Kuplia kahvissa

Jos en tuntisi paremmin, diagnosoisin maanisdepriksen. =) Ihan vain, koska huiluu ja heiluu, kiikkuu ja keikkuu. Fiilikset ja ajattelut. Lopulta kun katsoo viikkoa sunnuntaista taaksepäin, jään plussalle. Reilustikin. Syvimmät kuopat on vaan niin tuttuja, jottei niitä malttaisi jaksaa. Syvimmissä montuissa on niin hidasta, että ehdin helposti koneeseen ja plokiin. Humps vaan ja eniten sitä. Pahaamieltä. Hitotusta. Purkamista. Kun on oppimatta muut keinot purkaa mielipaha ja äksytys. En osaa muuta kuin painella tyhjään kylmään saunaan ja puhista äänetönnä itsekseni. Yleensä säikyttämättä saunatonttua.

Navajo lauantailla oli Hurjan Upea. Päällimmäinen tunne oli huolettomuus. Levollisuus.


Olin taas valoisassa siellä jossain. Valkoiset seinät kylässä oli lähellä, vaikka olinkin vihreillä niityillä. Pieni tyttö. Tummat pitkät hiukset kahdella suttuisella letillä. Vierellä kulki koiria kytkemättöminä mihinkään. Kaulapannatta ja hihnoitta. Välillä en nähnyt niitä, mutta vaistosin ja tunsin eläimet lähelläni. Jossain kauempana, mutta aivan siinä. 
Vähän kummastelin minunanyt, jotten näe yhtään aikuista. En yhtään muuta ihmistä. Minä vain yksin kulkemassa valkoisessa mekossani. Auringonvalossa. Eläinten ympäröimänä. Huolettomana. Vailla huolta. 
Ja tiesin kuolleeni nuorena tyttönä. Joutumatta kokemaan aikuisuutta. 

Rummun, tuoksujen ja kosketuksen sylistä laskeuduttiin alakertaan viimein. Silti en millään meinannut uskoa, että matkustin kaksi ja puoli tuntia yhteensä! Kun oli vain hetki.

Huokausjahymy. :) 


Revin Revitynsydämen. Lämmikkeenä uunissa oli tarpeellisempi kuin luettuna sielussa. Puolikkaaseen asti pääsin, kun tein kriisipaikan jälkeen päätöksen. Huono kirja mullen. Ajattelen erin. Eikä tässä nyt ole mitään samaa kuin niissä kansissa. Tämä on minun elämä.

Lumityöt odottaa. Tuli satakiloa lunta. :) Mutta ekana teen enkeleitä. Ainakin yhden, jossei Hermanni hermostu... ;p Lumisotaan se kyllä haastoi. Lupasi mulle voiton. :) Kilttimies kuitenkin. Hölmötyhmä, mutta ihan kiltti.

Jos muistinkin, jotta oli helpompi ennen. Ja muistan väärin.

Luen edelleen kirjaa. Revitty sydän. Vimma nousi ja ärsy, jotta tämä kirja Ei Ole niille, jotka ovat päättäneet yrittää uskottomuuden ja petetyksi tulemisen jälkeen. Kuitenkin. Pysyä yhdessä. Ainakin selvittää sen mahdollisuutta. Yhdessä pysymisen. Jättiplah! :(
Kolmas yö takana huonoa vähää unta. Istuskelen yössä. Hipsin kipasemassa ja palaan sänkyyn. En tavallaan mieti mitään, mutta ajatukset kiertää samaa hiton rataa. Miksi. Miksi niin. Ja miksen tajunnut. Miksi lähdin. Tulin. Miksen jäänyt, vaikka sattui ajatuskin lähdöstä lähtiessä. Miksi toinen sanoo toista ja mikään ei olekaan siten. Ja sanoo että on, muttei yksi osa. Pah!! Hitottaa ihan kunnolla pian. Tunnen sen. Nousevan suuttumuksen ja tunteiden paksuuden. Riekaleisuuden ja voiman. Miksei siitä ota selvää! Sanoo siten miten ei olla selviä. Heti kun kysyn tarkentavasti, tuntuu ettei vieläkään tosi minulle ole Totuutta. Hitottaa ihan - paljon. :/


Enkä mä tiedä. Taidan neuloa lisää. Sen osaan. Ja pyykinpesun. Pölyn siivouksen.
Tätä tämmöistä en yhtään. Puolen sentin vertaa edes.


