Mulla on missio. Löytää jostain tälläiselle rehevälle, karjalaista karjakkosukua olevalle reitevälle, rintavalle ja persevälle metriviheltäjälle sellainen kolttu jossa näyttäis hyvältä. Tai siis, koko maahan sellaista ihmemekkoa etsii.

Toisaalta suunnittelin, että voihan sitä somia itsensä kaikenmaailman kohottavaan, tukevaan, tunkevaan, litistävää, lätistävään ja muotoilevaan alusasuun. Sitten sitä täytyy vaan miettiä, että millaisella pissakatetrilla itsensä täytyy valjastaa, jotta se homma illan tullen onnistuu. Koska, tilaisuus johon olen menossa, on taatusti kostea ja tammisen pyöreä.

Kengät on jo. Mies risti ne maijapoppaskengiksi. Niissä on korkoa ja mukavuutta ja ne on mustat ja sopii kaiken kanssa. Mutta mistä, oi mistä hyvännäköisiä kolttuja oikein saakaan - ilman että tarttee harkita henkilökohtaista konkurssia tai kotitekoista tiinajylhäklinikkaa?

haaveissa olisi joku epäsymmetrinen setti. Koska, se kuulemma sopii muodoiltaan tälläiselle muodoiltaan estottomalle. Mitään soputelttaa rusetilla en tahdo, koska onhan tässä kropassa tissitkin; ehkä niiden avulla voi pelata?

Emmäätiä. Lyökää nyt tälläinen verkkarit-hupparit-lenkkitossut-kotiäiti yhtäkkiä laittamaan ihan oikeita vaatteita päälle -ei ole helppo haaste ei. Ja oikeesti, sitä ois niiiin hienoa näyttää joskus joltain muultakin, kuin - noh -siltä mitä on.

Tahdon yhdeksi illaksi onnistuneen identiteetinvaihdon.
Help me - ideoita otetaan vastaan!

Tänään matkaa The Vihreät vankkurit kohti uutta perhettä. Perhettä, johon pientä on toivottu peräti vuosikausia ja odotus on ollut sietämättömän pitkä. Ikinä en olisi voinut meidän Vihreitä unelmia myydä tuntemattomalle. Koska niissä vaunuissa on mukana se valtava tunnelasti, se ilo ja elo, odotuksen tuska häivähdytettyinä niillä "Pääsenkö koskaan kärryttelemään lasta näissä" -peloilla. Pääsin. Sain kärrytellä kaksi suloista poikaa niissä vaunuissa. The Vihreissä Brioissa.

Vaatteita viikkailin tulevalle toukalle mukaan. Penkosin kaappeja, laittelin matkaan kaikenmoista. Yhtäkkiä tuli pysähdys. Tässäkö meidän perhe on? Tässäkö on lapsemme? Ja samassa tuli ahdistus; pitäisikö se tietää, että tahtooko sitä lisää lapsia. Vuodet vierii nopeampaa, ikää tulee ja kärsivällisyys tuntuu haihtuvan savuna ilmaan - kaikissa asoissa. Mistä minä tiedän, onko pakko tietää? Minä en meinaa sietää näitä tuskaisia vauvakuukausia univelkoineen ja jatkuvanan tarpeentyydyttäjänä, tahdon ilmaa ympärilleni. Silti, nuo pennut on ihan uskomattoman upeita pakkauksia, vaikka itte käy ihan höyryillä.

Mutta. Olemme ennenkin todenneet puoliskon kanssa, että lasten ei tarvitse olla omaa biologista tuontantoa. Meille mahtuu jos on mahtuakseen. Maltti on valttia elämäntiellä, mutta kun mä tahtoisin tietää kaiken nyt ja heti. Että mitä pidetään, mitä annetaan eteenpäin, mitä myydään - mikä odottaa vielä seuraavaa käyttäjää?

Vaikeaa. Mun vaan pitää opetella hengittämään. Tässä fiiliksessä ne jenkkileffojen hii-hii-huuu- hengitysliikkeet auttaa. Ja Kahvi. Ja Aika. Ja...

Homma sujui kuin valssi päivänkakkaroilla. Viimeinen syöminen oli kymmenen aikaan, minä ryömin sänkyyn yhdentoista korvilla ja ekan kerran heräsin neljältä aamulla. Uskomatonta! Peti toimii siis kuin suunniteltu. Nyt pikkarainen nykíi unta kupoliin ekoilla aamupäikkäreillä, saas kattoa netotaanko vielä kahden tunnin unet. Mä oon taasen pirteä kuin peipponen, eikä ekaan kertaan eripitkään aikaan päiväunet houkuta. Outoa.

