Näin se vaan menee, että jonkun ajan päästä alkaa helpottamaan. En ole varma muistanko vuoden päästä tai kahden, kuinka paljon sattui tämä kipu. Terateupin kanssa olen käynyt paljon läpi tätä kaikkea. Hällä on taito nähdä asiat tunteiden takana ja siten saan helpommin käsittelylinjastolle itselleni. Niille on mahdollista tehdä jotain - saada eteenpäin. Ei ole sitä tuleen jäämistä. Makaamista hiilillä. Tietenkin on hetkiä, jolloin kipu lävistää ilman varoitusmerkkiä. Pfumm. Ja kaipaan jotain menneessä.
Lienet kuitenkin asioissa on ollut nähtävissä tuleva mennyt, kun on niin kauan siitä, että oli täysin hyvä olla. Siitä on ainakin vuosi, jos ei vuosia. On kuin pulkan hiljaista liukumista vain vähän kaltevalla lumella. Jos suuntaa ei kontroloi tai tiedosta, voi päätyä tähän. Eron jälkeen ainakin minä olen pysähtynyt. Pysähdyksissä ja käyn läpi tapahtunutta. Syitä sieltä kauaa ja läheltä. Seurauksia. Suhtautumisia. Aikavälejä milloin oli mitenkin ja mistä eteenpäin pulkka määräsi suuntaa enemmän kuin me. Minä ja tyyppi. Uskon kuitenkin, että meni miten piti. Uskon ihmisen olevan nyt tyytyväinen ja onnellinen siellä matkalla, jossa onkin joku muu vieressä kuin minä. Ainakin toivon niin. Muutenhan kaikki olisi järjetöntä.
Ihmisiä on ollut enemmän lähelläni. Eniten lähellä tarkoittaa nyt sitä, ettei läheisyys ole välttämättä täysin fyysisesti läsnä olemista. Vaikka sitäkin onneksi. Mutta eniten olen huomannut, etten ole ollenkaan niin yksin kuin luulin tulevani olemaan. On monta tässä, jotka ovat heiluttaneet käsiään moneksi merkiksi, etten ole yksin. Että merkitsen paljon ja olen tärkeä. Ymmärrän etten täysin pysty raapimaan itsestäni kiitokseksi ja vastavuoroisuudeksi niin paljon kuin tahtoisin. Mutta ymmärrän senkin, että vielä tulee sen aika. Kunhan ensin olen saanut pelastusliivin nyörit ja nipukat itseni ympäri. Elämän lentokoneessa huitoo myös lentostuertit ohjeistamassa hätälaskupakkotilanteita. Ensin itse, sitten vasta vierusihminen. Kuolleena kun ei voi auttaa viereistäkään. Saati enää itseään.
Yläkoulutyyppi alkoi puhella kasvokirjan kautta. Se jätti, josta otin kuvan yläkerran ikkunasta roikkuen. Se jonka luo poljin extempore kesälomalla kaatosateessa ja aivan hullussa ukkosmyräkässä korttia pelaamaan ilman toimivia pyöränjarruja. Perillä sain päälleni jättikokoisia vaatteita ja hyvän vastuksen korteissa. Joka valvoi korttipakan kanssa aamuun asti ja sitten lähti kesätyöhönsä. Olipa reipas. Sovittiin että uusitaan korttipelit joku kerta, mutta lupasin saapua autolla, jossa toimii jarrut. :)
Eilen iltasella ennen nukahtamista mietin pientä nyyttiä ison kirkon sairaalassa. Tärkeiden ihmisten pientä, jonka elämän alku on vaikeampi. Mietin että mielummin antaisin itselleni tehdä toimenpiteitä ja vaihtaisin paikkaa sormen räpsäyksessä, jos se olisi mahdollista. Koetin olla tuntematta myötäkipua, mutta ajatukset junnaa siellä. Kunpa voisin edes jotain olla avuksi. Vaikka tiedän etten voi. Paitsi laittaa sormia limittäin ja pyytää siunausta ja vahvuutta. Että pieni olisi vuoden päästä isosisareilleen oikea riesa ja perässä viilettäjä!
Aamun korvamato. Surullinen ja kuitenkin lempeä.
