Yhteen aikaan pelasin joka ilta tätä peliä. Se oli tapa nollata pää, olla pitkän päivän päätteeksi hetken ajattelematta mitään. Eilen huomasin, että en ole kuopuksen syntymän jälkeen pelannut peliä kertaakaan. Sen sijaan olen alkanut tehdä käsitöitä.
Luulen, että hinku neuloa tai virkata liittyy siihen, että saan jotain valmiiksi. Kun muuten tuntuu, että touhaan koko valveillaoloajan* jotain, ja silti mikään ei valmistu. Siivoan, pyykkään, raivaan tavaroita paikoilleen, hosun ja heilun. Kotona on siistiä ohikiitävän pienen hetken juuri ennen kuin pojat heräävät päiväunilta. Ja heti sen jälkeen on taas lisää siivottavaa, pyykättävää ja raivattavaa. Neuloessa pääsen kuitenkin silmukka kerrallaan lähemmäs jotakin, jonka voi lopulta julistaa valmiiksi.
Tuokio käsityön kanssa illalla, kun lapset nukkuvat, toimii myös pään nollauksena. Vaikka valmista syntyy, on itse prosessi silti tärkeämpi. Siksi ei yhtään haittaa, vaikka välillä joutuu purkamaankin.
Chilen kaivosmiesten pelastusoperaatio kuuluu etenevän niin hyvin, että sen kunniaksi päätin paukuttaa yhden erän peliä.
* Äitini oli ainakin ennen samanlainen, hääräsi koko ajan jotakin. Kun asuin vielä lapsuudenkodissa, hän ei koskaan esimerkiksi katsonut televisiota. Oli aina muuta hommaa. Vielä joku aika sitten ajattelin, että jotkut ihmiset vain ovat sellaisia. Eivät osaa olla tekemättä mitään. Nyt tiedän, ettei se ole luonteenpiirre.
**muoks**
jk. Tajusin muuten juuri, että enhän minäkään enää koskaan katso televisiota. Teen aina jotain samalla. Neulon, viikkaan ja ripustan pyykkiä, kerään leluja, selaan akkainlehteä... Sen takia minulla on edelleen boksilla Lostin viimeinen jakso kesäkuulta katsomatta, koska se pitäisi keskittyä katsomaan. Ilman mitään oheistoimintoja. Koskahan ottaisin sille ajan ja olisin reilusti tekemättä mitään? Katsoisin vain.