"If you want to be faithful to someone or something, 
start by being faithful to yourself. "


-Paolo Coelho- 

Mun sairauden tähden ja taannoisen aallonpohjan meille oli saapumassa akuuttityöihminen työparinsa kera. Minuna itsenä puoli tuntia ennen katsoin peilistä ja paikoitin väsymystä. Pehmyt meikkisieni kädessäni mietin, jotta kuinka on opetettu. "Korosta aina hyviä puoliasi, älä huonoja... " Mitä ihmettä hyvää mussa on nyt? Tämmöisenä. Nöyryys? Tahto? Sitkeys? Usko. hmm. Kuinka kummassa niitä korostetaan?! Ja milläs peität masennuksen? Ja väsymyksen ja uupumuksen? Pettymyksen uskottomuudesta? Huolen lapsista ja ikävän rakkaimpia ystäviä kohtaan. iso kysymysmerkki. 
Valokynä mulla on. Ja muitakin korjaavia kosmetiikkoja varmuudeksi väsyä varten. Aurinkopuuteri myös, jos on kovin pilvistä. Ripsiväri löytyy kädenlämmöllä poispestävänä, joka kestää suurenkin määrän kyyneliä ja uimahallin veden. Silmätipat kuiville ärtyville silmäkalvoille. Auttaakohan silti. Ja tuskin kuitenkaan.

Tyypit tuli ja oli ja kävi. Kehuivat kotia ja suhdetta iippojen kanssa, kun häiläsivät jaloissa. En tiedä näkivätkö mun sisään. Kun lähtivät, nukuin kaksi tuntia umpiunta. Yli kaksi. uuvuttavaa olla jokuminänäin. 

Eilen vai toissapäivänä tuli lunta. Maa on oikeasti valkoinen jokaisesta kohdasta, paitsi siitä, jossa seisoi mun auto kaksikolme päivää. Siirsin äsken. Ja käyn kohta viskomassa siihenkin plankkokohtaan lunta. Vaikka lusikalla, että kuluu aikaa. :) Lumitöitä ei ole vielä sen enempää. Mutta käytetään mielikuvitusta, niin kyllä se siitä... ;)

Väsyä riittää. Onneksi untakin. Nukkumatti on armollinen! Väsyn keskellä on tylsintä todeta voimien puute huhkia pölyvillat nurkista. Nostella puhtaat kuivarista suoraan kaappeihin. Tuolla ne tekee pinoennätystä kotihoitohuoneen koriin. Ohi mennen jännitän, milloin pinkan vakauspiste romauttaa koko läjän lattiaa myöden. Ennen sitä toivon ahkeruuspuuskaa. Ainakin sen verran. Ja ehkä desin yli, jos saa toivoa...

Ja silti olen onnekas kaiken keskellä. Olen vaan. 

Pehmein eilinen mitä voi! hymyhuokaus
Se menee siten, että pitää pyytää. Ja pyysinkin. Yhtä helpompaa hetkeä. pelkkähymy :) Eilisen aamun aloin herätysvalon hämyssä. Voimakirja ensi kertaa kunnolla avoinna käsissä. Lahjaksi saama. Hui! Luin Elämän kutsusta ja Kiukkupussista. Rakkauskaiken ohitin, kun en nyt. Tahdon vahvistella minua, koska on sen aika. Rakkaus pysyy pitämättä. Minäitse tarvitsee laastareita ja ihoteippejä. Voimalauseita ja aurinkoisia pakkasaamuja. hymyhuokaus - näitä riittää... ;) Hurjanmoinen tunnelataus. Voimalataus. Tunnevoima. Voima. Hermanni tuli töistään ja keitti kahvit. Minä valitsin kupot. Kerroin viettäväni laatuaikaa minunitsen kanssa. =)