Selkä on taas aamusta ollut notkea kuin ratapalkki, joten aamulla sai taas kontata vauva kainalossa. Aamun ekat tunnit vaatii aina turhan paljon luovuutta, mutta onneksi pientä miestä vain naurattaa uudet etenemistavat äidin sylissä.

Eilen sain askarreltua hyllyn kiinni seinään meidän kylppäriin, tänään saan vielä pari hyllynkannatinta ja hyllyä, niin vessa saa kokea saman kohtalon. Outoa, kun on tälläistä "energiaa".

Täytyy myöntää, että nämä viimeiset kuukaudet on olleet todella raskaita, raskaita ja raskaita. Kaikkine tauteineen, kipuineen, huonoine unineen, paperisotineen - tälläistä starttia en ois toivonut tälle nelipäiselle perheelle. Mutta, kun ennenkin on todettu että eipä tullut tilattua sitä helpointa kaavaa - ja mihin sellaisen tilauksen voisikaan lähettää?

Viikonloppuna juhlitaan Taaviaisen 3v synttäreitä, mikä tuntuu hurjalta! Joko tästä näin monta vuotta on mennä hurahtanut lähes huomaamatta? Paljon on tapahtunut ja jännitys tiivistyy tulevaisuudessa; vuorossa on koulupohdinnat sun muut. Tällä hetkellä suurin kysymys on, raaskiako leikata tuon liuhuletin fleda vai antaako nuoren miehen näyttää hipsteriltä-vaimikäsenytoli.


Lauantaina R-täti tulee sulostuttamaan elämää, vahtaamaan jälkikasvua, jotta me saadaan asuntoa vähän ruopattua vieraskuntoon. Tosissaan tän touhun ehdinkin jo aloittamaan tuossa aiemmin, muuttolaatikoita ei ole enään olkkarissa tai makkarissa. Työhuoneessa ei sitten olekaan muuta kuin kekoja ja muuttolaatikoita, koska yhä edelleen meiltä puuttuu hyllyt ja lipastot. Meinasin muuten tilata ne kaikki ikeasta, mutta ks. lafka ilmoitti toimituskuluiksi 140 eetua. Noukänduu, se on lainattava pakettiauto iksusta jotta saadaan tarpeelliset. Sitä ennen pitää pyörähtää Lundialla, koska päätettiin isännän kanssa että ryhdytään hiljalleen keräämään sitä Lundiaa - kun se on niin jotain muuta kuin se 70-80-luvun lapsuudenkauhut; huojuvat mäntyhyllyt.

Tästä taasen kohti viikonloppua!

Töitä ja vapaa-aikaa, kun olis vielä oikeessa suhteessa.

Bongasin tänään ottobren ilmaiskaavoista ihanan hernepussisammakon ohjeen ja haaveilenkin huomenna pääseväni pitkästä aikaa ompelukoneen äärelle. Saisi aikaan jotain muutakin kuin painaumia sohvaan...

Kirjoja on kulunut, nyt kun on iltaisin levottoman väsynyt. On ihana pötköttää ja lukea hömppää.

Saas katsoa, miten tästä etenee. Nyt kun olo on yrjön puolesta parempi, sitä haaveilee vaikka mistä. Mutta kroppa meinaa todella nopeasti väsähtää ja viimeöiden unet on olleet pikkumiehen takia vajaavaiset; miksi äiti pitää herättää aina työaamuina jo viiden aikaan?!

ps. Into voittaa puuttuvan taidon ja tahto poissaolollaan loistavan älyn. Eiks jeh?

Juttelin tänään pitkät postit ystäväni kanssa, joilla on historiassa pitkä lapsettomuus. Hän tunnusti, että tottakai se kirpaisee, kun lähellä raskaudutaan.

Kuvittelin jonkin vuoksi, että meidän "uudelleenraskautuminen" annettaisiin helpommin "anteeksi". Kun on näitä ongelmia, on tämä perinnöllinen trombosyyttiongelma, esikoinen on pikkukeskonen ja kehitysvammainen. Mutta meidän raskaus tuntuu sittenkin olevan liikaa, välillä.

Miten omasta raskaudesta voikaan tuntea surua? Surua toisen puolesta, jonka tietää toivoneen paljon pidempään sitä ihmettä, joka itselleen osui aiemmin.Sitä välillä kysyy, että miksi meille - kun olisi pitänyt osua toisaalle. Toisaalta sitä kysyy myös, miksei meille?

