Höperöt Hortonomit

On ollut eläinpopulaatiollakin huonohko vuosi. Tämä kesä on mennyt sairastellessa. Ensin sairastui Gizmo-kissa. Käytin pojan eläinlääkärissä välittömästi, kun oireita huomasin.

Gizmolla on ollut aikaisemmin virtsakiviä, joten jos se alkaa oirella, paras painua eläinlääkäriin saman tien, ettei käy hassusti. Antibioottikuurilla selvittiin tällä kertaa, poika toipui hyvin ja nopeasti.
Sitten sairastui Ronja.



Vähän saman tyyppisiä oireita kuin Gizmolla ja eipä muuta kuin eläinlääkäriin, kaksi viikkoa Gizmon käynnin jälkeen. Antibiooteilla tyttökin selvisi.

Rocky pojalla oli ollut jo jonkin aikaa selässään patti, joka pysyi saman kokoisena kuukausia. Epäilin sitä rasvapatiksi, kun ei oireillut mitenkään.


Yhtenä päivänä se patti sitten otti ja päätti paisua kuin pullataikina. Sellaiseksi golfpallon kokoiseksi se ehti kasvaa, päivässä. Okei, se on jo oire jostain vakavammasta. Ja tämähän tietysti tapahtui samaan aikaan kun Ronjakin alkoi oireilemaan. Siinä sitten maallikkona piti päätellä kumpi koirista ensin lääkäriin. No Ronja vietiin ensin.

Ronjan käynnin yhteydessä keskustelin eläinlääkärin kanssa Rockyn patista ja kun kuulin, että tuollaiset oireet ovat melko hälyttäviä, piti poika viedä heti näytille.

Mastsolukasvainta epäiltiin. Siis suomeksi, jotta pojulla olisi syöpä. Patti ehti jo palata aikaisempiin mittoihinsa, ennen kuin poika pääsi lääkäriin. Mentiin näytille ja tuomio tuli - leikattava ja mahdollisimman pian. Seuraavalle viikolle saatiin aika ja niin meni poju leikkaukseen.

Kuva puhunee puolestaan, eipä tuohon oikeastaan mitään voi sanoa.


Leikkaushaava on ISO. Mittakaavaa saa ehkä siitä, että koira on kohtuullisen kokoinen, painaa 50 kg ja tuota haavakohtaa ei yhdellä kädellä pysty peittämään.


Ja sen lisäksi, että leikattu alue on valtava, se sijaitsee varsin pahassa paikassa. Ihan kävellessäkin venyy ja paukkuu ja pelottaa, että tikit sinkoilevat irti.

Viikon kuluttua leikkauksesta haava oli jo paremman näköinen.




Mutta hurjalta tuo näyttää silti.

Patti lähti patologille ja täällä kärvisteltiin epätietoisuudessa viikon verran. Torstaiaamuna aikaisin eläinlääkäri sitten soitti. Ei ollut mastsolukasvain, onneksi. Tricoepitelioma, joka oli tulehtunut. Onneksi poistettiin siis.

Nyt täällä odotellaan maanantaita, että voidaan mennä tikkien poistoon. Hyvä, että ne saa jo pois, on meinaan melkoista hulabaloota yrittää pitää koiruudet pois toistensa ”kimpusta”. Patoutunutta energiaa on vaikka muille jakaa, kun ei viikkokausiin ole voinut leikkiä. Sanomattakin lienee selvää, että on ollut pakko rajoittaa kanssakäymistä noiden letkulenkkien takia - jos vaikka tuonne väliin painiessa toisen koiran kynsi menisi - olisi tuloksena melkoinen siivo…

Mitäköhän seuraavaksi? Toivottavasti jo välillä jotain mukavampaakin….

