Kuplia kahvissa

Surffityypit olis takuulla kateellisia aalloista ja niiden valtavasta voimasta, joilla paiskovat pitkin seinuksia! Kesken kaiken. Olemisen. Puuron keiton. Puhelun. Selviytymisvahvuus on huipussaan hetken. Toisena hetkenä tuntuu, ettei mahdollisuutta paluuseen ole. Jatkamiseen. Enkä minä tiedä. Sen vain, että sattuu kuin kaviomätä ja kurkkupaise. Sydänpussintulehdus ja aivokuumetauti. Ja jatkan vaan - elämistä. Olemista.

Käytiin Ritvan ja iippojen kanssa Iskälässä. Rapsuttelin eniten uutta hevoa. Työnsin palelevat sormet harjan alle ja rapsutin. Iso heponturpa mylläsi tukasta ohi mennen kasvoille hunnun. Armollista. Isää oli ihana nähdä. Ja veljiä ja tois perheenaikuista. Armotonta oli kävellä samoja polkuja, joissa Hermanni sulatti rakastamisen pannulla sulaksi, joka valuili yli äyräiden. Samperin hiton hölmötyhmämies! :(

Taskuuni eilen työnnetty lappu on tuossa avoinna vieressä. Vieraalta liikkeen yrittäjänaiselta. Kuuli kuinka makasin ottamassa lunta kiinni paikoillani. Että teen pölhöjä. Rakastan ihmisiä. Yritän olla eniten vain läsnä. Siinä lukee näin:



"Jos saisin elää elämäni uudestaan
(Tuntematon munkki kirjoitti seuraavat rivit nebraskalaisessa luostarissa elämänsä loppupuolella.)


Jos saisin elää elämäni uudestaan,
yrittäisin ensi kerralla tehdä enemmän erehdyksiä.
Rentoutuisin, olisin taipuisampi,
olisin hupsumpi kuin olen tällä matkalla ollut.
Matkustelisin. Hulluttelisin.
Kiipeäisin useammin vuorille, uisin joissa,
katselisin auringonlaskuja.
Kävelisin ja katselisin ympärilleni enemmän.
Söisin enemmän jäätelöä ja vähemmän papuja.


Jos joutuisin elämään elämäni uudestaan,
kävelisin uusissa paikoissa, tekisin uusia asioita,
kantaisin vähemmän matkatavaraa mukanani.
Jos saisin elämäni uudelleen elettäväksi,
kulkisin paljain jaloin aikaisesta keväästä
myöhäiseen syksyyn.
Ajelisin karuselleissa
ja poimisin päivänkakkaroita."


Olenpa onnekas, kun kaiken tuon teen jo! Kaiken mihin vain ikinä saan pienenkin hetken varastettua. :) Onnekas olen minäitse. :))

Eilen makasin Hermannin pilkkihaalarissa pitkin pituuttani tuossa pihassa. Ihan hievahtamatta kymmeniä minuutteja. Satoi höttölunta ja pidin kieltä ulkona, jotta osuisiko. Osuikin ja silmiin myös. Pihan tirpat takuulla miettivät, jotta olen sekaistunut. Lopulta kun selkä umpiojäässä nousin istumaan, niin rauhoittelin niitä puheilla, jotta mä vaan ajattelin. Ja kun ei kulkenut ajatus sisähirsituvassa. Tai kulki. Ympyrää. Eilen kävin kriisipaikassa yksin. Istumassa hiljaa ja tursumassa itkua. Puhumassa rauhallisella äänellä, jotta onpa ilkeä ihminen toiselle. Oli rankkaa. Teki mieli penkoa kiroilureppua ja turjia kaikki kauheimmat pitkin seiniä. En kuitenkaan. Illalla istuin eteisen lattialla itkemässä ja nauramassa sekaisin. Mukava rouva oli enkelinä ja Ritva. Tekstiä lenteli luuriin. Voimia ja ajatuksia paljosti. Laki mii. Muuta en muista. Nukuin iltapäivästä iltaan, illasta aamuun. Hermannin pyysin kotia. Että selvitetään kaikkea mitä pitää. Kun on paljon, jota on pakko. Sattuu tai tappaa.

Ritva on täällä. Pelastusenkeli se! Ja kuinka on osunut tielle muitakin enkeleitä! Tänä aamuna maalasin uunihiilellä naamaan kaikkea, että näyttäisin vihaiselta. Kun pitäisi saada surupettymysviharaivo ulos. Mutten osaa. Olen surkein siinä! Siksi tein. Olin tuhkanaama. Sotkin halatessa Ritvaa ja juodessa kahvikippoa. Tänään tuolla isolla kylällä olevassa liikkeessä täysin tuntematon yrittäjärouva tuli kaulaan ja sanoi voimia! Rapsutti kädessäni olleen ristin takaa hintalapun pois ja sanoi sen toivottavasti tuovan minulle onnea ja hyvää. - Minä olin sanaton. Sanaton. Tänään ostettiin lankaa paitaan ja huppuun. Tänään sain kauneimmat ruusut. Tänäänkin Hermannin vanhemmat olivat läsnä tässä.

