k o t t b y

Vuoden viimeinen päivä. Se on täällä taas ja sittenkin, vaikka maailmanlopun profeetat välillä muutakin uhkailivat. Ja aikamoinen vuosi on ollutkin. Iloa ja surua, myötäelämistä, epävarmuutta ja suuria päätöksiä, tasaisen arjen junnaavaa sitkoa. Elämää isolla kirjaimella.

Vuodentakaisessa nytkuttelussani kirjoitin, että yritetään elää nyt eikä vasta sitkun. Niin toki teemme edelleen, mutta elämä on ajoittain niin täyteläistä, että on haasteellista pysähtyä hetkeen. Jostain lukemastani tai kuulemastani haastattelusta (hitsi, kun en taas yhtään muista kenen ja mistä) jäi mieleen ajatus, että 'saaristossa eläessä aika on kokonaista'. Välillä mietin, minkälaista se olisi.

Samaisessa kirjoituksessa lausumani toive enemmästä tilasta on toteutumassa. Alkuvuodesta me muutamme uuteen kotiin ja saamme laittaa varastoon pakatut kirjat takaisin hyllyyn. Tiedän huijaavani itseäni, mutta haluan uskoa, että omenapuiden alla aika edes hieman hidastuisi.


Se epäilyttävä vihreä, se oli lopulta erittäin hyvä, kun sai kaveriksi harmaan.