Tänä aamuna oli mahtavaa herätä siihen, että räystäät tippuivat ja joutsenet toitottelivat järvellä. Puoli seitsemältä oli jo aivan valoisaa ja mikä parasta, ne räystäät tippuivat! Ajatella puoli seitsemältä aamutuimaan, lämpötila oli jo pitkälti plussan puolella, tarkasti ottaen +4. Ronja neidin ulkoilutuokion aikana tulin huomaamaan, että vaikka lämpöasteita olikin, ei se tarkoittanutkaan sitä, että olisi ollut kovin lämmin. Tuuli aika navakasti, mihin en sitten ollut varautunut ollenkaan. Painuin nimittäin koiraani ulkoiluttamaan ilman takkia ja käsineitä - kuvittelin, että on ihan oikeasti lämmintä, kaikki merkit kun viittasivat siihen.

Eilinen päivä meni melko tarkkaan oksennuksia siivotessa ja sairasta pikkukoiraa paapoessa. Eihän tuo Ronja kyllä enää mikään varsinainen pikkukoira ole, vaikka pentu vielä onkin. Ikäähän sillä on kahdeksan kuukautta ja kokoa alkaa olla enemmän kuin keskiverto sakemanni nartuilla yleensä.



Pari kolme viikkoa sitten mitattiin ihan kunnolla neidin säkäkorkeus. Kaverilla kun sattuu olemaan ihan oikea koiran mittaukseen käytettävä kulmamitta. Ei tahtonut mitassa enää asteikko riittää. Ronjan säkäkorkeus kun oli jo 60 cm. Sakemanninartuthan ovat säkäkorkeudeltaan 55-60 cm, se 60 on yläraja. Ihan kiva, että tytöstä kasvaa iso koira, sitähän olen toivonutkin.

Tänä aamuna onneksi sitten jo toipilaalle ruokakin maistui, eikä pahasta olosta enää ole tietoakaan, ei ainakaan näkyvästi. Ihan hetihän se piti kokeilla ulkoilun jälkeen, maistuisiko se ruoka tänään, ja maistuihan se. Koiran ulkoilutuksen ja ruokkimisen jälkeen aamukahvilla istuessa oli sitten aikaa vähän lämmitellä ja tarkkailla mitä järvellä ja lintulaudalla tapahtuu. Ilokseni huomasin, että joutsenten määrä oli tuplaantunut eilisestä. Nyt niitä on tuolla kaksi paria. Ei ihmekään, että toitotusta oli niinkin paljon heti aamutuimaan.

Variksiakin tuolla on ollut kolmisenkymmentä raakkumassa sulan reunalla heti aamusta. Nyt minulle sitten selvisi viimeinkin ainakin yksi asia minkä takia ne sinne sulan reunaan hakeutuvat. Henkilökohtaisen hygienian hoito tuntuu kiinnostavan koko varispopulaatiota. Siellä ne ovat kylpeneet jään päälle sulaneessa vesilammikossa vuoron perään jo tuntitolkulla.

Gizmokin sitten otti ja meni ulkoilemaan, ihan omin päin hetikohta aamusta. Poikahan ei ole ulkona ollut kuin viimeksi joskus syyskuussa. Silloinhan se otti jalat alleen ja mennä viipotti tuonne kahdensadan metrin päähän junaradalle. Ei se poika tainnut silloin heti tajutakaan, miten pitkällä talosta oli. Onneksi se kuuli kun kutsuin sitä ja juoksi kuin rasvattu salama rappusille. Silloin näytti siltä, että oli poika vähän järkyttynyt omasta urheudestaan. Sen koomin se ei ole ulos halunnut. No tänään sitten se otti ja hyppäsi keittiön ikkunasta alas.

Gizmohan ei kissojen tapaan pidä kylmästä, ei se pidä märästäkään eikä varsinkaan märästä lumesta. Mutta sinne se vaan hyppäsi lintulaudan alle tutkailemaan mielenkiintoisia hajuja, vesilammikkoon.


Yllättävän äkkiä se toipui veteen hyppäämisestään, vähän vain tassujaan räpsytteli. Suunnisti sitten määrätietoisen oloisena tutkimaan keltasirkuille varattuja kauralyhteitä. Harmi, että tuo yläpuolella oleva kuva ei liiku. Mutta jos tarkkaan katsoo, voi huomata kuinka tuossakin takatassua räpsytetään.

