vähän lähempänäkin, mutta päätin ajella Riihimäelle, jossa testaajana toimii tämän testin kehittäjä Katriina Tiira. Hän myös sattuu olemaan minulle ennestään tuttu ajalta jolloin pyörimme samassa pk-seurassa. Eikä Riihimäellekään mikään pitkä matka ole.

Kun tulimme testipaikalle, niin eniten Kipi heti ilahtui siitä, että siellä oli joku ihminen. Se ei koskaan aiemmin ollut Katriinaa tavannut, mutta sehän suhtautuu kaikkiin kuin kauan kaivattuihin tuttuihin. 

Sitten päästiinkin heti asiaan ja kognitiotestin pariin. Sylinteritestissä ensin piti ottaa nami jota ei voinut silmillä nähdä, ja sitten sylinteristä otettiin suoja pois ja nami olikin näkyvissä. Kipi aluksi vähän yritti saada namia läpinäkyvän sylinterin läpi, mutta hoksasi ettei se kannata ja hakeutui jatkossa sylinterin suulle.

Eleiden lukemista testattiin ylösalaisin käännettyjen purkkien avulla, joista toisen alla oli aina nami ja koiralle erilaisilla eleillä osoitettiin oikea purkki. Tässä Kipi ei ollut hyvä, se ei usein edes seurannut testaajan tekemisiä kunnolla vaan vilkuili muualle ja päätti itse mille purkille meni. Sillä selvästi oli oma suosikkinsa. Sai se sentään jotain oikeinkin. Lopulta tuli huijausosio, jossa koiralle näytettiin mihin purkkiin nami menee ja sitten eleellä yritettiin huijata sitä menemään väärälle purkille. Koska Kipi ei eleitä lukenut, niin ei se huijauksiin mennyt, mutta se jumittui oikeanpuoleiseen purkkiin ja meni mielellään sinne vaikka näki ja kuuli, että nami pudotettiin vasemmanpuoleiseen. Ei se kyllä pudottamiseenkaan koko ajan kunnolla keskittynyt.

V-aidassa koira tuotiin kohtaan, josta se näki suoraan aidan takana olevan namin, mutta namin luokse pääsi vain kiertämällä aidan. Kipi hoksasi nopeasti lähteä kiertämään ja suoritti tehtävän huomattavasti keskivertoa nopeammin. Minulla ei ollut tässä mitään ennakko-odotuksia, että mitä se tekee, kun emme tällaisia ole kokeilleet.

Mahdottomassa tehtävässä nami laitettiin laitteeseen, josta sen sai otettua kannen alta kantta tönäisemällä. Kansi meni koko ajan enemmän kiinni ja lopulta se ruuvattiin kiinni, jolloin tehtävästä tuli mahdoton. Tässä tarkastellaan sitä, miten koira tilanteen ratkaisee, että pyytääkö se apua ihmiseltä vai yrittääkö ratkaista ongelman itsenäisesti. Molemmat tavat ovat oikein, ja riippuu käyttötarkoituksesta kumpi on toivottavampi. Tehtävän hylkääminen ei tietenkään ole toivottavaa. Kipi ei hylännyt tehtävää vaan sekä työskenteli itsenäisesti että yllättävän paljon pyysi apua ihmiseltä. Lopuksi se asettui maahan makaamaan ja tuijottamaan tehtävää. Tietenkin lopuksi kansi ruuvattiin auki ja Kipi sai namin.

Loogisessa päättelyssä koiran olisi pitänyt voida päätellä tyhjän astian perusteella poissulkutekniikalla palkkion sijainti. Vain 40% koirista ymmärtää tämän tehtävän, joka on testin vaikein osio. Kipi ei tehtävää ymmärtänyt.

Muistitehtävässä koiralle näytettiin mihin astiaan nami laitettiin ja sitten astioiden ja koiran väliin laitettiin sermi ja odotettiin ennen kuin koira päästettiin astioille. Odotusaikaa kasvatettiin kierros kierrokselta ja lopulta aika oli 2,5 minuuttia. Tämä tehtävä oli Kipille vaikea eikä se taaskaan keskittynyt oikeisiin asioihin. Se meni usein suoraan samalle astialle, ja vasta sitten jatkoi matkaa sille, jossa nami oikeasti oli.

