Variksen villat

Alkuvuosi on mennyt tavaroita läpikäydessä - karsimista, tuunausta, siivoamista, uudelleen järjestelyä. Palkitsevaa, mutta hidasta hommaa. Ompelulaatikkoni on ollut pitkään yksi kaaosta puoleensa vetävä angstinen muovilaatikko. Kaappeja läpikäydessäni löysin puisen viinilaatikon. Laatikossa, jonka olemassaolon olin kokonaan unohtanut, oli vesivärejä, joilla on maalattu viimeksi noin 10 vuotta sitten. Laatikon löytäessäni tiesin, miten haluan ompelutarvikkeeni järjestää.


Tein laatikkoon väliseinät, jotta sain siihen sopivat lokerot. Tämä oli niitä hetkiä kun toivon, että olisi kunnon työtilat ja välineet myös puutöiden tekemiseen. Mutta serkkuni sanoja lainatakseni, minkä sahaus heittää, sen maali peittää.


Isosiskolta sain harmaata kalkkimaalia (ylijäämä jostain projektista) ja maalasin mittavirheet piiloon. Lopputulos ei varmasti läpäisisi puusepän tarkastusta, mutta minulle ompelulaatikko on täydellinen. Kun ompelulaatikko on järjetyksessä, on elämäkin järjestyksessä.


Vielä haluan tehdä uuden neulatyynyn. Kuopuksen koulun kässätunneilla askartelema kilpikonna on palvellut kilpensä puhki. Toki sen voisi paikata, mutta haluan sen verran pienemmän, että se mahtuu ompelulaatikkooni. Että sille oikeasti on oma paikka eikä niin, että se vain on jossain ompelulaatikon lähettyvillä.

Samaan aikaan sopivasti vuorotellen ompelulaatikon tuunaamisen kanssa tein lapsille omat muistojen laatikot, nekin vanhoista viinilaatikoista. Olen näitä laatikoita joskus Alkosta hamstrannut, minusta ne ovat kivoja ja käytännöllisiä ja ainakin siihen aikaan niitä sai ilmaiseksi, kunhan pyysi. Kanteen liimasin puiset kirjaimet, jotka aikoinaan oli lastenhuoneessa vaatekaappien ovissa kertomassa kumpi on kummankin kaappi. Nyt on neuvolakorteille, diplomeille, todistuksille ja muille aarteille selkeät paikat.


Tähän projektiin sain upotettua kolmen vanhan maalipurkin jämät (maalit ovat värimalleja vuodelta 2013 kun etsimme sopivaa sävyä esikoisen huoneen seinään). Mikään maaleista ei olisi ykinään riittänyt, mutta yhdistin ne ja sain kuin sainkin laatikot maalattua - ja kolme maalipurkkia tyhjennettyä ja vietyä metallinkeräykseen. Ah, niin palkitsevaa!


Ei kahta ilman kolmatta, joten vielä yksi maalausprojekti. Kuopus teki koulussa 2019 äitienpäivälahjaksi kehyksen, jonka sisällä oli äitienpäiväkortti. Tämä oli jotenkin rosoisen kiva ja tykästyin tähän heti tämän saadessani.


Reunukset oli liimattu vain pahville ja kun osa puupaloista oli maalattu, päätin tuunata tämän uusiksi. Liimasin reunukset vanerille ja lisäsin useamman kerroksen maalia pintaan. Tiesin koko ajan, että haluan tähän yhden lempivalokuvistani, parin vuoden takaisen mökillä otetun kuvan, jossa ovat kaikki elämäni miehet. Tämä kuva kehyksineen menee mökille.


Viimeisin tuunausprojektini oli vähän pehmeämpi. Vaikka ulkona on plus asteita, tarvitsee elämäni luppakorva jotain lämmintä päälleen. En halua ostaa mitään paitaa tai takkia, kun se mahtuisi maksimissaan kaksi viikkoa ja jäisi sitten pieneksi, joten tein sellaisen vanhasta villapaidastani. Paidasta, jota olen käyttänyt viimeksi yli 20 vuotta sitten. Paidasta, joka oli aivan liian pieni ja on vain odottanut, että tekisin siitä tyynynpäällisen tai jotain muuta. Nyt tein siitä koiralle paidan ja tämä on juuri tarpeeksi lämmin. Mallina käytin kaverilta lainassa ollutta vähän pienempää paitaa ja mukana oli paljon hyvää tuuria.