Matkalla Jokikylälle soitin Ritvalle. Kerroin jotta foreka lupasi aurinkoa risukasoihin, että verhot pois ikkunoista ja silmät levilleen! Takuulla mietti soittajan lääkitystä ja mua vaan nauratti kaikki kuplat kylkiluiden sisässä. Hassua sinänsä, jotta oikeasti satoi isoja lumia. Oli pilvistä. Kauppalappuun olin kirjannut ainoina Tiimarin ja Taitopaikkakorttelin. Lisäyksenä alla, että hidasta miihailua. Että muistakkin minä! :)) Muistin. Olinpa kuuliainen totteleva. hymyävaan. :) Torin poikki kävellessä katselin suuria lumirättejä vaakasuoralennossa. On siinä Taivaan Isällä työtä, kun jokaisesta tekee erilaisen! Ehtivä Isä Hän. Taitavin takuuna. Mutta Taitokorttelissa jo paistoi todellakin aurinko! Ihan kokonaan valaisi ja survoontui sieluun saakka. Kyselemättä tunkeutui ja tyrkki tieltään pienimmänkin kiireen ripauksen. Pisti siristämään silmät sikkuroiksi. onnekas minä. Pysähtelin tuntemaan kaiken hetken. Avasin portit ja muurit auringon valoon. :)


Ostin kyllä. Neljä kerää lankaa lisää. Kortteja läheteltäväksi ystäville. :) Yhden enkelin vietäväksi iltatreffeille lähiystävä MukavaRouvalle. Ja joulukorttiainekset.

Aamu oli ihana. Ja päivä ja ilta. Ihan hirmuisen hellä ja hyvä. Enempi kuin pyysin. Ja paljon. :) 

Paraskortteli Jokikylässä! Sy-dän!

Upein paikka ja Sydämellisin Yrittäjä sisältönä tiilien suojassa :)

Aurinkoa oikeasta paikasta hymysydän

Tervetuloisin olo piiiitkään aikaan MukavaRouvalassa.

Sädehtivä Ihana tanssiPrinsessa

Yksi päivä tässä viikolla piti kirjoittaa ploki siksi, että olin NIIIIN onnellinen!! En jaksanut kuitenkaan ja se olokin tasoittui. Mutta se olo ja voima tuli tien toiselta puolelta. Taas. :) Hepomesta on parasta terapiaa! Jättiheposen turpa poskea vasten tuntui paremmalta kuin pitkään aikaan mikään. Lieköhän tamma tajunnut kuinka paljon antoi hengitellessään siinä lähellä. Hamutessaan kaulahuivista vähän kiinni. Tutustuessaan kuka olen. Mua nauratti ja oli pakko tietää kysymällä, että onko se aina semmoinen - kasvoissa viihtyjä. =) Voiman antaja. Ei kuulema. Mutta liekö tunsi minusta suuren väsyn. Antoi omastaan.

Muuten arki on täyttä. Kaiken tukitoimen käynnistys vie aikaa, ravaamista paikoista aa paikkoihin pee ja see. Olen ollut Rättiväsynyt. (siitä syystä tuhlaus sisustuspuodin uuteen rättiin... =) Tunteiden paljous ja vilkkaus on raskasta. Hetkittäin tuntuu kuin olisin vuoristojunaradalla, josta joillain kohdin puuttuu maa alta. Toisina hetkinä on näköalana häikäisevän kaunista ja turvallisempaa. Ja sitten mennään taas. Rinnettä ylös ja toista alas. Vauhti on kovempi kuin mitä jaksaisin. Eikä ole vaihtoehtoja. Kriisipaikassa olin viimeksi jo ensi kertaa ripauksen turhautuneen vihaisuuden vallassa. Sain siitä kiinni ja pakotin sanoina ulos. Käännyin Hermannia kohti ja sanoin. Hemmutti notta VIE VOIMIA! Voimat. Kotitehtäväksi saatiin väliaika. Viikko puhumatta aiheesta. (VAIKEAMPI TEHDÄ KUIN MÄÄRÄTÄ...) 