Sosiaalista oppimista testattiin namiautomaatilla. Ensin testaaja näytti, miten painiketta painamalla automaatista tulee namia. Sitten koira vapautettiin ja katsottiin, lähteekö se matkimaan. Kipi lähti nopeasti tökkimään painiketta kuonollaan ja kerran se kokeili tassuakin. 

Loppukeskustelun aikana juteltiin hetki havainnoista. Katriina sanoi, että Kipi on happy-go-lucky -tyyppinen koira, jota eivät asiat hetkauta ja joka ei reagoi myöskään tekemiinsä virheisiin. Aina yhtä innolla se meni seuraavan tehtävään, vaikka olisi tehnyt virheen. Aika mainio elämänasenne tuo, että kaikki on kivaa ja mitään ei pidä murehtia, mutta helppoa harrastuskoiraa tuo ominaisuus ei tee, kun koira ei piittaa virheistä eikä siten opi niistä mitään. Kipi on jopa poikkeuksellinen koira tässä suhteessa. Testaajakin taisi sanoa, ettei ole ennen moista nähnyt. Kipi ei ole mikään kympin oppilas, jolle on maailmanloppu jos joskus tekee yhden virheen. Sillä on hyvin positiivinen käsitys itsestään ja elämästä eikä se edes mieti sellaista asiaa kuin virhe.

Kerroin myös Kipin taannoisesta luonnetestistä ja siitä, että luoksepäästävyydestä tuli arvioksi luoksepäästävä, aavistuksen pidättyväinen, koska Kipi alkutervehdyksessä käänsi ensin takapuolensa rapsutettavaksi. Katriina totesi, että tuo elehän nimenomaan tarkoittaa, että koira on luottavainen. Itse hän luonnehti Kipiä supersosiaaliseksi. En tiedä, miten luonnetestituomarit koulutetaan ja miten hyvin heidän osaamisensa testataan, koska olen törmännyt niin paljon vääriin tulkintoihin ja koiran epäreiluun kohteluun. Sen perusteella mitä Draamankin testistä olen kuullut, niin testi olisi pitänyt keskeyttää sen osalta, kun se jähmettyi kelkkaosiossa eikä palautunut siitä. Se on ihan varmasti myös ollut silloin testin aikana jo piilevästi kipeä. Ainakin tuomareissa on liian isoja eroja, eikä oma luottamukseni luonnetestien luotettavuuteen ainakaan kasvanut Kipin testin jälkeen. En ollut parista muustakaan osiosta aivan samaa mieltä, vaikka osa osui oikeaankin. Liikaa on kiinni tuomareiden tulkinnasta ja asenteista. SmartDOG-testi on heittämällä parempi ja myös tieteeseen perustuva eikä siinä myöskään pelotella koiraa. Siinä koiraa ei myöskään pisteytetä.

Katriina arvioi, että Kipi olisi voinut sopia eläinavusteisiin tehtäviin. Totta, se olisi voinut olla Kipin oma juttu. Testissäkin tuli esiin syitä siihen, miksei meidän tokoilusta lopulta tullut mitään kummempaa. Kipillä on aina ollut taipumus keskittyä epäoleellisiin asioihin ja jättää huomiotta olennainen. Se on herkästi jumittunut omiin mielipiteisiinsä ja pitänyt niistä kiinni, vaikka ne eivät olisi johtaneet mihinkään. Se ei ole oppinut virheistään ja on jaksanut toistaa virheellistä asiaa vaikka miten monta kertaa. Tokossa se kyllä myös joskus vähän kyllästyi asioihin, muttei koskaan kieltäytynyt tekemästä niitä, teki sitten vain vähän puolivaloilla, jos asia ei juuri sillä hetkellä kiinnostanut tarpeeksi. 

Tottis sujui Kipiltä aikoinaan vähän tokoa paremmin, koska se ei ollut yhtä pikkutarkkaa suorittamista. Ja välillä tokokin sujui ihan mainiosti, Kipillä oli tapana ailahdella tässä suhteessa. Maastossa se oli aina hyvä. Edelleen harmittaa se, että B-tottis tuli meille liian myöhään, koska pk-jäljellä olisimme muuten voineet jopa joskus kokeissa käydä. 