Hiihtoloma - eikä toivoakaan päästä hiihtämään, talviloma - raparperit ja pionit puskevat pintaan. Maailma on sekaisin, onneksi oma elämäni on edes pikkuisen enemmän järjestyksessä.

Olen tehnyt lumiukkoja. Ensimmäisen tein Lumiukko elokuva mielessäni. Tehdessäni hyräilin Walking in the air, huomasin hymyileväni.

Tänään olen ollut 365 päivää ostolakossa. 52 viikkoa, 12 kuukautta, yhden vuoden. Tuntuu uskomattomalta. Vuosi sitten en ollut yhtään varma, miten selviydyn vai selviydynkö ollenkaan. Tässä sitä kuitenkin ollaan.

Alunperin ryhdyin ostolakkoon, koska minulla oli käsityötarvikkeita enemmän kuin mitä pystyin muistamaan ja ikinä tarvitsemaan.  Projekteja, jotka oli jo aloitettu tai olivat aloittamatta, mutta joihin oli materiaalit hankittuna, oli 44. Oikeasti niitä oli enemmän, mutta tuon verran pystyin palauttamaan mieliini. Projektit halliltsivat minua eikä toisinpäin. Noista listatuista projekteista on vielä tekemättä 16, mutta toisaalta, olen saanut päätökseen 28. Näin ajateltuna ostolakko on ollut menestys.

Vuoden aikana olen tehnyt paljon projekteja myös listan ulkopuolelta. Miten olisinkaan voinut vuosi sitten listata uuden käsityökorin, kun vasta toukokuussa pelastin sen naapurin jätelavalta!


Perusteellisen pesun jälkeen poistin korista kahvan, pohjamaali ja kolme kerrosta maalia, vanha nahkavyö kahvaksi ja olen enemmän kuin iloinen uudesta käsityökoristani. Roosa tai vaaleansininen olisi ollut mieleinen, mutta harmaata maalia oli jäljellä juuri sopivasti.


Itselle muistutuksena vielä kori ennen muodonmuutosta.


Viimeisimpänä projektina olen kunnostanut vanhan matka-arkun. En muistanut tätä projektia vuosi sitten, mutta 9 vuotta sitten lasten huone tapetoitiin kuumailmapallotapetilla ja silloin keksin, että jämäpalat sopisivat matka-arkkuun täydellisesti. Mitä voin sanoa, on ollut kaikenlaista muuta. Olisi ollut hullua ostaaa purkillinen liisteriä kun sitä tarvitsee vain vähän. Isosiskolle kiitos liisteripurkin lainasta, sain työn tehtyä ilman liisterin ostamista.


Ihan valmis arkku ei ole vielä. Huomenna käyn ostamassa kanttinauhaa, jotta saan reunat viimeisteltyä kestävästi. Samoin aion käydä ostamassa aukipitolaitteet, koska ilman sellaisia tämä metallinen merimiesarkku on kuin giljotiini. Itselle muistiin lähtötilanne.


Käsitöiden määrän rinnalla vähintään yhtä tärkeä syy ostolakkoon ryhtymiselle oli maapallon tila, ilmastonmuutos, ylikuluttaminen. Halusin vähentää kulutustani ja siinä mielessä ostolakko on onnistunut kohtalaisesti. Ensimmäiset kaksi kuukautta sujuivat moittettomasti, ostin siitä palkkioksi itselleni palmuvehkan (näin olin kirjoittanut sääntöihin). Ajattelin, että vuoden jälkeen ostaisin itselleni jonkun toisen kasvin, mutta nyt en haluakaan mennä kauppaan ja ostaa jotakin moneen kertaan pakattua ties missä ja miten kasvatettua kasvia jota on kuljetettu ehkä tuhansia kilometrejä. Siskontytöltä saamani joulukaktus on alkanut kasvaa ja olen siihen enemmän kuin tyytyväinen! Se riittää minulle palkinnoksi tästä vuodesta.



Mutta... yhteensä 11 kertaa olen ostanut itselleni jotain, mitä en olisi saanut: 1) sukkapuikot, jotta sain anopin lahjasukat tehtyä, 2) puisen vessaharjan, 3) 8 nappia projektilistalla olleen villatakin viimeistelyyn, 4) taimimultaa, 5) kesäkurpitsan siemeniä, 6) avomaankurkun siemeniä, 7) kerän valkoista Nallea, jotta sain tyynyn afrikkalaisista kukista valmiiksi, 8) keittiövaa'an mökille juurileivän leipomiseksi, 9) maalia istutuslaatikoille, 10) multaa istutuslaatikoihin ja 11) väriaineen, jolla värjäsin epämielllyttävästi haalistuneen hupparin taas käyttökelpoiseksi.