Mulla on ollut todella vaikea käsitellä muiden raskauksia. Onnellisia, täysiaikaisia raskauksia joiden päätteksi on saatu tuikitavallinen lapsukainen. Lapsi on saatu vierelle tai rinnalle jo salista, mahdoillisesti parin päivän päästä kotiin.

Me emme saaneet. Me saimme lähes kuolemantuomion. Joka vastoin todennäköisyyksiään osoittautui "vain" kahden kuukauden kauhuksi. Kuulovammaepäilyksi. Ja kehitysvammaksi. Ja perinnölliseksi trombosyyttiongelmaksi. Ja ja ja.

Tottai minä ymmärrän että sattuu. Sattuu se minuakin. Joka kerta, kun joku itkee sitä, kuinka raskasta on kun vuotias kävelee tai puhuu niin paljon. Joka kerta, kun joku normaalipainoinen/kasvuinen lapsi syö huonosti jonkin aikaa. Joka kerta, kun kerrotaan, miten tiedetään miltä meistä tuntui, kun oma lapsi oli siellä happikaapissa päivän, pari. Joka kerta, kun joku kertoo kuinka tietää meidän tunteemme, kokemuksemme tai turhautumisemme - silloin kun tiedän, ettei kertoja voi sitä tietää.

Kipuja on monenlaisia, jokaisella omansa.
Kukaan ei voi arvottaa sitä toisen kipua tai tuskaa.

Kiitos tälle rakkaalle ystävälle, kenen kanssa vaihdeltiin tänään ajatuksia. Ehkä ontuen, molemmat pääsee likemäksi omia kipujaan - miten hienolta se tuntuu että näistä fiiliksistä voi toisen kanssa jutella! 


ps. Puhuin rehellisesti, tarkoittamatta pahaa. Tunteita on pakko ventiloida. Nyt se on tehty.

Kaiken tämän keskellä on helppo iloita asioista, jotka ovat synkkiä. Hankihyttystä odotellessa, ei alkupuolella ollut sen suurempia haasteita - väsymystä lukuunottamatta.

Pulla Pelonkesyttäjä on päättänyt alusta asti pistää paremmaksi. Kun epäilin, että yksiössä saattaa olla elämää, ruikutin ystävälleni infernaalista närästystä. Nauroin puhelimeen, että joo joo ja lehmät lentää - tää on vain mun ruoansulatuksen lopullinen protesti. Näyttävästi sitten on olemassa ammulajikkeita jotka omaavat siivet.

Heti ensimmäisen närästyksen saavuttua alkoi epämääräisesti vellova pahoinvointi. Sairastin "oksennustaudin" - tai niin luulin. Se oksennustauti jatkuu edelleen, nyt neljättä kuukautta. Toisaalta, olen pöntönreunaan nojaten todennut että tämä kaikki on merkkiä siitä että vatsassa asiat etenee niinkuin pitääkin. Taaviaisen odotusaikanahan istukan toiminta oli alusta asti vajaavaista - tässä versiossa tunnutaan tykittävän täysillä.  (Meidän vessan laattojen välit voisi muuten pestä hammasharjalla ja jopa seiniin kertyy pölyä - tämän kaiken ehtii havaita sammakkoperspektiivistä vessan lattialta!)

Miten hullulta se tuntuu, että että oksennuksen lomasta tirahtaa silmäkulmaan onnen kyynel - tämä sittenkin on totta. Ehkä en aivan samaa mieltä ole jatkossa, mikäli kuulun siihen surullisenkuuluisaan osaan odottajista joilla pahoinvointi vain jatkuu jatkumistaan... Tässä toisaalta on ollut sekin positiivinen puoli, ettei paino ole päässyt nousemaan. Pahoin pelkään että ehdin kuitenin kiriä takaisin "menetetyt kilot" - onneksi raikas vesi ja jäätelö maistuu.

Nyt on ekan kerran napattu kiinni myös laskenut hemoglobiini - minulta, jonka veriarvot ovat olleet hemohesh-hiihtäjän tasoa aina. Silmänaluset on kuin pahemmankin baari-illan jälkeen. Kätevää - mutta ei mukavaa; kankkusoireet ilman tippaakaan alkoholia!

