Kuplia kahvissa

Eilinen.
Kriisipaikassa oli sama nainen kuin kolme vuotta sitten. Muistin kyllä ja hän muisti minut ja sen kaiken. En itkenyt yhtään. Nauratti tilanne. Absurdia. Kaikki. kaikki.

Omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Olen syönyt jo pussillisen.
Olen pessyt pyykkiä. Pessyt kaikkea mitä nyt on. Tyynyjä. Peittoja. Vilttejä. Asioita. Kynttiläkippoja. Liian isoa en uskalla aloittaa pesemään, kun ettei tarvitse olla paikallaan. Vaikka maton pesun verran. Kun ahdistus ehtii paikallaan olosta. Saakelin nopea seuralainen!

Että. Että voi ihminen vieressä sanoa, ettei perhe sittenkään ole hänen juttunsa. Ettei oikeastaan tahdokaan elää perhe-elämää.

Että niinkin voi. 

Se on juuri siten, kun pelkäsin penskana. Mietin elokuvia, joita olen läjäpäin käsi poskella katsonut. Itkenyt myötätunnosta kymmeniä koristetyynyjä littanaksi. Miettinyt miten sitä osaisikaan nähdä omat kamalimmat ja kipeimmät hetkensä noin teatraalisesti. Huiskaisisi sitä paskapäämiestään sulkapallomailalla polveen ja heittäisi sen tavarat repussa kehäIII:n vastaantulijoiden kaistalle ja haistattaisi pitkät persiet! Kaiken jälkeen itkisi kahvikupin ääressä kymmenen minuuttia ja jatkaisi elämää!! Saakeli!!

Mä olen kiltti. Ihan perkeleen paljon liian kiltti. Ja perkeleen väsynyt tähän flipperiin, jonka pallona palloilen.

Olen pahoillani kirosanoista. Olkoon ne kuvainnollisesti sulkapallomailana ja kehäIII:sena. Uhg.

"Neulo ainaoikeaa lisäten jokaisen rivin alussa yksi silmukka, kunnen työssä on 144 silmukkaa. " Huomaan laskevani. Kahteenkymmeneen saakka automaattisesti oikein. Sitten kakskyt, kakskytyks, kakskytkaks, kakskytkolme, kakskytneljä, kakskyt neljä, kakskytpaljonseolikaan?!, kakskytkaheksanvaikka, kakskytmikstätäjatkankunenmuista, kakskytyheksän. Lopetan laskemisen ja kudon vain kierroksen loppuun. Käännän työn, lisään silmukan ja jatkan ainaoikeaa. Katson ikkunoista noita luotisuoria korkeita mäntypuita ympärilläni. Kyllä on suurin harja tuudittautua ajatukseen, että tämä olisi kotini. Jollain määrin pysyvä tila. Kun ei ole. Ei siihen tarvita kuin muutamia merkittäviä sanoja ja ainoastaan puut ovat niitä, jotka tähän tulevat jäämään.

Lasken neuleen sohvan käsinojalle.

Santeri Kinnunen sanoo teeveessä. "Jos voisi elää loppu elämänsä jotenkin toisin. " 

Hymähdän äänettä.

Tuntuu montaa tunnetta. Polar näyttää enemmän kuin leposyke, enkä liikuta kuin silmiä hitaasti. Odotuttaa ja mietityttää. Ja jos jotain olen oppinut, niin nyt on inssikoe. Joku insinööri astelee vieressä fläppivihko kädessään ja piirtää merkintöjään. Vaikka mikäköhän luulee olevansa tuomaroimaan minun elämääni! Itse osaan virheeni tunnistaa. Ja takuulla muistan muodot, joilla toistaa ne tylsyyteen saakka.

Milloin sen rauhan aika olikaan? Haudassa?
Kun olisi mukava jo levätäkin. Sielussa asti.

huokaus