Selityksiä on paljon mutta stipluja nämä ovat kaikki. Toisaalta, haluan olla armelias itselleni ja huomauttaa, että yhtään uutta vaatetta en ole ostanut itselleni, en myöskään keittiöpyyhkeitä, serviettejä tai kynttilöitä, joista alunperin ajattelin olevan vaikeinta kieltäytyä. Mieli on tehnyt aloittaa uusia villapaitoja, mutta olen vain ihaillut malleja ja lankoja, läheltä piti tilanteita ei ole ollut.

Haluan ajatella onnistuneeni ostolakossani siinä mielessä, että mielestäni erotan tarpeen ja halun toisistaan.  Pystyn olemaan ostamatta asioita vain haluamisen takia. Pystyn korjaamaan ja pidentämään tavaroiden käyttöikää ja siedän niitä pitkään. Jossain vaiheessa tavarat kuluvat ja tulee aika hankkia korvaavia, mutta oikeasti, se aika ei ole täällä vielä. Mikään ei ole loppunut.

Tai no, meiltä on hajonnut vuoden aikana paljon astioita. Ei mitenkään siististi puoliksi, että osat voisi liimata yhteen, pieniä säröjä en edes ajattele, vaan tuhannen pirstaleiksi  Juomalaseja on enää niin vähän, että kaikille ei riitä lasia ruokapöytään. Varmasti joku astia, mistä juoda, löytyisi, mutta minä haluan ihan oikeat juomalasit perheeni ja vieraideni käyttöön. Olenko sittenkään oppinut vuoden aikana mitään? Olen.

Olen oppinut, että matkani kohti kestävämpää elämää on vasta alussa. Oloni ei ostolakon jälkeenkään ole huojentunut tai autuas, päinvastoin, vasta nyt ymmärrään, mitä kaikkea on vielä tehävänä. Olen hyväksynyt, että muutosten tekeminen vie aikaa. Ostamattomuus on vain yksi osa elämää, niin moni muukin asia vaikuttaa kokonaisuuteen. Yritän olla muistelematta kaikkia hirveitä tarpeettomia kulutushysterioita, millä olen tuhonnut tätä maapalloa ja sen sijaan katsoa eteenpäin. Ennenkaikkea oloni on kiitollinen tästä vuodesta, tästä hetkestä. Aamulla keräämistäni vatuista.


Aionko jatkaa ostolakkoa? En tiedä vielä. Ostolakko on helppo ja hyväksyttävä syy kertoa ulkopuolisille ostamattomuudesta, ilman lakkoa saattaisin murtua sosiaalisen paineen alla. Lakko toimii myös henkilökohtaisena pakotteena, koska on paljon asioita, mitä voi perustella tarpeellisiksi vaikka ne eivät sitä ihan oikeasti olisikaan. Ihan yhtä lailla minun on helpompi olla kokonaan karkkilakossa, en pysty syömään vain vähän karkkia. Toisaalta haluaisin ajatella, että  ostamattomuus on elämän tapa, ei mikään määräaikainen kokeilu tai opinnäyte. Paluuta entiseen ei ole, se on varmaa, mutta miten jatkan tästä eteenpäin? Ehkäpä teen tarvitsemani ostokset ja päätän vasta sitten.

Kiitos Sinulle, kun olet jaksanut kulkea tätä matkaa kanssani. Toivottavasti seuraat minua jatkossakin, mihin suuntaan sitten jatkankaan. Yksi asia on varma, käsillä tekemistä en lopeta. Kuvassa russian join -tekniikalla toisiinsa liittämäni langanjämät, jotta yksikään käyttökelpoinen langanpätkä ei päätyisi roskiin.

Mökillä meidän koira on kuin Harry Potter, se nukkuu portaiden alla! Se on muuten hyvä paikka, mutta pedin vieressä on metallinen matka-arkku, joka on varsinkin talvisin ikävän kylmä. Vanha peti oli edelleen ihan hyvä (tein sen kolmisen vuotta sitten), mutta parantelin sitä ompelemalla reunukset sen ympärille. Kahdet farkut eli neljä lahjetta, jotka täytin vanhoilla peitoilla ja ompelin yhteen.