Olen aina pitänyt Kipiä itsenäisenä ja itseriittoisenakin koirana, koska se arjessa menee usein omia polkujaan eikä hae ihmiseltä tukea. Sillä on vahvat mielipiteet moniin asioihin, eikä niitä ole helppo muuttaa. Testissä olikin kiva nähdä, miten se kuitenkin mahdottomassa tehtävässä pyysi apua ihmiseltä. Se osaa tilanteen mukaan olla myös hyvin yhteistyöhaluinen ja turvautua ihmiseen, minkä tiesin ennaltakin. Se vain todellakin riippuu asiayhteydestä, milloin tämä piirre tulee esiin ja milloin Kipi taas on itsenäinen ja omaehtoinen. Se, että Kipi oli eleiden lukemisessa niin huono, vähän ehkä yllätti, mutta ei kuitenkaan täysin. Olen huomannut, että kun Kipille vaikka osoittaa mistä sen kannattaa etsiä lattialle lentänyttä makupalaa, niin se ei aina tajua. 

Sosiaalisessa oppimisessa oli kiva nähdä, miten helposti Kipi oppi mallista. Tämä on asia, jota en juurikaan ole aiemmin edes miettinyt. Tätähän voisi ihan hyödyntää joskus arjessa. Jos olisin tiedostanut tämän aiemmin, niin olisin panostanut tähän metodiin treeneissä. V-aidassa oli myös kiva nähdä, että hoksottimet toimivat, vaikkei Kipi sitten loogisen päättelyn tehtävästä enää selvinnytkään. Ei minulla ennaltakaan ollut sellaista käsitystä, että se olisi poikkeuksellisen älykäs ja päättelykykyinen. Minulla on ollut sitä älykkäämpiä koiria, mutta ei Kipi tyhmäkään missään nimessä ole, se osaa olla hyvin nokkela joissain jutuissa. 

Testi oli hyvin mielenkiintoinen ja olin siihen niin uppoutunut, etten huomannut ajankulua ollenkaan. Meillä meni testissä kaksi tuntia ellei vähän ylikin. Kun testi päättyi, niin se tuntui loppuvan kesken, olisihan sitä vielä jatkanutkin. Kipi oli ihan samaa mieltä ja yritti kovasti aktivoida testaajaa vielä jatkamaan kivaa tekemistä. Sillä todellakin oli hauskaa testissä. Katriina kuvasi siitä alla olevan linkin takana olevan videopätkän juuri tässä tilanteessa, ja itse otin silloin postauksen kuvituskuvat. Testin aikana ei oikein ehtinyt kuvaamaan, olisi pitänyt olla joku kolmas osapuoli hoitamassa se asia.

https://www.facebook.com/share/r/17fc6ueuet/

Myöhemmin pääsin katsomaan Kipin testiprofiilia ja vertaamaan sitä rodun ja kaikkien rotujen keskiarvoon. Kipin käyrä ei useinkaan mennyt keskiarvon mukaan. Sosiaalisuus oli keskivertoa suurempaa, eleiden luku paljon huonompaa, V-aidan ratkaisunopeus paljon suurempi, sosiaalisen oppimisen tulos ihan huippu. Muisti sitten taas paljon keskivertoa huonompi ja loogisen päättelyn tehtävä ei onnistunut ollenkaan, kuten ei toki monelta muultakaan. Sylinterissä se oli lähellä keskiarvoa. 

Loppuun vielä liitteeksi testiraportti:

Kokonaisarvio

Testin alussa Kipi suhtautui uuteen testaajaan avoimen ystävällisesti, ja se tutustui rauhallisen aktiivisesti uuteen tilaan. Uusi tila ei sitä juuri kiinnostanut, vaan erityisesti vieras testaaja, ja Kipi onkin harvinaisen sosiaalinen ja nauttii vieraan kosketuksesta. Kipi oli erittäin hyvin motivoitunut koko testin ajan. Vaikka Kipi keskittyi itse tehtävään hyvin, mutta tehtävässä se usein keskittyi vääriin asioihin, minkä takia havainnointi oli puutteellista, joka puolestaa vaikutti tehtävään (esim.muistitehtävä). Sylinteritestissä Kipi osoitti kohtuullisen hyvää itsehillintää. Ihmisen eleiden lukukyky ei ollut testissä Kipin vahvuus. Huijaus -osiossa se meni aina samaan astiaan, mutta syynä ei ollut käsieleen harhaanjohtava vaikutus, vaan se meni sen suosikkiastiaan ilman häiritsevää elettä JA vaikka herkku tipahti toiseen astiaan. Sillä on voimakas jumittuminen toiseen astiaan, eikä se helpolla luovu siitä. Tilaan liittyvä ongelmanratkaisu, V-aita, oli Kipille helppo - sen sijaan testin vaikein tehtävä, looginen päättely, oli liian vaikea. Loogisessa päättelyssä sen toimintatapa oli ratkaista tehtävä mahdollisimman nopeasti, eikä se kiinnittänyt juurikaan huomiota nameihin alustoilla harjoitteluvaiheessakaan. Mahdottomassa tehtävässä Kipi oli enemmän ihmiseen tukeutuva ongelmanratkaisija, mutta sillä oli käytössä myös itsenäinen ongelmanratkaisustrategia. Kipi muisti vain yhden toiston (neljästä) muistitehtävästä oikein, mikä on alle keskiarvon. Kipi pystyi selkeästi matkimaan ihmisen toimintoa sosiaalisen oppimisen tehtävässä, ja koira oppi myös koneen käytön.

Kipi on mielenkiintoinen koira, ja omistajan alun kertomus koiran keskittymisongelmasta tuli aika selkeästi näkyviin myös testissä: vaika se tosiaan on täysillä tehtävässä, ei se kiinnitä oikeisiin asioihin huomiota ja keskittyy epäolennaisiin vihjeisiin useassa tehtävässä. Virheet eivät toisaalta yhtään vähennä sen motivaatiota, vaan se on aivan innoissaan aina tulossa itse lähtöpisteeseen, jotta pääsee seuraavalle toistolle. Sillä on voimakas "teflonpinta" omille virheille.

Suhtautuminen vieraaseen ihmiseen - arkuus-rohkeus

Suhtautuminen vieraaseen ihmiseen, eli sosiaalisuus/ystävällisyys-persoonallisuuspiirre, vaihtelee paljon koirien välillä. Sosiaalisuuteen vaikuttaa sekä geenit eli perimä, että koiran kokemukset koko elinajan aikana. Perimän lisäksi erityisen suuri painoarvo on koiran pentuajan kokemuksilla, niin positiivisilla kuin negatiivisilla. Rodut vaihtelevat paljon sosiaalisuudessaan, ja olemme jalostaneet rotuja, joista joissakin pääosin yksilöt suhtautuvat vieraisiin ihmisiin avoimen ystävällisesti, kun taas toisissa roduissa suhtautuminen on pääosin varauksellista, jopa pelokasta. Testin alussa katsottiin koiran ensisijaista reaktiota ja suhtautumista sille vieraaseen testaajaan.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Kipi suhtautui testin alussa vieraaseen ihmiseen ystävällisesti ja avoimesti.

Uteliaisuus

Testissä tulee esille paitsi koiran aktiivisuus (FitBark), myös koiran uteliaisuus sekä rohkeus uuteen tilaan tutustuttaessa. Mikäli koiraa tilanne pelottaa, se saattaa pysytellä testin alussa mielellään lähellä omistajaa ja on passiivinen. Tällöin koiran sen esim. kotioloissa näkyvä aktiivisuus ei tule näkyviin testissä, ja käytös kertoo, että koiraa aluksi jännittää uusi tilanne.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Kipi oli aktiivinen testin alussa, ja irti päästessään tutustui pääosin kävellen koko huoneeseen.