Lyhdettä ja kauroja maassa hetken nuuskittuaan, se nosti päänsä ja näytti siltä, että nyt pitää vähän tuumata mitä seuraavaksi tekee.

Siinä se sitten mietti hetken, katse suunnattuna jonnekin kaukaisuuteen. Lopputulema näytti olevan se, että lähemmäs taloa olisi päästävä.


Kovin varovaisesti se kääntyi, harkitsi tarkkaan mihin tassunsa pisti. Välillä se pysähtyi miltei kesken askeleen, tuumimaan jotain.


Tuota parin metrin matkaa se teki sitten useamman minuutin. Harkiten tarkkaan jokaisen liikkeensä - ainakin siltä se näytti.

Sitten se jo löysi itsensä lintulaudan alta.


Tarkkaan se nuuski lintulaudan tukipuun. Erittäin tarkkaan. Mitä lie siitä löytänyt - mahdollisesti eilen laudalla käyneen oravan hajujäljen.
 
 
Jotain vallan herkullista hajua siellä kieltämättä oli…
 
Vaan sitten piti taas tuumata…



Ja tästä tuumailusta lopputuloksena oli pari mahtavaa loikkaa, joista viimeinen sitten päätyi ikkunalaudalle ja siitä sitten koko kissaherra keittiön pöydälle. Ilmeisesti tuollainen viiden minuutin ulkoilurupeama oli Gizmo-herralle ihan tarpeeksi.

Iloinen yllätys tänä aamuna löytyi taimikasvattamostani. Yellow Stuffer ja Glacier -tomaatit ovat itäneet. Munakoisot vaan antavat vielä odottaa itseään. Kävin äsken lukemassa viime vuotiset maaliskuun postaukset ihan sillä silmällä, josko vinkkejä löytyisi siitä, miten on viime vuonna itämiset tapahtuneet. Samanlaistahan se viime vuonnakin on ollut, munakoisot antoivat odottaa ja pitkään. Tuossa äsken laiton myös parisataa purjon siementä hajakylvönä itämään. Lisää sitten jossain vaiheessa, kunhan ehtii.

Muutaman päivän auringonpaisteputki ja lämpöiset kevätkelit sitten loppuivat kuin seinään. Myöhään eilen illalla, kun olin viimeisen kerran ulkoiluttamassa pikkuneiti Ronjaa, oli lunta tupruttanut jo sentin verran. Tänä aamuna lunta olikin sitten jo melkoisesti enemmän. Hiljalleen tuota tupruttelee nytkin. Säätiedote lupailee +4:n asteen lämpötilaa tälle päivälle. Aika vähältä tuo tuntuu eilisen +13 jälkeen. Siis tuo +13 mitattuna auringossa.

Odottelen täällä, että alkuviikosta kylvämäni siement itäisivät. Harmittaa niin perusteelliseti, kun vaan ajattelenkin miten pieleen menee tänä vuonna taimikasvatukset. Viime vuonnahan tähän aikaan taimet olivat jo mahtavalla alulla. Tänä vuonna pitää suunnitella tarkkaan mitä alkaa kasvattamaan ja missä. Tuo tulossa oleva sairaalakeikka pääkaupukiseudulla kun sotkee tämän kevään kuviot täysin. Reilu viikko sitten ennen lähtöäni tänne nelosvyöhykkeelle, kylvin joitain lajikkeita, jotka jätin sinne perheen hoidettavaksi.

Tänne nelosvyöhykkeelle tultuani kylvin myös muutamia lajikkeita, ja piru vie, nehän joudun sitten ottamaan mukaani kun matkustan sinne sairaalaan. Tulee olemaan aikas mielenkiintoista näillä tämän vuoden taimilla. Tulevat olemaan varsinaisia matkantekijöitä, kun edes takaisin joutuvat reissaamaan. Tännehän en niitä voi jättää, kuolisivat vaan vedenpuutteeseen. Toki on ihan mahdollista, että ne matkalla saavat kylmää ja menehtyvät kaikki, mutta täytyy vaan toivoa, että se jollain opilla onnistuu. Tulee vaan olemaan älyttömän ahdasta autossa, kaksi kissahäkkiä, koira ja taimet. Plus tietysti epämääräinen kasa tavaraa, jota ilman ei voi matkustella. Noh, onneksi tuohon on vielä muutama viikko aikaa, joten ei tässä vielä pitäisi minkäänmaailman paniikkia olla.