Minä TIEDÄN tarkasti mitä minä tahdon. Elämältäni. Pienet asiat, joista viimein olen varma. Huomenna vihdoin liimaan unelmakartan kuvilla kartonkiin, jonka hain tiimareiden liikkeestä. En itsestäni irtoa, vaikka kuka riuhtoisi. En suostu enää.

...

"Tapahtukoon Sinun tahtosi myös maan päällä, niin kuin taivaassa. 
Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,
niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. 
Sillä Sinun on valtakunta ja voima ja kunnia
iankaikkisesti.
Aamen."

MukavaRouva toi suklaata isosti ja enkelin! Huokaus. :)

Itseminä ansaitsin ostamani uudetkynttilät. :)

Kahden höhlän levyraadin voittaja tältä aamulta... ;))

Olen HIIIIIRMU vihainen ja näytänkin siltä... Oikeasti yritän!

Autolevyraati. Mukanalaulua. Oivallusta naiselta naiselle. Top one to me!

Ritvan kanssa potkittiin torikeinussa vauhtia. Onnellisina, jotta edelleen eletään!

Parasta mitä voi olla isossakaupungissa tuolla <3

Kun jos on ollut aiemmin sodassa, jossa ammuttiin tietyllä aseella. Kahdesti. Eri sodissa. Kahdesti. Samalla aseella. Ja jos niistä selviää hengissä, on käyttänyt lottoarvontansa. Ja jos tulee kolmas samanmoinen sota. Ja jos suojauksesta huolimatta tulee ammutuksi. Jos ampuja on lähin ihminen. Selän takana se, jonka turvaan luotat elämäsi. Jos se ihminen ampuu selkään sillä aseella, joka on halvaannuttanut sielua aiemmin. Niin kuinka siitä voi selvitä? Ehjäksi. Eläväksi.

Hurjin mitä voi, tapahtui. Kaikki. Ja enemmän. Sain kuulla, ettei mikään ollutkaan miltä näytti. Jätin kotini etelään ihmisen tähden, joka ampuu selkään. Toisen naisen mahaihmisellä.

Eikä mikään ole enää samaa.

Se meni siten, että samana päivänä sai Ystäväkallis, Liianläheinen sekä minäitse. Yksi varma kasvainhavainto. Yksi lisäseurantakomennus. Sekä koepalakutsu. Kulunut viikonloppu kului hirsituvassa. Kaksi nuo tulivat etelästä ja yöpyivät molemmat meillä. Nostin punaiset kynttilät pöytään ja lämmitin puna-Arabioissa glögiä ja pilkoin manteleita lastuiksi. Kippisteltiin pullilla ja toivotettiin Hyvää Joulua. Tänään nuo kaksi läksivät samalla kyydillä kohti kotejaan etelään. Mä jäin tänne. Vein pienenpikun kylälle kaverin luo ja ajoin verhoomon pihaan itkemään. Hiton elämä millä heittelet!

Ensi lumi sateli viikolla. Etupiha näytti ihan mudcacelta tomusokureineen. Teki mieli pukea Hermannin pilkkihaalari päälle ja sännätä lumienkelin tekoon, mutta tiesin joutuvani käsinpesuhommiin, jos niin. En siis. Säästän vielä. Uudet Uggit tuli postilla ja ne tököttää makkarissa suhuttamista odotellen. Lankoja ostelin, vaikka lupasin itseminulle jotten ennen kuin entiset on edes alullaan joksikin. Mutta kun... :) Ekat pihavalokynttilähommelit kieputin timanttiseen tänään. Herra Hoo takuulla pyörittää taas päätään, kunhan kotiutuu. Mutta tehköön niin. Sillä osuu juhannus ja mulla joulu. Kunnioitellaan sitä.

Isopikku on oireillut. Huokaus. Soitan huomenna Paikkaan ja pyydän kiirehtimään seuraavaa aikaa. Tuntuu jotta molemmat kaipaa edes kokeilua lääkkeistä. Iipponen turhautuu, kun ei jaksa keskittyä mihinkään. Oli sitä mieltä, jotta hänen pitäisi voida lakata koulun käynti. Ihan vain, kun lepääminen sopii hänelle paremmin. =D Eipä onneksi ole noin helppoa sanottu ja tehty.

Punaiset kynttilät sai jäädä pöytään. Vaikka ajatukset ei riitä vuorokautta kauemmas.

