. Kiina-ilmiö .

...mutta minä pysyn Uudellamaalla. Parempi paljastaa tämä heti alkuun, sillä oma muuttamattomuuteni sai aikaan pettymyksen reaktiot sekä alppihiihtoa rakastavilta ystäviltäni että tämän blogin ykkösfanilta. Mutta kiitos Wuhanin, mukaanlähtöä Suurmetsurin seuraavalle uraetapille ei käytännössä edes harkittu.

Olkoonkin, että uusi kohde on kuulemma siistimpi kuin Wuhan. Ja hienompi kuin Turku. (Eli ihan sairaan hieno.) Mutta lomailemme siellä sitten.

Lomien pohjalta voin kuvata pitkällisiä ja pinnallisen tavanomaisia huomioita ilmiselvimmistä kulttuurieroista, mutta pääosiltaan blogi keskittyy keskivahvaan omien varpaanvälien kaiveluun sekä oman työn sankariuden juhlintaan.


Maltat tuskin odottaa. Arvasin. En minäkään! Tervetuloa matkaan, siis.

Tarkkaavaisimmat ovat saattaneet huomata, että Instagram-tilini ei ole päivittynyt hetkeen. Täsmällisesti ilmaistuna yhdeksääntoista päivään. Kävimme nimittäin Macaossa.

Jos Hongkong oli meille Eurooppaa, niin Macaossamme Las Vegas kohtasi trooppisen lomaresortin. Macaohan on, Hongkongin tavoin, "Kiinan kansantasavallan erityishallintoalue", joka siirtyi Kiinalle Portugalilta juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Vanhasta emämaasta on muistona paitsi kaunista siirtomaa-arkkitehtuuria ja muutamia hyviä ravintoloita, yhä virallisena kielenä toimiva portugali, jota kuulee bussien ja hissien kuulutuksissa, mutta ei vahingossakaan elävien ihmisten käyttämänä. Selvittämättä jäi minkälainen osuus paikallisesta väestöstä (toista) virallista kieltä hallitsee.

Macaon talous perustuu turismiin, ja turismi kasinoihin. Rahavirroissa Macao on ohittanut Las Vegasin hyvän aikaa sitten, ja kasinoa - sekä Eiffel-tornia - nousi yhä toisen viereen, eli ilmeisesti Kiinan uusi suhtautuminen korruptioon ei ole liian pahasti rokottanut bisnestä.

Ja siellähän mekin sitten olimme. Kasinolla. Tai siis ostarilla. Kun hotellimme ala-aulasta lähti suunnistamaan kohti ravintoloita, löysi itsensä ostarilta, ja kasinon porteilta, ja sitten seuraavalta hotellilta, ja kasinolta ja ostarilta. Paikassa voisi harhailla päiviä astumatta ulkoilmaan.

Mikä on tietysti tarkoituskin.

Mikä on varsin painajaismaista.

"Voisiko olla ihanampaa," huokaili hän venetsialaisen kanaalin rannalla luontevasti hymyellen.

Somekeskeisyyteni tasosta kertoo, että minusta olisi ollut vallan sääli, jos merkittävimmästä tekijästä lomassamme ei olisi ollut mitään kuvatodistusta. Hienosti keksinkin, että tylsien varvaskuvien sijaan voisin ottaa allasselfien, puhelimenihan on vedenpitävä!

Julkaisen kuvan, kunhan saan puhelimen takuuhuollosta Suomessa.

Jos luet tätä tietokoneelta, oletkin jo huomannut blogini muuttuneen verkkokalvojasi hiveleväksi visuaaliseksi ilotulitukseksi. Jos kännykältä, klikkaapa sivun alareunan tekstiä "näytä internetversio", unohdettuasi ensin tuon äskeisen luonnehdinnan. Sivupalkista löytyy kaksikin uutuutta: puuttuvaa blogikuvitusta korvaamassa Instagram-kuvani (kiitos Liinan esimerkin ja vinkin) ja niiden alla kuvatutkielmani Wuhanin ilmanlaadusta.

Maisemamosaiikki syntyy samaisen Instagram-tilin kautta klassisella metodilla: yksi kuva samasta kohteesta - parvekkeeltamme etelään - kerran päivässä. En malta itsekään odottaa minkä huikean variaation harmaan sävyjä maisemasta saan esiin! Tähän mennessä kehitys on ollut ihastuttavasti kohti kirkkautta, mutta valitettavasti lomakauden pysähtyneisyydestä huolimatta PM2.5-pienhiukkasluvut ovat pysytelleet 150-200 välillä eli tukevasti myrkyllisen puolella.
 