Vasta nyt olen pystynyt aloittelemaan oikeasti lukemaan Revittyä sydäntä. Sen postiuduttua tuijottelin kantta päiviä. Takakannen luen aina ensin ja nytkin sen, mutten voinut avata. Liian monta kirvestä oli piilossa siellä sivujen välissä. Tai tiesin luulevani olevan. Mutta nyt. Pitää lukea pätkissä. Muutama sivu tai jopa vain yksi tarina. Sitten tauko. Hetken. Tunteja. Tai päiviä. Mutta luen, koska olen tiellämatkalla, enkä tahdo ohittaa yhtään info-kylttiä tajuamatta mitä ohitan. Ohitettavat tiedot, pienellä präntätyt, lisäksi linkitetyt pitää jokainen käsitellä yksin. Yksikköinä. Tarkastella niinkuin kotimaisia tomaatteja puristellaan kaupan laarissa, ettei tule huonoa pussiin. Työmaata on. Paikka tomaatinkerääjälle olis auki! ;P

Availlessani noita linkkejä, jotka alkaa jostain petetyn jostain, päädyin sivulle "Petetyn 14 askelta toipumiseen." Jibii!! Ihanan tiivistettyäa - ajattelin. Ykkönen: Done. :) Kakonen ja kolmonen: Ei näy eikä kuulu. Unta riittää ja ruokahalua. Tai siis rahka-jukurtti-mysli-mandariini-hunaja-halua. Ja kahvi maistuu edelleen. :) Nelppa: Löytyy! Kun vaan tietäis miten ja mihkä niitä heittelisi, jottei tulis enempiä huonouksia. Inhoan huonouksia. Yöh! =P Kön ei jaksais! Vitone, kutone ja seiska: Ainoana ISOsuru. Ihmetys että oonkohan mä jotenkin niin jotenki jotai, jotta pitää vaan ravata samat pohjamudat ninko tuhannesti. Tai enemmästi vieläpä?! Ja oon varmaan niin verran pöljäke, etten koe huonommuutta, kon ei ollut minun valintani uskottomuus. Nin miten se munsta tekis huonomman... En tiä. :) Kasi: Ekasta on jo diagnoosi, joten... ;P ja jälkimmäisen kanssa on oltu kasvotusten muutamaan otteeseen, mutta tiedän paremmin. Mä johdan sitä tyyppiä kuus-nolla. So never that! Nevöevö. Piste. Ysi: Etsimässä. Keinoja. Saa auttaa! Kymppi: Hmm. Niimp. Kun on lapsia kaksi, niin tulevaisuus tavallaan jo - on. Eikä sitä voi suunnitella! Nähty on ja suunta muuttuu. Aina. So... Ykstoista: Waiting for. Kakstoista: Hmm. Do I need those? New ones. Hmm. Kolmetoista: Uskallan väittää ymmärtäväni maailmankuvan niin realistisena kuin se koskaan on tällaiselta heinänkorren imeskelijältä vain on mahdollista. Uskallan väittää niin. Neljätoista: Hieno tavoite. (ja kaikille takuulla aika eri mausteinen) Elämän arvot on mielestäni omilla paikoillaan sydämeni kirjahyllyssä ja pöytälaatikoissa. Olen ollut matkalla sitä kohden jo vuo-si-a. Monia vuosia. Matkalla olemista liene koko elämä. Päivä toisen perään on uusia hienoja hetkiä. Tämän hetken ja kaiken sen sisältämän hirveyden ja kirvelevyyden sisällä olen ehjempi kuin ikinä.

Mietin Tommy Tabermannin sanoja usein.