Itsehillintä sylinteritestissä

Itsehillintä on ominaisuus, joka on arkipäivässä hyödyllinen monella tavalla. Optimaalinen suoritus ongelmanratkaisussa tehdään usein kohtuullisen matalassa vireessä, kun taas liian kiihtynyt, tai passiivinen mielentila heikentää suoritusta. Itsehillintä on tärkeä ominaisuus luonnossa elävälle eläimelle ja se on myös osittain periytyvä ominaisuus. Hyvä itsehillintä on tärkeä myös koiran arkipäivässä sekä koulutuksessa. Koiran kyky hillitä ensimmäinen tunnereaktio helpottaa koiran hallintaa arkipäivän tilanteissa. Koira, joka kykenee kontrolloimaan omia impulssejaan, kykenee todennäköisesti paremmin esim. pitkäjänteiseen yhteistyöhön, kuin koira, jonka on vaikea kontrolloida omia mielihalujaan. Esimerkiksi laumassa metsästäminen vaatii susilta tarkkaa koordinoitua yhteistyötä, jossa yksilön on pidäteltävä suurtakin halua rynnätä liikkeelle, jotta metsästys onnistuisi. Toisaalta olemme tarkoituksella jalostaneet rotuja, joissa haluamme koiran reagoivan nopeasti esim. saaliseläimen liikkeeseen tai uhkaan. Tällaisia ovat monet metsästyskoirat ja työkoirarodut, ja usein koira, jolla on jonkin verran impulsiivisuutta saattaa olla erinomainen harrastuskoira – toisinaan arki koiran kanssa saattaa olla haastavaa, riippuen koiran muista ominaisuuksista. Hyvin impulsiivinen koira saattaa olla hyvä harrastus ja kilpakoira lyhyehköihin suorituksiin, mutta pitkissä työtehtävissä, jotka vaativat keskittymistä ja rauhoittumista, impulsiivisuus saattaa tuoda haasteita – ei kuitenkaan aina. Impulsiivinen koira kiihtyy helposti, ja voi täten havainnoida puutteellisesti informaatiota ympäristöstä, ja esim. käsillä olevasta tehtävästä. Impulsiivinen koira myös helposti innostuu asioista, ja sen vire nousee helposti, mikä on etu koulutuksessa. Impulsiivisuutta mitattiin testissä sylinteritestillä. Sylinteritestissä koira opetettiin ensin syömään makupala peitetyn sylinterin avoimista päistä, ja sen jälkeen tilanne muuttui siten, sylinteri oli seuraavissa toistoissa läpinäkyvä, eli koira näki palkkion. Hyvän itsehillinnän omaava koira pysyttelee pääasiassa juuri oppimassaan tavassa saada palkkio, kun taas koira, jonka on vaikea vastustaa impulsseja, innostuu helposti nähdessään palkkion ja pyrkii siihen käsiksi suorinta tietä lasin läpi. Impulsiivisuus näyttää olevan koiralla voimakkaasti periytyvä ominaisuus, ja rodut eroavat impulsiivisuudessa. 

Tällä hetkellä ei ole olemassa yhtä testiä, joka luotettavasti toisi monitahoisen impulsiivisuuden kaikki puolet esille. smartDOG testissä käytetään sylinteritestiä, jonka on havaittu korreloivan koirilla arjessa havaitun impulsiivisuuden ja kiihtymisen kanssa. Sitä on käytetty tutkimuksissa useille eläinlajeille, koira mukaan luettuna. Sylinteritesti ei kuitenkaan aina kerro koko kuvaa koiran impulsiivisuudesta ja testissä tulee helpoimmin esiin voimakas, yhden tyyppinen impulsiivisuus, joka on usein yhteydessä koiran kiihtymykseen, aktiivisuuteen sekä myös rohkeuteen. Sylinteritestin tulos voi kertoa erityisesti juuri sen hetkisestä tunnetilasta. Esimerkiksi pelokkuus tekee koiran aina varovaiseksi, ja se hillitsee itsensä juuri sillä hetkellä. Impulsiivisuus on monitahoinen ominaisuus, niin ihmisellä kuin koirallakin.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Kipillä oli kohtalaisen hyvä itsehillintä ja impulssikontrolli sylinteritestissä. Sylinteritestissä koira toimii suurelta osin siten, kuin se juuri oppi edellisessä osiossa, (nami otetaan avoimesta päästä) eikä palkkio näköärsykkeenä häirinnyt koiraa ensimmäisten yritysten jälkeen. Aikaisemmissa tutkimuksissa koirilla sylinteritestin onnistumisprosentti on ollut keskimäärin 79% ja susilla 77% - Kipillä tämä oli 70.0%.