Aloitin tänään sitten kuitenkin istutuspuuhat. Tuntui tuollainen kevyempi puuhastelu ajankohtaiselta pihan lumitöiden jälkeen. Luntahan tuolla oli vaikka muille jakaa, eikä tuo pihakaan ole pienimmästä päästä. Eli sisälle kun tultiin koiran kanssa kaivoin esiin laatikollisen viime vuotisia siemeniä ja aloitin niiden lajittelun. Tarkoituksenani oli etsiä esiin viime vuodelta jääneet munakoison ja paprikan siemenet ja laittaa ne itämään nyt hyvissä ajoin. Tosin homma hyytyi ihan alkuunsa. Ai miksikö hyytyi?


Tuo kuva kertonee syyn paremmin kuin turhat löpinät. Että tällaista täällä nelosvyöhykkeellä tänään. Mitäköhän huomenna…?

Meikäläisen reissu Pääkaupunkiseudulle kesti parisen viikkoa ja rapiat. Matkan aikana tuli vierailtua paikallisessa sairaalassa kahteenkin otteeseen. Olin varautunut siihen, että mahdollisesti joudun viipymään pitempäänkin, mutta jostain kumman syystä asiat sujuivat melkoisen vauhdikkaasti. Maanantaina siis kävin sairaalan polilla lääkäriä jututtamassa. Varasivat heti ajan kiireellisenä ultraäänikuvaukseen, eli keskiviikkona jo sitten piti mennä takaisin tutkittavaksi ja hutkittavaksi. Sitten odoteltiin viikko, että lääkäritäti soitti ja kertoi kuvausten tulokset. Sitten soitosta kului kolme päivää ja postiluukusta tipahti kirje, jossa olikin sitten jo leikkausaika. Että semmosta kiirettä piti.

Heti kun kelit antoivat myöten - en millään halunnut lähteä räntäsateeseen ajelemaan - lähdettiin sitten matkaamaan kissojen ja koiran kanssa takaisin tänne nelosvyöhykkeelle.

Ajokeli oli vallan mainio, tiet olivat sulat ja jopa suurimmaksi osaksi kuivatkin.


Nelosvyöhykkeellä sitten odotti miellyttävä auringonpaiste.

Edellisen pääkaupunkireissun jälkeen jo huomasin, että nuo eläimet ovat varsin tyytyväisiä paikanvaihdokseen, ja niin ne olivat nytkin.


Gizmo suorastaan hykertelee aina kun tänne pääsee. Kaikenmaailman konnankoukut pitää tehdä heti ja reviiri merkitä puskemalla. Sitten voikin jo istahtaa hetkeksi tarkkailemaan talon touhuja.

Ronja kaivaa aina ensin kätköistään lelunsa ja puoliksi pureskellut puruluunsa.


Hetken aikaa hössötettyään Ronja-neitikin rauhoittui lempipaikalleen ihmettelemään maailman menoa.

Siinä vaiheessa kun eläimet rauhoittuvat, kuka mihinkin alkoi meikäläisellä lämmitysrumba. Kun en ole paikalla täällä, pidän talossa vain peruslämmön. Lämpötila täällä sisällä oli +8 astetta, kun tultiin. Ihan siedettävä lämpötila, mutta asumiseen ehkä hiukkasen liian pieni. Onneksi on puita liiterillinen, kyllä niitä kelpaa poltella. Ainoa haittapuoli tietysti on se, että ihan kuumaksi ei uunia voi lämmittää, jos se on ollut viikkotolkulla kylmänä. Eli hiljaa hyvä tulee, tässäkin tapauksessa.