Hulluinta on, että olen kiitollinen jokaisesta oireesta. Aina kun tulee uusi tempaus, koen olevani raskaana. Tässä odotuksessa aloitin alussa sydänäänien metsästyksen kotidopplerilla. Nyt se on jäänyt. Ei siksi etten luottaisi siihen, että elämä jatkuu - vaan siksi että tuntuu Pulla Pelonkesyttäjä ansaitsevan rauhaa. Enköhän minä ehdi kehittää laadukkaan paniikin jo hieman myöhemmin!


ps. Meinattiin alusta asti jäädä nalkkiin salaisuudestamme, kun Taaviainen viittoo turhan taitavasti; opetin jo ihan alussa (Tyhymä äiti!) että kun osoittaa äitin vatsaa ja viittoo vauvaa, on se äärettömän suloista. Tuloksena se, että Taaviainen pysäytteli ihmisiä kaupassa ja muutenkin, viittoen "äitin vatsa" ja "vauva". (onneksi kaikki kuitenkaan ei ole viittomakielen taitoisia...)

Isoveikka on muutenkin todennut, että näyttävästi kannattaa kehittää paremmat ihmissuhteet; rattaista kelpaa hihkua reippaasti "HEI" ja vilkuttaa, kun ihmiset kävelee ohi. Ja jos ne rontit ei moikkaa takaisin, voi vaikka karjasta "arrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrgh" - kyllä ne sitten moikkaa. Välillä tämä aiheuttaa lystikkäitä tilanteita, kuten tänään päiväkodista tullessa; Taaviainen moikkasi nuorta naista kadulla ja tämä vastasi reippahasti hämäykseltään "No Morjens!" kättä heilauttamalla. Taaviainen sai makeat hihitykset ja ilakoinnit - ja äitiä nauratti. Mokomakin naistennaurattaja...

Minillä on toivottavasti äitinsä ja isänsä genetiikasta se pläjäys, joka johtaa suureen intohimoon kaikkea luovaa toimintaa kohden. Puolison kanssa juteltiin, että ollaan molemmat lapsesta asti piirretty ja maalattu todella intohimoisesti; puolisoni titteli töissä on nykyiseltään "Artist". Itselläni kuvallisen ilmaisun innostus kompastui liian suuriin odotuksiin minulta itseltäni, kunnes opiskeluitteni eräässä vaiheessa tutustuin erilaisiin tapoihin kuvailmaisussa. Olenkin hyljännyt lähes täysin kaiken esittävän.

Joten, äitin sydäntä on lämmittänyt suuresti, kun joka kerta lapsen ulottuessa kynään, yrittää hän piirtää. Aiemmin meillä oli vain yhdet siedettävän paksut puuvärit (lapsen hienomotoriikka kun ei tavallisiin ohuisiin kyniin riitä - ellei kyse ole valkoisesta nahkasohvasta ja tilaisuudesta, joka tekee taiteilijan...)  - Mini suivaantui nopeasti kun tuotosta ei tullut. Tänään kauppareisulla löysin hyvät, paksut puukynät, jotka ovatkin akvarelliliidut!!!




Muista ostoksista viis, kun pääsimme kotiin kaivoin heti paprit ja kynät esille ja jäin jännityksellä seuraamaan mitä tapahtuu. Ja niin siinä kävi, lapsi ryhtyi piirrustelemaan ja hihkui riemusta aina, kun oli saanut jälkeä paperiin! Eteisen lattialla kyllä on toki muutamia luovia vihreitä liituviivoja, mutta ne onneksi irtoavat vedellä. Samassa lauseessa on turha puhua siitä, kuinka makkarin lattialla ja vessan valokatkasijassa on äidin öljyväritahroja - tai kuinka keittiön pöydällä on äitin tussitöistä johtuen mustia läiskiä!

Ehkä pojastani tulee luovan toiminnan ihminen? Kunhan ei kokisi sitä suurta ja massiivista turhautumista, joka sai minut aikoinani lopettamaan. Ehkä siinä on äidin virka, että tukee lasta löytämään sen juuri oikean ja oman suunnan.Tai ehkä hän tekee jotain ihan muuta ja minä tsemppaan!

Ensimmäinen taideteos pääsi nopeasti jääkaapin oveen. Pian pitää hamstrata paljon vaihtokehyksiä ja mustia passepartoutteja jotta saadaan style taideseinä; By Mini.

Nyt alkaa selkeästi polttelemaan tuo kahden ikävuoden rajapyykki. Mielessä on pyörinyt ihan turhaa ne asiat, mitkä meillä junnaa. Nyt on kaikki hyvin, elämä edistyy - Mini viittoo upeasti, ruoka maittaa ja elämä hymyilee. Onko tämä se suvanto joka suo sen hetken ajattelulle?