Eleiden ymmärtäminen

Eleiden lukukyky – osiossa testattiin miten hyvin koira löytää palkkion ihmisen eleiden vihjeen avulla. Koirien on yleisesti havaittu olemaan erinomaisia ihmisen eleiden lukijoita, jopa parempia kuin simpanssi, mutta tämä ominaisuus vaihtelee paljon koirien välillä. Ihmisen kommunikaation ymmärtämiseen ei aikaisempien tutkimusten mukaan vaikuta paljoakaan oppiminen tai intensiivinen koulutus, vaan se on kohtuullisen pysyvä ja periytyvä ominaisuus, mutta tästä tarvitaan lisää tutkimuksia. Iälläkään ei ole havaittu olevan suurta vaikutusta eleiden lukukykyyn, ja jo kuusi viikkoisten pentujen on havaittu löytävän hyvin ruoan ihmisen vihjeen avulla. Eri rodut eroavat toisistaan siinä, miten hyviä ne ovat lukemaan ihmisen eleitä, ja ihmisen kanssa tiiviiseen yhteistyöhön jalostettujen rotujen on havaittu olevan keskimääräistä parempia lukemaan ihmisen eleitä. Tästä tarvitaan kuitenkin vielä lisää tutkimusta, koska rotujen välisiä eroja ei ole tutkittu kunnolla. Ihmisen eleiden ymmärtäminen näyttää olevan myös voimakkaasti periytyvä ominaisuus koiralla.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Ihmisen eleiden lukukyky ei ollut testissä Kipi:n vahvuus, koira sai keskimäärin 53.4 % oikein. Parhaiten koira ymmärsi kädellä ristiin-osoitusta.

V-aita

V-aita tehtävässä koiran oli ratkaistava spatiaalinen eli tilaan liittyvä ongelma, V-aidan sisälle laitettiin ruokaa ja koiran on tajuttava, että menemällä poispäin palkkiosta, koiran on mahdollista saavuttaa se. Tehtävä mittaa paitsi ongelmanratkaisun nopeutta, myös ongelmanratkaisutapaa ja itsehillintää. Näkyvä ruoka lähellä on houkutteleva, ja vaatii itsehillintää edetä ruoasta poispäin. Testi mittaa samalla myös ongelmanratkaisutapaa - koira voi myös tässä tehtävässä keskittyä pyytämään apua ohjaajalta, sen sijaan että ratkaisisi sen itse. Aikaisempien tutkimusten mukaan koirat ratkaisevat tehtävän keskimäärin n. 20—40 sekunnissa. Ongelmanratkaisukykyyn vaikuttaa aina myös aikaisempi kokemus ja oppiminen.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Kipi ratkaisi tehtävän erittäin nopeasti 11.0 sekunnissa. Koiraa ei häirinnyt näkyvillä oleva ruoka, vaan se ymmärsi nopeasti edetä poispäin palkkiosta ensin sen saadakseen. Koira ratkaisee tehtävän itsenäisesti eikä pyydä apua ihmiseltä.

Mahdoton tehtävä

Mahdottomassa tehtävässä testataan koiran ongelmanratkaisun strategiaa – itsenäinen vaiko ohjaajalta apua pyytävä. Tehtävä on aluksi helppo, mutta muuttuu lopulta mahdottomaksi ratkaista. Koiran tapaa ratkaista ongelma tarkkaillaan kahden minuutin ajan. Molemmat tavat ratkaista ongelma ovat hyviä, ja riippuukin lähinnä koiran käyttötarkoituksesta, kumpi tapa on parempi omistajan mielestä. Pääosin itsenäiseen työskentelyyn tulevan koiran olisi hyvä pyrkiä itsenäisesti ongelman ratkaisuun. Apua pyytävä strategia on erinomainen silloin, kun koiralta vaaditaan ohjattavuutta ja sitä, että se ongelmatilanteen kohdatessaan turvautuu ohjaajaan mieluummin kuin toimii itsenäisesti. Ihmiseen kohdistettu katse kertoo myös koiran yhteistyöhalukkuudesta, mikä helpottaa puolestaan koulutusta. Koulutuksella pystytään vaikuttamaan jonkin verran ongelmanratkaisu -strategiaan, esim. koiralla pystytään vahvistamaan ohjaajan apuun luottavaa strategiaa, tekemällä yhteistyö ihmisen kanssa kannattavaksi. Ominaisuus on kuitenkin periytyvä ja eroaa paljon rotujen välillä. Mikäli koira hylkää rasian pitkäksi aikaa, kertoo se joko siitä, ettei rasiassa oleva palkkio ole tavoittelemisen arvoinen koiran näkökulmasta (ei jaksa ponnistella sen eteen paljonkaan), tai että muut asiat kiinnostavat enemmän. Toisinaan koira tulee tehtävässä epävarmaksi, ja hylkää rasian lähtien tekemään haistelua sijaistoimintona, vaikka tila ei muuten kiinnostaisikaan koiraa.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Kipi pyrki ratkaisemaan mahdottoman tehtävän enimmäkseen ihmisiltä apua pyytäen (68.3 %). Koiralla oli kuitenkin molemmat ongelmanratkaisustrategiat käytössä, sillä se pyrki myös ensin itsenäiseen ratkaisuun (31.7 % ). Koira ei hylkää tehtävää.