Isoimmat reiät piilotin luupaikkojen alle. Tahratkin ovat valmiina ja omien ihmisten tuttu haju. Pedin upgradaus sai heti hyväksynnän. En kuullut yhtäkään soraääntä väärän värisellä langalla tehdyistä ompeleista (oikean värinen loppui heti alkuunsa) tai siitä, että lahkeet ovat keskenään eri väriset ja vielä enemmän eri sävyiset kuin pohja eli vanha peti.


Minulla on aina monta rautaa tulessa, pedin kanssa samaan aikaan rakensin istutuslaatikoita. Olen halunnut sellaisia monta vuotta, mutta limaisia lavakauluksia ei ole tullut vastaan enkä ole halunnut ostaa valmiita laatikotia. Kaupungissa naapuritalossa alkoi putkiremontti ja heidän kellarinsa tyhjennettiin kokonaan. Roskakasasta pelastin pari minun silmiin hyvää laatikkoa.


Lisäsin puuttuvat osat, täytin raot ja poistin pohjat - ja sain istutuslaatikot! Tai oikeastaan tässä vaiheessa minulla oli puiset kehikot. Käsittelemätön puu ei olisi kauaa kestänyt ulkona ja pelkässä ilmassa ei kasva edes salaatti. Rikoin ostolakkoani ja ostin maalin ja multaa. Monen monta vajaata maalipurkkia olisi ollut, mutta koska tässä on oikeasti tarkoitus kasvattaa syötävää, halusin ehdottomasti jotain myrkytöntä. Käytin Tikkurilan Patio Versoa. Siemeniä minulla oli entuudestaan, nyt ne on kylvetty ja toivon, että saisin satoa vielä tänä kesänä.


Ostolakkoa on vajaa kolme viikkoa jäljellä. Tuntuu uskomattomalta, että kohta on vuosi mennyt. Lakko ei ole missään tapauksessa onnistunut täydellisesti, viimeksi pari viikkoa sitten jouduimme ostamaan astianpesukoneen. Sinällään tämä ei ole rike, koska lakon säännöissä oli, että saan hankkia uuden kodinkoneen hajonneen tilalle, mutta kyllä se silti tuntui. Lakon aikana olen kulkenut pitkän matkan ja oppinut yhtä sun toista matkan varrella. 20 päivää vielä, sitten lupaan avata tuntemuksiani tarkemmin.

Pyörittelen mielessäni erilaisia listoja, mitä menen ostamaan elokuun ensimmäinen päivä. Lista elää koko ajan, joinain päivinä lista on hyvinkin pitkä, seuraavana päivänä se on täysin tyhjä. Musta ompelulanka ja mehiläisvaha nousevat mieleen uudestaan ja uudestaan, samoin hyvä jalkaraspi. Astioita, varsinkin juomalaseja on hajonnut todella monta, niiden hankintaa täytyy ainakin harkita.

Ainoa varma asia on, että minun ei tarvitse ostaa joulukaktusta, ei palkkioksi, ei tsempistä eikä säälistä. Pistokkaani on alkanut vihdoin kasvaa. Kasvu on vielä tuskin silmin nähtävää, mutta se ei haittaa, joskus elämässä ne kaikkein pienimmät asiat tekevät hyvin iloiseksi.

Kesä on täällä, helteineen. Lapsilla on loma. Niinkuin joka kesän alussa, mieleni on levoton, säädän tuhatta ja sataa asiaa yhtä aikaa enkä pysty keskittymään kunnolla mihinkään. Aloin kutoa sukkia, koska se kuuluu kesään, jämälangoista, tottakai.


Olen nauttinut luonnonkukista, pitänyt vähintään yhtä kimppua sisällä koko ajan. Mikä riemu 10 ostolakkokuukauden jälkeen saada tuoreita kukkia maljakkoon!


Olen hymyillyt tyytyväisenä, kun talvella pahoin syöty omenapuuni kukkii paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Se selvisi talvesta ja keväästä, toivottavasti se selviää jatkossakin.


Olen omenapuusta iloinen kertaa tuhat, mutta toivoisin silti, että joulukaktukseni pistokas alkaisi sekin vihdoin kasvaa. Se on ollut minulla kohta kolme kuukautta eikä osoita mitään kasvun merkkejä. Tänään tuskastuin ja epätoivoissani kaivoin sen ylös. Juuria se on kasvattanut, eli se lienee sittenkin hengissä. Annan sille vielä aikaa. Noin puolentoista kuukauden päästä olen ollut vuoden ostolakossa. Se ei ole onnistunut täydellisesti, mutta mietin, voisinko ostaa itselleni joulukaktuksen palkkioksi. Hetkittäin olen sitä mieltä, että ilman muuta, mutta samaan aikaan hirvittää ajatus taas yhdestä muoviin pakatusta kasvista, joka on kasvatettu ties missä kasvihuoneessa ties millä myrkyillä ja kuljetettu tuhansia, ehkä jopa kymmeniä tuhansia kilometrejä. Ostaminen ei oikeastaan ole aito vaihtoehto, joten pitäkää peukut pystyssä, että tämä onnistuu.