Mulla on ollut aina se asenne, että on ihan sama mitä lapsi tahtoo isona tehdä - kunhan on onnellinen. Kuitenkin, se mielikuvalapsi sittenkin olisi opiskellut lääkäriksi. Jostain syystä. Nimittäin ensimmäsiä isoja itkuja kehitysvammaisuuden äärellä on ollut se, että lapsesta ei sittenkään voi edes halutessaan tulla lääkäriä (ja tähän ei saa kukaan ryhtyä opastamaan että siitä voi tulla lääkäri - ei muuten voi!!!)

Itseasiassa, edes se että kehitysvammaisuus ei oikein ole paras edellytys korkeakouluopinnoille ei kirvele. Se kirvelee, että JOS se lapsi sittenkin tahtoisi lääkäriksi, ei hällä mitä suurimmalla todennäköisyydellä (99.99%varmuudella) ole siihen edellytyksiä, ei missään muotoa. Miten minä äitinä ohjaan lasta sellaiseen tulevasuuteen, jossa hän olisi oikeasti ja aidosti tuikityytyväinen mahdollisuuksiinsa ja itseensä? Eikä tähänkään ole vastausta.

Ajokorttiasiaa mietittiin miehen kanssa yksi ilta. Isäntä kysyi, että voiko Mini saada ees mopokorttia. Katsoin hetken hiljaa ja totesin, etten todella tiedä. En tiedä myöskään sitä, että tahdonko edes siinä mielikuvalapsen tilanteessa mahdollistaa lapselle sen mopokortin; jos kognitio ei riitä monen asian yhdenaikaiseen havainnointiin voi menopeli olla jotakuinkin elinluovutustestamentti - paitsi että voiko ihminen, jolla Downin syndrooma on, toimia luovuttajana? Diippiä shittiä.

Kaksi ikävuotta. Muut lapset mennä toheltaa, me nautimme pienistä. Yhä edelleen opettelen äitiyteni äärellä siihen, että kaikessa ei tarvitse olla paras. Riittää, että on viimeinen, kunhan tulee maaliin. Vaadin itseltäni ja ympäristöltäni paljon - ehkä liikaakin. Miten opetan sieluni syöverit olemaan todella onnellinen siitä riittävän hyvästä?

Äitiys taitaa olla elämänmittainen korkeakoulu. Eikä tutkinto valmistu koskaan.

Nyt voi katsella tulevaan, seuraavaan 365 päivään. Aikoinaan valmistuttuani, eräs lehtori antoi meille tehtäväksi tulevaisuuden muistelun. Tehtävänä oli siis muistella itseään ikään kuin tulevaisuudessa; 5 vuoden päästä tästä hetkestä pitäisi muistella, mitä tapahtui 4 vuotta sitten. Hienointa tuolloin oli se, että nyt kun mietin mitä silloin muistelin, on se kaikki tapahtunut!


Tulevaisuuden minä toivoo muistelevansa että 2011

Pieni mies oppi juuri tuonna vuonna kävelemään. Se oli suuren juhlan paikka. Samoihin aikoihin pojan 10kg meni rikki. Läsnä oli rakkaita ystäviä ja sukulaisia juhlistamassa kehitysaskelta herkullisella kakulla. Myös ensimmäisiä selkeitä sanoja alkoi tulla.

Tuona vuonna olimme kaikki terveitä. Ei tullut yllätyksiä kenellekään. Ystäväpiirissäkin terveys kukoisti.

Alkuvuosi toi tullessaan työn, jonka parissa aloitin maisterintutkinnon tekemisen. Alusta asti gradun aihe oli selkeä ja opinnot etenivät tasaisesti. Työn parissa sain tehdä runsaasti kehitys-ja tutkimustyötä kliinisen asiakastyön lisäksi.

Tuo vuosi oli stressitön ja tuntui mukavalta, asiat sujuivat mukavasti. Onnistuin viimeinkin pääsemään oman jaksamiseni kanssa tasaiseen tilaan ja painokin kääntyi laskusuuntaiseksi.

Perheemme elämä oli mukavaa, turvallista ja lämmintä arkea. Parisuhteeseen saatiin uutta potkua, kun lastenvahti lupasi laskea säännöllisesti kerran kuussa äidin ja isän keskenään vapaa-illalle.