Mitäs nyt sitten.

Oli normiaamumaanantai. Syysloma iipoilla. Hermanni ajanut kauemmas töihinsä. Hilman kanssa metsäydytty jo. Keitetty kahvi yhdelle. Ihan rauhaolo. Tyyni. Levollinen. Ainoa äksy eiliseen rissaukseen. Ollaan erilaisia Hoon kanssa ja siksi toisinaan kovin plah minusta. En pidä rissauksista lainkaan. Toivoisin saavani kelluilla kuplassani saaden valikoida asiat, joihin katson. Välttelisin kaikkea pahaa, kun jaksua ei ole. Siksi plah. Oli normiaamu. Kahvikuppi, hirsikoti ja radionova.

Luuri soitti niin umpirakkaalta Ystävältä. Käski arvata mitä. Arvasin astuneen kikkurakoiralenkillään dinosauruksen sontaan ja seisovansa jumiutuneena siinä. Ei sitä. Tähystyksessä oli juuri löytynyt kasvain. PUFF. Hiljaisuus. Vatsa jätti nousematta hengityksen mukana. Nielaisin tuhannesti takuulla tyhjää. Katsomalla näkyi samaa kuin äsken. Eikä ollutkaan mitään muuta sanottavaa, kuin suolavesikalvo silmissä. Uskallappa mennä kuolemaan sinärakkain! Sen sanoin. Sanoissa itkua ja päättäväisyyttä. Kiukkua ja kaikkiuskovaarakkautta. Uskallappa.

Kaikki ajatukset lakkasi olemasta tärkeitä. Muut. Into juttuihin lakkasi merkityksen. Tänään sittenkin vain olen läsnä lapsille. Luurissa vaikka kolmensekunninvälein Ystävärakkaalle. Kiroan välimatkaa. Tolkutonta päivittäistä ikävää. Sen verran siivoan, jotta on valmiina sänky huomenna saapuvaa äitiäni varten. Sen verran neulon, että saan lankoihin kieputettua tuskaista kipua ja pelkoa. Sen verran ajattelen, että periksi ei anneta. Muu kaikki on joutavan päiväistä kukkua. Tuonne metsään menen painamaan nenän kii puunkuoreen. Kuuntelen vaan.


"Ihminen syntyy omaan elämäänsä pelon läpi.
Pelon takaa kuuluu elämän kohina."


-Tommy Hellsten-

Meidän veeseen valot toimii liiketunnistimella siten, jotta huussissa palaa aina valot valmiiksi, kun ihmistyyppi lähestyy (tai kävelee tarpeeksi läheltä ohi... ;)). Se sama tunnistin myöskin pitää valot palamassa tyypin ollessa puuntakana tai sorkkimassa ripsivärillä silmiä ym. En muista kuinka paljon aikaa ne kerrallaan palavat, mutta miltei poikkeuksetta niihin joutuu "heilauttamaan" lisäaikaa - kädellä tai jollain vapaalla kehon osalla. Sinne tietysti saa myös kätkäimestä (pikkuiipon nimi valokytkimelle) peilivalot, mutta harvoin niitä käytän. Ajattelinkin asennuttaa Hermannilla veeseeseen piilokameran, joka taltioi eri ihmisten eri tavat pitää valoa kanssaan! =)) Uskoisin että saataisi halpaa huvia! Muista en tiedä, mutta itseminä olen keksinyt ottaa Hilman mukaan. Ranskanpötkö harvoin jaksaa olla kauaa paikoillaan, joten avot - valoa riittää, eikä mun tarvitse hötkähdellä valoa varten! =))

Hetken oli hirmupehmeähyvä. Päiviä jopa. Mikä lie, mutta yleensä se vielä on töksähtänyt jossain kulmassa. Kuten toissailtana taas. Plop ja viidestä neliöstä on tullut koetin, jonka tähden ei toteudu seinäteksti. Plop ja on tylsä mieli. Arjen asiat vie voiton. Talvitakkien osto. Koulukiusaaminen. Keuhkokuumeesta toipuminen. Joka päiväiset päänsäryt. Unohtunut villasukan kantapää. Laskut. Tolkuttoman pitkät kilometrit ystävien luo. Kaiken keskellä naurun saa pulpahtamaan Karvinen ja Esko. Joten en unohda unohtua kömölleen lukemaan niitä. Parhaimmat pistän kuvaviesteinä Ritvalle. Mulla on IKÄVÄ. 

Toissayönä näin unta veljestäni. Ja Isosta. Huokaus. Ensi viikon kaikki vaihtui toisiksi. Pienipikku kertoi, notta K8:ssa on uudet penkit. =P

Rupean kotifakiifiksi. Jos aukeisi olo.