"Avoimella kämmenellä ojensin sieluni 
sinulle: Ota!
Olit ottavinasi,
pudotit
Sanoit ettet voinut mitään
Sinä et koskaan voinut mitään
millekään minkä ojensin avoimella kämmenellä
Pudottaminen on sinun unelmasi vapaudesta.


Kuinka syvälle sielun täytyy pudota
ennen kuin se tulee ehjäksi?"


-Tommy Tabermann-  


Maanantaina oli hammastarkastus minulla.
"Ihana rauha! Ihan kuin ois kasvohoidossa, eikä tarvi puhua mitään!" huokaisin pumpulipötköt ja sylki-imurit ja muut vempaimet suussa. Hoitaja riuhtoi ja repi hammaskiveä ja ikeniä verille hämmentynyt kummastushymy huulilla. Minä ainoastaan nautin hetken tauosta kaikkeen. Hoitaja ainoastaan tais miettiä, notta mun lääkitys on takuulla oikea... ;)

Puhelu iippojen isältä. Piiiitkä sellainen. Luurin sulkeuduttua lainaan kummipoikani sanoja häneen: "I`m a laalaa-man and I live in laalaa world." What ever.

Viikon kohokohtana tienylitykset tepsuturvan luo. Lasten olemiset Juuri Tuollaisina. =) Ja vuosia toivomani mukilahja Tädiltäni, jolla on taikakädet, kultasydän ja maailman rauha ja lempeys sisällään! hymyhuokaus ja isosydän.


Ps. Saisko yhren helpomman hetken johonki välihi? Tack och adjö.

Maailman eniten rakastama Nipsumuumimug <3

On! =)

Rappusten ylijäämät :)

TähtisädetikkuRakasYstävä uninallena <3

Olen!

Voimapaikka ja omistajan teekuppi...

Mun enkeli mun metässä

Pikkuiipon laskemat unilampaset

Sisuksissa on kiehumispisteitä. Kuumia lähteitä. Tulivuoren repeyskohtia. Kiukkua ja pettyä ja surua! Meinaan lakkautua turraksi kaiken tunnemyräkän alle ja silti nousen voitelemaan leivän pyydettäessä. Sekoittamaan murokippoon maidon, kun olen parempi siinä kuulema. Ei tipahtele murot kiposta. Ihon alla kihelmöi raivoa ja vihaisuutta. Tunteet törmäilee orvasketeen. Repii sisäpuolelle haavoja ja mustelmia. Ruhjeita, joista ei näy merkkiäkään ulos. Korkeintaan silmistä. Ja vain jos tuntee parhaiten. Todella tuntee! Väsyn erottaa kyllä. Lähärin kassa ja apteekin poika. Vastaantulijat. Saati ne, joille täytyy pysähtyä puhumaan. Sanakin. Kun ihan huttua on. Sekaisin sanoja ja kirjaimia. Toinen tuolta ja täältä. Ja puheluissa kulutan enempi miettien mitä pitikään, kuin vastapuhelija tietoineen tai kysymyksineen. Olen takuulla mielenkiintoista seuraa tässä hetkessä. Hah ja pah! =P

Tänään isänpäivänä oli aika mölliä. Totuuden jälkeen on ollut vaikeampaa hyväksyä Hermannin väsypäiviä. Tai niitä kun typerästi kiukuttelee hölmöjään. Kun en jaksaisi. Kun mielestä mun, sen kiukuille olis tilaa ehkä joskus sadankolmenkymmenen vuoden päästä! Aikaisintaan! Tämän kaiken sotkunsa jälkeen. Plah. Hemmetinhiton tyhmämies väsynä. Käyttää sanaa "tympeää", enkä edes sitä sietäisi! Mitään! Edes ilmekiristystä, vaikka jäisi koko kinttu ovien väliin ja rekkojen alle. Sen pitäisi vaan hymyillä ja olla kiltimpi mulle kuin yksikään kukaan kenellekään. Sen pitäisi vielä kauan keittää aamukahvit valmiiksi ja olla sammuttamatta valoja mun perästäni. Jaksaa silittää tukkaa uneen saakka, kunnes pääni jokainen tukkahius on muuttunut harmaaksi ajasta. Levittää takkia kuralätäköiden päälle mun astua. Avata ovia ja tuoda piharatamoita vesilasiin keittiönpöydälle! Mä olen niin kipeä sattumisesta! :(