Ostolakon aikana olen yrittänyt raivata kotiamme. Katsoin jopa yhden jakson Marie Kondoa Netflixistä - mikä pettymys! Olen yrittänyt hyödyntää kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mitä meiltä löytyy. Olin jo vieämässä lasten vanhaa Toy Story 3 -peltisalkkua metallinkeräykseen, kunnes tajusin sen olevan juuri sopivan kokoinen muliinilangoilleni. Siskoni ja serkkuni tyrmäsivät ajatukseni, mutta jääräpäisesti ryhdyin tuumasta toimeen.


Poistin kahvan ja maalasin salkun lasten pienoismallien pohjamaalilla (sain sen kulutettua loppuun ja pääsin isosta spraypullosta eroon). Sisäpuolelle kanteen kiinnitin serkultani joskus saamani ihanan ompeluaiheisen kortin. 


Olisin halunnut saada metalliin prässätyt kuviot oiottua, mutta en siinä onnistunut. Ne näkyvät edelleen ulkopuolelle. Ehkä keksin siihen jotain, toistaiseksi se saa olla näin. Tämä on joka tapauksessa hyvin monta kertaa parempi kuin aiempi muovinen marmeladirasia, joka päätyi muovinkeräykseen. Samalla kun järjestin kaikki muliinilankani, kävin tekijäänsä odottavat aikanaan hamstratut ristipistomallini läpi. Niitä on aika monta, aloitettujakin kymmenkunta. Saisinkohan edes jonkun pistelyn valmiiksi tänä kesänä?


Kukkien kasvattaminen pistokkaista, sukkien kutominen jämälangoista, kotona olevan roinan järjestäminen ja tuunaaminen, kaikki sinällään tärkeitä ja hienoja asioita, mutta sittenkin... Käytämme ekosähköä, olemme luopuneet kertaköyttötavaroista ja kierrätämme kaiken mahdollisen. Kuljen pyörällä aina kun mahdolista, mutta toisaalta ajan autolla kauppaan hakemaan lisää ruokaa, kuskaan lapsia harrastuksiin ja ajan mökille. Minulla on olo, että tämä on vain pientä näpertelyä, elän vain näennäisesti ekologista elämää. Olen ollut yli kymmenen kuukautta ostolakossa, mutta kuitenkin tuona aikana ostanut lapsille heidän tarvitsemansa asiat ja antanut fyysisiä tavaralahjoja sen enempää asiaa miettimättä (näin olin sen alunperinkin kirjoittanut lakkoni sääntöihin).

Olen luopunut punaisen lihan syömisestä, mutta teen perheelleni ruokaa siitä. Minä en juo maitoa, mutta kannan sitä lapsille juotavaksi litrakaupalla. Syön edelleen juustoa ja kermajäätelöä, nautin irtokarkeista omaan pussiin ostettuna, vaikka eivät nekään mitään zero waste ole, pussit ja laatikot ovat vain isompia ja jäävät kaupan murheeksi. Korjaan vaatteita minkä ehdin, mutta kun joku vaate on tullut tiensä päähän, heitän sen roskiin. Aika ja tila ei anna myöten säästää jokaista kangastilkkua mahdollista myöhempää käyttöä varten. Toissa viikolla heitin vanhoja kylpypyyhkeitä pois, koska a) yksi perhe tarvitsee vain rajallisen määrän niistä tehtyjä rättejä, b) kukaan ei halua niin kuluneita ja kulahtaneita pyyhkeitä ja c) edes eläinsuojeluyhdistykset eivät huoli niitä, niillä on pyyhkeitä varastossa pitkäksi aikaa.

Olen leiponut hapanjuurella paljon ja tekisi mieli sanoa, että se alkaa sujua. Kokeilin tehdä ylijäämäjuuresta vohveleita (aamiaiseksi, koska kesällä voi), ne tuli syötyä, mutta en usko tekeväni niitä toiste. Voikukkasiirappi niiden päällä oli annoksen parasta antia. Lounaalla söimme salaattia. Kuopukseni, erittäin nirso ruokailija, söi sitä tyytyväisenä, vaikka siinä oli (hänen tietämättään) vuohenputkea ja voikukan lehtiä mukana.