Varsinainen (ilo)uutinen tulee kuitenkin tässä: nimesin projektini "100 days of Wuhan" sen kummemmin päiviä laskematta. Sittemmin ymmärsin, että sata päivää ehtii hädin tuskin täyttyä ennenkuin palaamme hengittelemään varsinaissuomalaista ekoilmaa. Ajatella! Tässähän tulee melkein haikea olo.

Kolmas uutuus on, että päivitin vihdoin valheellisen bannerini. Suomessa laatimani otsakekuva oli, nyt sen voin tunnustaa, Hongkongista vuodelta 2008. Ja kun nyt tunnustella aloin, kerrottakoon, että kuvittelin blogia laatiessani Wuhanin kaupunkikuvan näyttävän jokseenkin samanlaiselta. Harmi etten enempää tuonut esiin kuvitelmiani tulevasta vuodesta, nyt niille olisi mukava hyväntahtoisesti naureskella.

Kuin kaksi marjaa: Wuhan

ja Hongkong.

Uusi bannerikuva on aitoa Wuhania. Se on kotikadultamme risteävältä isommalta valtaväylältä, ja oletettavasti yksi keskeisiä syitä taksin saamiseen vaikeuteen (heti niiden yleisen vähäisen saatavuuden jälkeen). Tuottaa pientä ruuhkantapaista. Wuhan, Different Every Day on kaupungin slogan, mutta siinä missä pilvenpiirtäjät tuntuvat nousevan pelkän ajatuksen voimin, on tämä kaksikerroksinen valtatiehanke pahasti jäissä. (Tylsä totuus lienee, että pilvenpiirtäjät nousevat ajatuksen sijaan yksityisen rahan voimin, kun taas tämän työmaan kohdalla julkinen sellainen on loppu.)

Lasten kanssa kadussa on kuitenkin viihdykkeensä, etenkin bussilla matkustaessa: se ei nimittäin tarjoa mitään pientä hytkytystä, vaan heittää ihan aidosti penkistä ilmaan. Parasta hupia.

- "Sitten kun minä olen aikuinen, en kyllä ikinä aio tulla Kiinaan", lausui esikoinen Nanjingissa. "En edes käymään. En edes hetkeksi."
- "Etkö edes Kiinan muurille?" kysyi isoisänsä.
- "No ehkä Kiinan muurille. Mutta menen sinne suoraan lentokoneella ja sitten äkkiä takaisin lentokoneeseen ja takaisin sinne missä silloin asunkin."

Kas näin ollaan hienosti kasvatettu maailmankansalaisia: huomasittehan, että esikoinen ei sano aikuisena asuvansa juuri Suomessa! Ja myönnettäköön, että minäkin ajattelen, että parempi käydä katsastamassa muuri tämän vuoden aikana, koska ihan hetkeen emme varmasti ole tähän suuntaan tulossa lomailemaan.

Olen hiljan saanut useampia palautteita blogista, joissa kiitetään, että oma arki Suomessa tuntuu niin paljon mukavammalta, kun lukee meidän elämästämme täällä. On ilo palvella!

Rehellisyyden nimissä kuitenkin kuvittelin, että elämäni olisi huomavattavasti paljon hilpeämmän positiivista. Haluaisin kovasti pitää Wuhanista enemmän, mutta sen esteenä on kaksi isoa muttaa: saasteet, jotka rajoittavat ulkonaoloa (en halua mennä lenkille eikä huvita pitkiä aikoja lastenkaan kanssa ulkoilla) sekä arkielämän työläys, joka juontuu enimmäkseen hankalista liikenneyhteyksistä.*

Nyt hieman matkusteltuamme voisin täsmentää lausuntoa siten, että saasteet ovat koko Kiinan ongelma, mutta arkielämä saattaisi olla helpompaa ja sisältörikkaampaa jossain toisessa kaupungissa. Shanghaista löytyi kulttuurielämää** ja jopa kotoisia graffiteja, Nanjingissa puolestaan sai taksin, kun van seisahtui tienvarteen ja heilutti kättään. Molemmat kaupungit olivat myös järjestäytyneemmän, valmiimman oloisia kuin kaoottinen Wuhan.