Kaupasta löytyi muistilaput, joista tuli minä mieleen! =D

Aamulla eilen askartelin veeseepaperista kirjaimia... :)

Meillä on kylässä keuhkokuume. Oikeastaan vain isopikulla, mutta muut ollaan jonotusnumerolapulla kaksi. Eli odotellaan ja katellaan, jotta kuinka käy. Käsidesipruutta on käytössä. Mustaherukan makuista lämmitetään kiehuvaksi ja juodaan. Kovin syksyistä.

Pääosin kaikki ollaan oltu kotona paljosti. Ainoastaan pienipikku on kyläluuta kuten aina. Joinain hetkinä olen tillotellut eri ikkunoista metsälle. Toisina hoksannut hyviä paikkoja tauluille, joita edelleen on laittamatta paljon. Kuville. Muistoille. Tärkeille sanomille. Niitä vaan ei passaa lätkiä minne vain. On odotettava tunnetta, että missä on kunkin kohta. :) Semmoista silmien totuttamista. Talon kuuntelemista. Kodiksi asettumista. Mun mielestä omaan tarkan silmän sijoittelussa. Hermanni taasen kaivaa mittanauhan luottomieheksi. Hyvää jälkeä on saatu. Yhdessä. :) Käden jälkeä olen nyhrännyt myös langoista. Pienelle kummiprinsessalle läksi eilen postipisteestä tumput sukkiin, jotka vein viimeksi. Yhdet pitkät raitasukat on valmistumassa tuossa ja eilen aloitin kaksi juttua lisää. Pipon Hermannille ja tuupihuivin mullen. Seuraavaksi lapasia laatikot täyteen. Pikuille ainakin. Jos minuun ovat tulleet, niin keväällä on enää parittomia iso nippu. ;P

Yksi reissu tehtiin porukassa pk-seutuun. Entiseen kotiin. Tai toiseen tavallaan. Matka ei ollut niin pitkä, kun sen jakoi kahteen ratinkääntäjään. Perillä pikut iskälöityivät. Me Kalastajatorppauduttiin. Viikonlopulla lauantai oli parasta elämää. Pehmeää. Hyvää onnea. Aamupala Väinössä. Sydän. Sen jälkeen ostokseltiin Kampissa ja Stockalla kaikessa rauhassa. Kaikki mitä piti löytyi. :) Iltapäivällä ajeltiin Herttokylään. Näytin kaikki paikat, joissa alakoululaisena ponnaritukkana kipusin kallioita ja koloja. Talloin lehtikasoja ja keräsin elämänvoimaa kaikesta ympärillä. Jaoin suuren osan lapsuutta muistoina Hermannille. Tuntui hyvältä näyttää se kaikki. Tärkeältä! Sydän. Illalla käytiin syömässä sen kadun varrella, jonne alun perin muutettiin keskellä Helsinkiä, kun olin kuusi vuotias. Äidin kanssa kesälomalle. Ja sillä tiellä on maailman kaunein äiti vieläkin. Kesälomallaan. ;) Sydän. Kerroin syödessä miten leikin ikkunan tuuletusnamiskalla (päätin ketkä pääsivät porttikongista sisään, ketkä ei =)), kerroin heiluvasta hampaasta, appelsiinistä ja puistolupauksesta. Iltamyöhällä mentiin katsomaan Pussikaljaelokuva Tennariin. 
Sunnuntaina kotimatkalla Hermanni totesi mun kulkevan ikävästä ikävään. Kotoa kotiin. Oli ikävä lähteä etelästä, mutta jo matkalla se vaihtui koti-ikäväksi. Teki mieli pyytää ajempaan lujempaa. Että oltaisi aiemmin. :) Myöhäsellä sunnuntaina seisottiin kotipihassa ja kateltiin valmiita ulkorappusia valaistuksessa. Tähtiä oli paljosti. Kaikki näkyi, kun katuvalot loppuu tuonne suoran päähän. Koti. Huokaus. :) Sydän. 

Iltaisin on ollut rauha. Hilja. Sellainen tyyneys, notten tiennyt olevan olemassa. Eikä se tule mistään. Se ainoastaan - on. Pienet hetket on tärkeimpiä. Minuutit. Yksi kerrallaan taipuilee pehmeinä ihoa myöten. Hermannin lause kiteyttää, vaikkei liity asiaan edes. "Tästä mä tykkään tänne mä jään." =)


Sydän.


Olen meillä ainoa, joka katsoo edelleen muumeja... :))


Olen iippojen kera koukussa Karviseen. Kissan inhimillisyys on tikahduttavaa! =)


Tänään Helsinki olet silmmissäni kaunis kaupunki... sydän. :)


Huokaus. Sydän. Huokaus! 


Viihdytin itseäni Hermannin temppuillessa varmarihoususovituksessa. =P


Huokaus.