Sääennusteen mukaan tälle paikkakunnalle kaavailtiin +17 tänään. Vaan eipä ole ensimmäinen kerta kun täsmäsää onkin ihan toista kun mitä ennustetaan. Täällä on iloisesti ollut tänään varjossa +20. Lämpötila tarkistettu kolmella eri mittarilla, ja jokainen niistä näyttää tuon 20. Ihan kiva. Aurinko paistaa täydeltä terältä

Tänään tuli bongattua varmaan syksyn viimeisiin kuuluvat suruvaippa ja nokkosperhonen ja yksi kaali- tai lanttuperhonenkin tuolla pihamaalla lenteli. Sudenkorennot ovat käyneet vähiin, muutama niitä vielä näytti tuolla lentelevän. Ihan toista oli muutama viikko sitten, silloin niitä oli tuhansittain tuolla pellon päällä.

Sienessäkin tuli tänään käytyä. Korillinen sieltä tuli - tällä kertaa sekalaista sorttia - herkkutatteja ja punikkitatteja. Rankkaa hommaa tuo sienestäminen tällaisilla helteillä =).

Tuossa pihamaallakin ja tässä ihan ympäristössä olisi vielä kilokaupalla pieniä punikkitatteja, ei vaan ole vielä tullut kerättyä.

Tällä kertaa kävin sienessä vähän kauempana. Kävelin muutaman kilometrin joen rantaa alajuoksulle päin. Paluumatkalla sitten istuskelin joen varressa hetken aikaa. Jonkin ajan kuluttua joesta alkoi kuulua kummaa molkskintaa. Oli muuten helvatun iso kala. Siellä se otus pyöri vedessä. Lajimääritystä sitten vaan tekemään.. vaalea vatsainen, ruskea muuten ja pirun karvainen - ai että karvainen... joo - luulin ensin kalaksi mutta saukkohan se oli. En ole aikaisemmin saukkoja täällä syksyllä nähnyt - talvella kylläkin.

Kotiin saapuessani totesin, että punatulkutkin ovat palanneet pihapiiriin. Tuolla ne istuskelivat syreenissä, koko parvi. Punarintojakin täällä on nyt pyörinyt muutaman päivän, niitäkin on ollut kymmenkunta paikalla samaan aikaan. Ihan selvästi tekevät muuttoa pikkuhiljaa. Västäräkkejä ei ole päivään pariin näkynyt, taisivat lähteä jo. Tässä kun kasvimaa hommat alkavat olla ohi, ehtii näitä kaikenmaailman havaintojakin tekemään ja seurailemaan näiden villien vipeltäjienkin touhuja paremmin.

Jotain hassuakin tänään tapahtui. Vanhempi taimihakkurini Gizmo on saanut päähänsä, että hän on koira. Tai jotain vastaavaa. Ostin pieniä koirien puruluita - ensi viikonloppuna mahdollisti saapuvalle vauvalle. Ja näinhän se menee, jos vauvaa ei tulekaan, kyllä Gizmo poika vetää puruluut parempiin suihin.


Kaiken huipuksi se vielä kyseistä tikkua kantelikin ympäri huushollia, Kiyan suureksi hämmästykseksi. Ei pikkuneiti oikein tajunnut mistä on kyse - hän kun ei moisista tikuista piittaa.

Ja luvan kuvan julkaisemiseen saatuani (kuva siis kasvattajan ottama) voinkin paljastaa mistä vauvasta on kyse:


Että semmonen tapaus =).

Taimihakkurini numero yksi - Gizmo - otti ja karkasi. Pahuksen kissa minkä teki. Aamulla kun avasin oven, se oli ulkona kuin rasvattu salama. En huomannut sen edes ohittavan minua, huomasin sen vasta siinä vaiheessa, kun se huiteli jo nurkan taakse.

Lähdin siitä sitten hissukseen sen perään. Ei kannata rynnätä suinpäin sitä kiinni ottamaan. Tuossa joku aika sitten se nimittäin viimeinkin tajusi sen, että en sitä juoksemalla kiinni saa. Sen jälkeen homma on ollut Gizmolle yhtä juhlaa. Eli ulos päästessään poika päästelee pihassa täysillä - puusta puuhun. Juoksee kuin mieletön, hyppää puuhun metrin puolentoista korkuudelle jalat harallaan roikkumaan, hyppää alas ,juoksee kuin mieletön seuraavalle puulle ja taas hyppy niin ylös kuin rahkeet riittävät. Tämä show tietenkin vain sillä edellytyksellä, että on yleisöä. Jos sitä seurailee matkan päästä, ja se luulee olevansa yksikseen, se mennä touhottaa vallan arvokkaasti ja varovasti.