Looginen päättely

Tämä tehtävä osio sisältää testin vaikeimman tehtävän. Loogisen päättelyn tehtävässä koiran on pääteltävä tyhjän astian perusteella palkkion sijainti (negaation kautta). Tämä on erittäin haastava tehtävä koiralle. Koiran omaa päättelykykyä vaikeuttaa koiran herkkyys ohjaajan eleille ja kommunikoinnille – eli tässä tehtävässä testaajan viimeksi koskettama astia saattaa olla koiralle houkuttelevin, vaikka se on tyhjä. Vain noin 40% koirista ymmärtää tehtävän.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Kipi ei ymmärtänyt loogisen päättelyn tehtävää. Tehtävä on haastava, ja vain pieni osa testatuista koirista ratkaisee sen.

Huijaus

Toiset koirat luottavat ihmisen vihjeisiin ja eleisiin suunnattomasti, ja "Huijaus" -tehtävä mittaa tätä. Koiralle laitetaan näkyvästi herkku toiseen astiaan, mutta elellä osoitetaankin toista - kumpaan astiaan koira menee?Testaaja siis vihjaa koiralle namin väärän sijainnin. Tässä vaikuttaa osittain koulutus.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Kipi jumittui voimakkaasti testaajan oikean puoliselle astialle, ja meni sinne jopa vaikka näki namin menevän toiseen huijausosiossa (ilman "huijausta" eli sille ei vihjattu mitään). Eli varsinaisesti se ei mennyt huijaukseen, koska se ei katsonut eleitä lainkaan.

Muistitesti

Muistin kesto -tehtävässä koiran täytyy muistaa tarkalleen kohteen sijainti lähellä toisiaan sijaitsevasta kolmesta astiasta minuuttien odottelun jälkeen. Muisti- tehtävässä pisin aikaviive oli 2min 30s – käytännössä koiran muisti on paljon pidempi kuin tämä, ja se saattaa muistaa useita kuukausia, jopa vuosia tiettyjä asioita ja paikkoja – näin pitkiä viiveitä on vain hankala testata testiolosuhteissa, ja siksi vaikeus tehtävässä luotiin kolmella samankaltaisella muistipaikalla. Tehtävä on vaikea, koska samanlaisia astioita on kolme ja ne ovat lähellä toisiaan. Koiran odotuksen kärsivällisyys tai kärsimättömyys saattaa myös vaikuttaa muistamiseen, ja monesti koiran kärsimätön ja levoton odotus ei edistä muistamista. Testissä muistitulokseen vaikuttaa myös koiran vireys, tunnetila ja motivaatio muistettavaa asiaa kohtaan - se saattaa siis vaihdella samalla koiralla eri päivinä. Koiran näköyhteys peitettiin – tämä siksi, että mikäli koira pitää katsekontaktin astiaan kokoajan, tehtävä ei mittaakaan muistia, joka tarkoittaa asian palauttamista uudelleen mieleen. Testissä oikein muistaminen vaatii, että koira käsittelee spatiaalista tietoa (oikean purkin sijainti), painaa sen mieleensä, sekä noutaa tiedon tietyn aika viiveen jälkeen.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Kipi muisti oikein yhden ajan neljästä, mikä on alle keskiarvoisen suorituksen tässä testissä.

