Kuplia kahvissa

Jos oli talvia, ettei lumitöitä juuri tarvinnut, niin nyt ei ole se. On talvi, jolloin lumitöitä on. Ja minä tekemässä niitä loputtomiin. Tahtoisin vaihtaa kevättyynyt sohvalle. Muistin eilen miltä kuulostaa kevään lintujen sirkut. Tänään olen muistanut muutakin, joita en välittäisi. Koetan hiljentää pahan mielen sillä, ettei ole tyyppi sen arvoinen. Ei silti lakkaa sattumasta, kun tekee kipeää.

Happiviikset läsnäololla Kirkkokylästä on ollut korvaamaton. Ymmärrän ettei tunnu kivalta kuulla asioita, mutta on ylittänyt kaiken. Rajat ja jaksamisen. Antanut mun puhua ja puhua ja kertoa. Vielä vuosienkin jälkeen sietää. Minua. Sitä etten ole vain helppo ja myötämäki. Silti tein sopimuksen itselleni, että panostan itseselviämiseen. Siellä on jo talo täynnä omiakin asioita. Ja näin pitääkin.

Toivon muutoksia. Istun sohvatuolissa sydän kourissani ja tahdon muutoksia.
Eikä muutoksia tule ilman, että itseminä muutan asioita. Sitoudun ja jatkan muuttamista. Vaikka koko ajan tai ollenkaan ei tuntuisi jaksavuutta. On vain oltava. Jaksettava. Kauhottava eteenpäin, kunnes lakkaan hengittämästä. Etten lakkaa hengittämästä vielä.

Tragikoominen hetki elävästä elämästä. Nainen istuu eteishallin lattialla ja plaraa rakennuskansioita koettaen ymmärtää löytää mitä etsii, kun on kiire. Äsken oli ytimiin asti umpijäässä koirineen pihalla, nyt ruutuyökkäreissä ja hupparissa tulee tuskaisen kuuma. Kello on liikaa, puhelin soi jossain laukussa, kansiosta leviää kasa rakennuspiirroksia pitkin lattiaa. Nousee kiukku ja kyyneleet. Vanha biisi soi korvissa, hupparin huppu saa sisäänsä sähköisen hiuspehkon ja teini tulee kysymään miks äiti makaa rastina lattialla. "Mullon lakisääteinen tauko vedoten henkilökohtaisiin syihin." 

Toisinaan elämä on - liikaa pakkasta liian monta kertaa peräkkäin.

Heräsin ennen kukkoja. Pakkasin lopun tavaran tyyppiä varten, koska oli sovittu nouto aamupäivällä. Kellon ympäri olen käynyt enemmän läpi tapahtuneita. Neljä vuotta. Hiljainen minä. Ymmärrän kuinka erilaisia ollaan. Kuin on myrsky ja peilityyni. Talven pimeys ja kevät. Tuli ja ilmapuntarin vaihtelut. Elämä. Kylmyys. Välittömyys. Välittämättömyys. Tyypin painaessa oven kiinni perässään menin nurkkahuoneen sängylle makaamaan. Kaksi ranskalaista molemmin puolin. Hanhiniemi soimaan napeista. Saa#¤na että kipu sattuu!! Kipu. Miten pahalta tuntuu!! Miksi mun pitää jatkuvasti olla lyötynä polvilleni. Eikö oikeasti pitäisi mennä siten, ettei sattuisi sama asia uudelleen ja uudelleen. Eikö. Eikä eniten satu se, että tyyppi on poissa. Eikä se, että meidän matkalle lähteekin Se Uusi. Eikä se - ei mikään niin paljon, kuin se, että en usko enää ehdottomaan rakastamiseen. Tajuan että jos vierelläni olisi joskus viimein oikea ihminen, sen pitäisi olla läpeensä hyvä ja kiltti. Mutta. Kun en usko enää läpeensä hyviä olevan. Kilttejä atomitasolla. 

Tee niinkuin toivoisit sinulle tehtävän. 
Pääsin kauniisti irti. Halasin ja toivotin hyvää matkaa. Että pitää huolen itsestään. Ettei koskaan ole onneton.

En ymmärrä elämää.
Jospa kilven kasvatan. 

Joistain elämän kohdista on helpompaa kulkea, kun säilyttää tasapainon. Olen aina ollut taitava tasapainoltani. Opin jo pikkuna, että täytyy ottaa tasapainopiste, josta ei käännä katsetta pois. Kun katsoo hievahtamatta yhteen pisteeseen, voi seisoa vaikka toisen jalan varpaillaan. Kauan. Kunnes varpaat puutuvat. Se ei tunnu kivalta. Tasapainopiste ei saa olla kovin kaukana. Eikä liikkuva.

