Kuplia kahvissa

Isopikku syntyi 14 vuotta sitten.
Kuulostan äidiltäni todetessani ääneen ajan vauhdin kiihtyvän. Äidin muistan kertoneen ilman koetusta tarttua hetkeen kuin ohikulkijaan. Minä yritän roikkua, riipiä ja hidastaa. Olen kipeänä kaipuusta, kun muistan pienien ensimmäiset hetket. En tahdo hukata elämästä pienintäkään aikamäärettä.

Tunteja tästä päivästä sain olla luokan edessä yläkoululaisille. Ensireaktioksi totesin huin, mutta kaikki sujui mutkitta. Uupuneena kuitenkin arvostan opettajan työtä entistäkin vanakammin! Hurjat (hullut) päivittäin viettävät lastemme ja nuortemme kanssa paljon aikaa. Lieneköhän palkkapäivänä tilinauhalla on tarpeeksi arvokas korvaus korvaamattoman arvokkaasta työpanoksesta. Sallin epäillä.

Toinen ranskalainen kuorsaa jalkaani vasten. On uupunut seurakoira. On sitä kirjaimellisesti - taukoamaton seura. Mun ihana. :)

Syy miksi on entistä vaikeampaa saada sanoja irti itsestä. Liekö edes on yhtä, mutta monia ehdokkeja tulee silti mieleeni. Olen löytänyt hiljaisuuden ja kuuntelun. Enkä tiedä onko entinen minä enemmän vai vähemmän oikea, vai nykyoloko on minä. Jos seura on tuttua, olen tyytyväisenä hiljaa. Jos kohdattavana on joku, jonka kanssa on puhuttava, stressaannun helpolla. Olen metsäsieppo, erakko, kotipysyjä, terassin rappusilla istuja. Ja olen onnellinen onnekkuudestani. Jokaisessa hetkessä näen hyvää ja kauneutta.

Maalaaminen on vienyt mennessään! En mitenkään olisi uskonut, että vuosi sitten alkoi näin totaalisti imaiseva aika. Vanha piironkipöytä on kantanut kannellaan kuivuvia raajoja ja päitä jo usean kymmenen verran. Siskoni mielestä olen nukketaiteilija kansallismaisemassa... :)

Tänään nielaisen suuren säkillisen ylpeyttä. Takakireys on tuntuva. Juon aamukahvin loppuun ja alan koota ratsastustamineita eteisen kaapista. huokaus syvältä syvään