Sosiaalinen oppiminen

Koirat pystyvät oppimaan toisiltaan ja myös ihmiseltä. Tällaista toisen käyttäytymisen seuraamista ja sen matkimista kutsutaan nimellä sosiaalinen oppiminen, ja vaikka se on eläimillä yleinen oppimistapa, käytetään sitä harvoin hyväksi esim. koiran koulutuksessa. Esim. ”Do as I do” koulutustapa pohjautuu ihmisen käyttäytymisen matkimiseen. Tässä testissä koiran spontaania mallista matkimista testattiin laitteella, jossa testaaja näytti ensin viisi kertaa tavan, miten ruoka saadaan laitteesta ulos, ja sen jälkeen koira sai 3 min aikaa puuhastella laitteen kanssa. Tutkimusten mukaan jo 8vk ikäiset pennut pystyvät matkimaan ihmistä. Monesti tässä tehtävässä koira keskittyy pyytämään apua, sen sijaan että se itse lähtisi painelemaan nappuloita. Toisinaan koira kiihtyy, ja haluaa vain hajottaa koneen.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Sosiaalisen oppimisen tehtävässä Kipi painoi oikeaa nappulaa selkeästi ihmiseltä mallista katsoen. Koira myös oppi laitteen toiminnan nopeasti.

Fitbark

Koiran aktiivisuus mitattiin testissä FitBark aktiivisuusmittarilla, joka antaa minuuttikohtaisen aktiivisuuden keskiarvon. Koiran aktiivisuus mitattiin keskiarvona koko testissä oloajan. Testattujen koirien välillä on paljon eroa siinä, miten aktiivisia ne ovat testissä. Aktiivisuus käyttäytymisominaisuutena on yleensä hyvin voimakkaasti periytyvä ominaisuus, mutta se voi vaihdella paljon tilannekohtaisesti. Esim. vilkaskin koira saattaa olla hyvin rauhallinen uudessa tilanteessa, mikäli se kokee tilanteen pelottavana tai mikäli se rauhoittuu keskittymään tehtäviin.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Koirasi Fitbark aktiivisuus testissä oli 24.0. Tietokannassa voit verrata koirasi aktiivisuutta muiden saman rotuisten ja kaikkien rotujen keskiarvoiseen aktiivisuuteen testin aikana. ******

Oma huomautus: Kipin aktiivisuustaso oli keskivertoa matalampi, vaikka se olikin testin aikana aktiivinen, mutta supervilkas se ei ollut vaan aktiivinen sellaisella aika rauhallisella tavalla.

Semmoinen testi. Oli todella mielenkiintoinen kokemus, joka antaa ajateltavaa vielä pitkäksi aikaa. Ja paitsi vahvistaa käsitystäni Kipin ominaisuuksista niin myös antaa uutta tietoa. Olisi kannattanut viedä se jo nuorempana, ja Vinski ja Draama myös. Myös Draamalla oli tuo sama ominaisuus kuin Kipillä, eli sitä ei virheiden tekeminen hetkauttanut. Ja onhan niillä yhteisiä sukujuuria. Draama vain ei kokonaisuutena ollut aivan yhtä teflonpintainen kuin Kipi, ja se oli myös hyvin työorientoitunut ja osasi keskittyä oikeisiin asioihin. Tuota ominaisuutta olla välittämättä omista virheistä ja vastoinkäymisistä koulutuksessa olen kutsunut ohjaajakovuudeksi, mutta se ei varmaankaan ole täysin oikea termi kuvaamaan asiaa. En tietenkään koskaan niitä myöskään tietoisesti paineistanut koulutuksessa, että olisi tullut vastaan jokin raja mistä voi sanoa niiden kestävän ohjaajalta niin ja niin paljon. Ennemmin ne juurikin sietivät virheitä, toistoja ja pieniä vastoinkäymisiä hyvin eivätkä ottaneet yhtään itseensä, kuten vaikka Vinski teki. On sillä toki tekemistä myös ohjaajapehmeyden/kovuuden kanssa, mutta se on vähän laajempi asia.

Kaikki ovat omansalaisia. Kipi on tosi hauska ja valloittava tyyppi. Bordercollieksi ehkä vähän erilainen, mutta olisi tylsää, jos kaikki olisivat samasta muotista. Ja kyllä Kipillä niitä rotutyypillisiäkin piirteitä on ainakin ripaus siellä pohjalla.