Jossain opin että lenkillä ei kannata ajatella koko loppu matkaa. Eikä ylämäessä koko mäen pituutta. Että vain muutama metri eteenpäin. Kokeilen kaikkea, mutta koetan muistaa neuvot. Tasapainopiste on oltava, eikä kannata katsoa kovin kauas kerrallaan.

Ehdotin avunvaihtosopimusta kaveri-ihmiselle. Säännöt on hyvät ja vapaat. Päivät näyttää tuleeko sopimuksesta hyvää. Uskon että voi tulla. Voi myös unohtua koko sopimus. Sellaista tämä on. Lupauksia. Unelmia. Toiveita. Säilytettyjä laatikoissa ja varastoissa. Ylöskirjattuja että muistaisi.

Monta pientä unelmaa odottelee. Mutta ensin katson elokuvan monennen kerran! :)

Uskon tänään enemmän, että niskaote omasta niskanahkasta pitää. Pohdin hetken olisiko tullut tartuttua, jos avioeroaja ei olisi tahtonut lähteä. Ehkä. Ehkä ei. Koetan kaikessa ajatella vain Nyt aikaa. En mennyttä, ellei ole tarve. En liikaa tulevaa, ellei kysytä tarpeeksi painokkaasti. Asia ja tunti kerrallaan. Opettelen viimein sitäkin, ettei kaikkien päivien edes tarvitse olla tavoitteellinen kuin pörssiyhtiössä. Saan omalla luvallani pötkähtää sohvapotuksi ja vaikka nukahtaa, jos nukkutyyppi sattuu piipahtamaan. Olen jopa kääntänyt päätäni toisaalle, kun aamusirkuksessa minulta kysytään kaikkea. Vaikka sirkuslaiset osaavat kyllä.

Joulu on raivattu lämpövarastoon. Ensi vuonna meidän joulu avataan ihan muualla, eikä tässä enää. Se on ihan hyvä siten. Saa olla. Ja senkin pelkoni kohtasin eilen, että kohtaisin uuden parin. Kohtasin. Selvisin ja jäin henkiin. Jään. Enkä tahdo olla jäämättä.

Pidän kirjaa itselleni. Muistelen miksi on todella hyvä vaihtoehto olla vain minä ja lapset. Kun jotenkin en enää koskaan tahdo huomata olevani käytössä ja liian vähän kaikkea.

Haukotuttaa.

Lumityötä olisi sen verran, ettei lumityöttömyys huoleta. Aloitin kuitenkin nukkumalla pitkään ja heräämällä migreeni seuralaisena. Skippaan lumityöt siiheksi, kunhan huvittaa. Omat lumityöt, oma valinta. Ja valitsen nyt olla tekemättä, kun en jaksa huvittua niistä. Automobiilissa on onneksi neliveto, jos tarvitsee.

Armollista että voi sanoa viime vuonna. Vaikka se ei vie mitään kauemmaksi, niin kuitenkin. On lohdullisempaa ajatella eronneensa viime vuonna, kuin eronneensa vasta. Viime vuonna on ollut paljon kipua ja sattumista. Tänä vuonna on melkein koko vuosi aikaa tehdä tästä hyvä elämän vuosi. Elämän Vuosi.

Tässä sitä taas ollaan. Kaikkine päivineni.

Nyt soi. 

Tärkeitä asioita päätin ja lupasin jättää viime vuoteen. Siinä on paljon jättämistä ja opettelen parhaani. Vielä eilisestä, että olin tanssiva leijaileva onniainen. Pihasta tuli kaunis, kun laitoin ulkoroihuja, lyhtyjä ja kynttilöitä. Olo oli kaunis. Tunne oli helmeilevä. Tipahdus veren seisautukseen tapahtui hetkessä. Tyyppi on jo uudessa suhteessa. Ymmärsin että reippaasti nuorempi on uusi onni. Kaikkea muuta kuin mitä minä olen. Vaikka kuinka olen elänyt tiedon kanssa kohta vuorokauden, ei se hyvältä tunnu. Vieläkään.

Mutta lupasin jättää taakseni kaiken sen. Tyypin ja kaiken mikä liittyy mihinkään menneeseen. Keskityn mielummin hyviin. Uuteen. Hengittämiseen. Muistamiseen. Minuuden että kuka olinkaan. Menossa minne.

Biisejä soi päässä paljon. Hiljaisuuden lomissa.