Juuri nyt on vallan leppoista, kun vanhempani ovat vierailulla: paitsi että olemme matkustelleet, myös kotielämä on sujunut kaksinverroin mukavammin kun lasten kanssa leikkimässä ja kotitöitä jakamassa on ollut neljä aikuista. Mutta yhtä kaikki nytkin kaupassakäyminen vaatii suunnittelua ja säätöä ja turistikohteisiin matkustaa tunnin pomppivalla bussilla. Odotan kauhunsekaisin tuntein tulevia viikkoja, jolloin asuntoa asutamme jälleen vain minä ja lapset (Hitachin ollessa päivät verstaalla, se on).

Pitää vain asettaa tavoitteet minimiin ja muistuttaa itselleen olevansa lomalla. Olen ymmärtänyt, että moni ihminen haaveilee ajasta, jolloin ei tarvitse tehdä töitä ja saa olla vain. No lällistälää vaan!

* Sekä kielitaidottomuudesta, joka rassaa myös henkisellä tasolla, kuvittelinhan opiskelevani täällä itselleni uuden kielen. Oma saamattomuus kismittää, kun en ole jaksanut yksinäni kieltä opiskella, enkä ole osannut järjestää itseäni mihinkään kurssille. Tässä kohtaa tarvitsen Suurmetsurin määräämää ryhtiliikettä yleisen voivottelun sijaan. (Kaikkiin muihin ongelmiin sen sijaan yleinen voivottelu lienee yhä paras taktiikka.)

** Juuri tällaisissa kohdissa kielitaidottomuus ilmenee ongelmana: aivan varmasti Wuhanissa on vaikka minkälaista elämää, mutta kielitaidottomana en löydä sen luo.

Aiemman postauksen yhteydessä kyseltiin sisustuskuvien perään. Niin mieluusti kuin kuvittaisin blogiani, kännykkäni Blogger-sovellus ei sitä valitettavasti salli. Tietokoneelta en taas ole onnistunut ylittämään Kiinan suurta palomuuria (ennenkuin tänään, mutta edelleen yhteys on sietämättömän hidas).

Näistä tietoteknisistä rajoitteista johtuen kehotan kuvien ystäviä klikkaamaan itsensä instagrammin puolelle.

Muissa uutisissa: meillä on nyt paitsi internet myös pyykkiteline. Eli arki on nähdäkseni valmis. Seuraavaksi siihen pitäisi löytää sisältöä.

Olen aloittanut muuttovalmistelut.

Siis käynyt läpi vanhempieni vintin ulkovaatesiiven listaten kullekin lapselle seuraavalla talvikaudella kenties sopivia vaatteita. Välttääkö tämä vielä vedenpitävyydeltään? Onko koko 86 vai 92 parempi? Voiko yhdessä käyttää limenvihreää takkia ja pinkkejä housuja?

Inventaarion lopputulemana hankin esikoiselle sadetakin ja kuopukselle välikausihaalarin, eli yllättävän vähällä pääsi, kun hyväksyi vähän rumemmatkin. Vaatevuorta tuijottaessani tajusin kuitenkin, että yksin ulkovaatearsenaalin vuoksi tavaraa on välttämätöntä lähettää. Pelkillä matkalaukuilla emme tule pärjäämään.

Vähän kummallisen tuntuista tilanteesta tekee, että likipitäen jokaisen lähtölistalle laittamani vaatteen pesulapussa lukee "Made in China".

Olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää, että lasten ulkovaatteiden teknisten ominaisuuksien arvostus on Suomessa maailman huipputasoa, eikä samaa tuotantoa välttämättä olisi myynnissä Kiinassa. Varmistin otaksumani paikalliselta kontaktiltamme, ja tosiaan, hänkin vie Kiinassa käydessään lapsen ulkovaatteet täältä. "Sadevaatteiden kanssa varmaan sama?" kysyin. Keskustelukumppanini naurahti - jos on huono ilma, ei silloin ulkoilla.

Suomalainen erikoisuus.

Laajemmin joudun vielä pohtimaan (Kiinassa valmistettujen) vaatteiden lähettämisen mielekkyyttä, koska omaa uskontoani vastaan sotii olla ottamatta mukaan käyttötavaroita, jotka väistämättä joudumme korvaamaan toisilla. Hieman tuskaani lievensi paikallisagenttimme näkemys, että kaiken ostamamme voimme helposti antaa eteenpäin hyväntekeväisyyteen.

Tähän aiheeseen palaan varmasti vielä.