Eli sarjassamme salaa ulos ja karkuun, oli homman nimi tällä kertaa. Ensimmäiseksi se paahtoi tuonne rantaan, melko kovalla vauhdilla. Sitten olikin aika ottaa suuntaa ja tarkistaa koordinaatit.

 
Tässä vaiheessa vielä herra tutkailee pihapiirissä koordinaatteja ja mihin suuntaan sitä lähtisi.
 
Vaihe numero kaksi olikin sitten kasvimaan valloitus. Sinne se jolkotti häntä pystyssä ja katosi spagettikurpitsapenkkiin.
 
 
Tässä vaiheessa olin minäkin vielä hyvin mukana. Kasvimaalla se suorastaan rakastaa leikkiä piilosta. Menee yhden rivin päähän ja sitten kun sitä lähestyy herra maastoutuu ja hiippailee toiseen päähän. Aina välillä se kyllä tiedottaa sijainnistaan mukavilla ”kurr” -äänillä.
 
Gizmo on ollut mukanani puutarhahommissa muutaman kerran. Se on ihan kiltisiti pysytellyt muokatulla alueella, ja on se aika tottelevainenkin ollut, uskoo kun kieltää. Tietysti se marmattaa jokaiselle kieltosanalle vastaan. Kovin on puhelias tämä kissä. Siis marmattaa vastaan, kun sille sanoo ”EI”. Aikansa marmatettuaan se yleensä tuhahtaa ja uskoo. Niin, tähän asti. Eli eipä ollut poika vielä muokkaamattoman alueen ulkopuolella ollut.
 
Vaiheessa numero kolme se kiinnostui vähän turhankin kovasti tuolla pellon laidalla olevasta pusikosta. Tuossahan on ensin muokattua peltoa jonkin verran. Sitten on oja, jonka takana kasvaakin jo sitten pajua, horsmaa, mesiangervoa ja kaikkea mahdollista suloisena sekamelskana. Siis suunnilleen pienen ihmisen korkuista pusikkoa. Jättimäistä metsää kissan perspektiivistä katsottuna. Hetken se siinä puskien edessä seisoi ja olin ihan kuulevinani kuinka sen päässä raksutti. Ja sinne se painui, tällä kertaa kielloista huolimatta. Pahuksen kissa.
 
 

Sinne pusikkoon sitä on ihan turha seurata, eli se katosi tykkänään horsmien sekaan.
 
Kutsuin sitä pitkään ja hartaasti. Aina se vastasi jostain suunnasta. Sille on tyypillistä, että se naukuu melko tyttömäisellä äänellä ja aina välillä tuottaa niitä kummallisia ’kurr’ -ääniä. Sitten se yhtäkkiä lakkasi vastaamasta. Pahuksen kissa potenssiin 10. Ihan teki mieli päästellä niin maan perusteellisesti ärräpäitä - ja varmaan siinä tuli muutama tuotettuakin.

Kissa siis katosi ja aikaa kului. No onhan se selvä juttu, että tottakai noilla otuksilla on suuntavaisto kunnossa ja osaavat tulla takaisin. Enemmänkin olen huolissani sen rämäpäisyydestä, ikänsä sisäkissana ollut katti ei välttämättä ihan kaikkea vaarallista luonnossa tajua.