Enkä saa mitään ulos.
Tai saan - rauhallisia sanoja, hiljaisia huokauksia. Yksinäisiä suolavesitippoja poskella, jotka pyyhin hupparin hihaan. Autossa lehmänlypsylle Marjalan AaPeeSeelle pystyin jotain kovin tärkeää. Suoraan syvyyksistä sanoin kuinka hurjasti olen elämäni toivonut olevani niin suurta tärkeää Yhdelle Ihmiselle, ettei se toinen koskaan satuttaisi. Satuttajia riittää. On riittänyt ja ymmärrän sen. Ja hyväksynkin. Elämä vaan on sellaista. Mutta kun yksi lempeäAITOhyväkiltti olisi riittänyt. Yksi. yksi ainoa. Eikä se mennytkään niin, vaikka olin päänipantata varmuudesta. Tunteesta, tuntemisesta. Tyhmähölmö olo. Elämän höynäyttämä. Enkä saa mitään ulos siten, jotta helpottaisi puristus ihon alla. Miten ihmeessä opitaan suuttumaan ja päästämään irti, kun on opetettu kiltiksi olla??! Miten?

Isänpäivä. Vasta viikolla sain muistutuksen omaltani totuuksista koskien minua. Viikolla omani vastasi minulle luonnollisesta rakkaus-sanastani, ettei jaksa kuunnella "tätä lässytystä". Pyysin anteeksi. Olin pahoillani. Lupasin puhua kuin vieraat toisilleen, etten toisten. Isänpäivä. Ensin ajattelin, että ajan poikieni kanssa sinne viemään ruusuja ja kortin. hymähdys... Tajusin jottei sillä lopulta ole väliä. Ei isälle. Ja minä pahoittaisin kertaalleen mieleni. Riittävästi riittää. Alkaa olla riittävästi nyt.

Lakkaisipa kipeämästä .

isäniminun.

Sunnuntaina aallonpohja. Järvenpohja. Merenpohja. Syvin kohta. Mariaanien hauta. Kupinpohja. Pohjakosketus. Pohja. Toinen pohja sen ensimmäisen jälkeen silloin. Elämän ensi akuuttisoitto. Kivi vieriväksi.


Eilinen. Puoliani pitävä Ritva puhutteli luuri Ihmistä, kun en jaksanut sanoa mitään oikein. En jaksanut kuin en jaksa. Käytti laki-ihmisen termit ja vallan ja voiman. Talsi villasukissaan meidän terassia ja tuskin antoi puheenvuoroa toiseen päähän. Vieriväkivi. Eilinen kriisipaikkakäyntiväsy. Tuntien unia. Hermannista tulee hyvä rouvavaimo. Ruokki lapset ja ajelutti niitä harrastuksiin ja kavereilta kotiin ja kaiken.

Tänään isopikunjuttupaikka. Hermanni mukana ja sain olla hiljaa. Kiitoshuokaus. Tuntui että tulin kuuluksi, kun toinen puhui enkä saanut vähätellä vähyyttä. Suolavesikalvon läpi katselin kengänkärkiä. Tyhjensin puolikkaan pakkauksen nessuja. Ne tulee tällä viikolla tänne. Kiitoshuokaus. 

Eilen isopikku suostui lähtemään kouluun vasta, kun tukasta oli leikattu hapsuttava kohta irtipois. Pöhkö lapsi. Rakas lapsi.

... mitähän sä vielä kantaa voit...

Kuuntelutti useasti. Monesti.
Nyt vaan - tahdon nukkua.
Paljon.