En siinä sitten tuntitolkulla halunnut kissan kutsumista jatkaa. Sitäpaitsi olin unohtanut verkko-oven auki ja talon suunnalta kuului jo lähestulkoonkin epätoivoista naukumista. Taimihakkurini numero kaksi, Kiya oli herännyt päiväuniltaan ja todennut olevansa yksin. Neiti on täysin erilainen pakkaus kuin tämä toinen. Vielä tuossa kevättalvella se murisi ovenraossa ulkoilmalle, suurelle ja pelottavalle maailmalle. Sitten tuossa alkukesästä se huomasi, että ulkoahan löytyy eväitä, kävi pika pikaa hakemassa pari hiirtä sisälle, mutta sen pitemmälle se ei koskaan ole mennyt. Sille tuottaa suunnattomia vaikeuksia edes astua nurmikolle - se kun on niin pelottava. Nurmikolle se menee siis huomaamattaan, silloin kuin niitä eväitä hakee. Muuten se pysyy kiltisti rappusilla. Tosi urbaani kissaneiti.

Siirryin siitä sitten lähemmäksi pihaa, Kiyan naukuminen oli jo niin raivokasta, tuntui sanovan useammallakin kielellä, että perhana mua ei jätetä yksin. Kun tulin tuohon pihaan, neiti oli rappusilla ja vallan ihastunut siitä, että joku tuli seuraksi. Ja sen ilonsa se sitten osoitti kierimällä kuin hyrrä ja kehräämällä kuin rukki.

 
Tyttökissa kun on, osaa olla nätti. Tuossa kuvassa sitä kieritään rapulla ja ollaan muuten vaan nättejä.
 
Vaan olisihan se minun pitänyt arvata. Jotain kummallista tässä päivässä, kissat käyttäytyvät varsin erilailla kuin normaalisti.
 
Neiti kieriskeli ja kieriskeli...

 
Seuraavalle rappuselle asti. Ja taas oltiin nättejä.

Sitten taas kieriskeltiin, kehrättiin ja kieriskeltiin.

 
Nyt päästiin jo alimmalle rapulle. Ja taas oltiin nättejä.
 
Ja kuinka ollakaan seuraava kieriskely veikin neidin jo melkein pihamaalle.

 
Ja sitten yhtäkkiä sitä huomataankin, että ollaan jo ihan pihalla. Apua. Jalat alle ja takaisin sisään kuin tuli hännän alla. Ei ole vielä meidä neidistä ulkoilijaksi. Tähän kaikkeen toimintaan vierähti melkoinen tovi. Eihän urbaanin pikkuneidin sovi kiirettä pitää. Ja ihan hauskaa minullakin oli neidin toimia seuratessa.
 
Aikaa siis oli kulunut jo varmaan puolisen tuntia. Taimihakkurini numero kaksi siis edelleenkin puskassa patikoimassa. Vaan kuinka ollakaan, pellon suunnalta alkoi kuulua hätääntynyttä naukumista. Gizmo siellä ilmaisi närkästynein äänenpainoin mielipiteensä siitä, että hänet oli jätetty yksin.
 
Hiippailin sitten takaisin pellolle, kun ensin olin sulkenut oven, ettei pikkuneiti innostuisi omin päin tutkimusmatkailemaan.
 
Ja mitä siellä pusikon laidassa odotti. Kappas vaan.

 
Gizmohan siellä istui ja naukui. Kuullosti todellakin siltä, että apua minut on jätetty aivan yksin.
 
Vähän lähemmäksi käveltyäni, herra lähti vastaan, tuli luokse ja käyttäytyi kuin pieni puskutraktori. Puskemisenhan tämä yksilö oppi vasta tuolta toiselta kissaltamme, eli on vieläkin vähän hakusessa nämä kissamaiset käyttäytymistavat. Tarpeeksi kauan hellyydenosoituksia annettuaan herra köpötteli perunapenkin munakoisojen väliin vähän hengähtämään.
 
 
Oli vähän sen oloinen kissa, että nyt on saatu tarpeeksi tätä ulkoelämäherkkua. Ihan hetikohta se sitten tulikin vähän lähemmäksi ja heittäytyi makuulleen ketarat oikosenaan. Tämä on Gizmolla yleensä merkki siitä, että otapas nyt syliin ja kanna sisään. No, ei siinä muu auttanut, eli vaihe numero neljä: roikottaa poika sisäruokintaan. Oli pikkuisen enemmänkin väsynyttä miestä tämän seikkailun jälkeen. Nukkui kuin tukki iltaan asti.