On hetkiä kun tuntuu, että olen jo pitkällä tällä ekologisella matkallani. Matkalla, joka alkoi kaksi vuotta sitten muovin välttelyllä, laajeni vuosi sitten ostolakoksi ja viimeisen vuoden aikana räjähti huoleksi meidän yhteisestä maapallosta. Sitten tulee niitä hetkiä, kun tuntuu että olen kulkenut matkaa vasta pari askelta. Kun kaipaisi perheen tukea ja kannustusta (mieluiten tietysti osallistumista), mutta saakin iskun vasten kasvoja kun miehen toiselta puolelta maailmaa tilaamat golfmailat toimitetaan muoviin käärittynä kymmenen kertaa liian isoon pahvilaatikkoon pakattuna.

Ei auta kuin olla armelias itselleen ja uskoa, että jokainen askel oikeaan suuntaan on hyvästä. On luotettava siihen, että jokaisen askeleen jälkeen voi ottaa seuraavan askeleen. Voi vain toivoa, että kun mittarissa on tarpeeksi monta askelta, ei niitä tarvitse ottaa enää yksin vaan mieluiten rinnakkain perheenjäsenten kanssa.

Isot muutokset eivät tapahdu hetkessä, millä ihmeellä sen muistaisi. Kaikki hamstratut langat ja projektit, muistutukset aiemmasta elämästä ja ylikuluttamisesta, nekään eivät lopu hetkessä, mutta yksi kerrallaan kuitenkin. Sain vihdoin valmiiksi maton mökin vessaan. Langat ostin viime kesän helteillä. Paksu villalanka ei halunnut asettua, ei ennenkuin pingotin sen nauloilla märän pyyhkeen päälle vanhaan levyyn kiinni. Järeitä toimia, mutta kyllä kannatti.
 

Askel kerrallaan, hetki kerrallaan, nautitaan jokaisesta kesäpäivästä.

Lokakuun viimeinen päivä. Kaupat ovat täynnä joulukarkkeja. Hyllymetrit eivät riitä ja käytäville on kasattu lavoittain konvehteja. Ilokseni panin merkille, että aika moni tarjoaa kivoja peltirasioita pahvilaatikon sijaan. Todellisuudessa kyse on tietysti markkinoinnista ja pyrkimyksestä myydä lahjaksi vielä enemmän karkkeja ja suklaata. Ilmastoahdistus painaa mieltäni tosissaan, kun kaiken suklaan sijasta näen vain muoviin käärittyjä pahvilaatikoita, joiden sisällä on lisää yksittäisiin kääreisiin pakattuja karkkeja tai muotoon prässättyjä muovilevyjä, joihin konvehdit on upotettu.


Tämä Fazerin peltirasia houkuttaisi minua ihan kauheasti. Minä tosissani haluaisin tämän. Tykkään sisällä olevista suklaista ja minulla olisi heti käyttöä rasialle. Oikein selitin kaupassa mukana olevalle kuopukselle, kuinka kannessa on todella kätevät saranatkin. Sittenkin, suklaiden kilohinta on järkyttävä eikä minulla oikeasti ole tietoa, mitä olisin rasiaan laittanut. Maltoin mieleni. Ei tullut stiplua, tuli melkein stiplu.

Toinen melkein stiplu tapahtui, kun aloin tehdä joululahjapusseja. Olin ihan varma, että vaikka varastoistani voi jotain sopivia kankaita löytyä, niin ei ainakaan mitään tarpeeksi kivoja ja jouluisia. Olin englantilaisen Higgs & Higgsin sivuilla ja keräämässä tuotteita ostoskoriin (välittämättä tuotteiden ekologisuudesta tai lähettämisestä lentorahdilla) ja hyvin lähellä tilaamista, mutta sitten mietin, miten joutuisin kirjoittamaan tänne ja tunnustamaan virheeni. Tulin järkiini ja suljin koneen. Stiplu jäi melkein stipluksi, ryhdyin kaivelemaan kangasvarastojani ja ompelemaan kankaisia joululahjapusseja.


Pussit tulevat oman perheen käyttöön, joten käytin kaikkia mahdollisia erilaisia kankaita ja kangassoiroja hyväksi. Toivon, että jouluaattona lahjoja avattaessa kukaan ei ihmettele, miksi pussin kulmasta kulmaan menee ylimääräinen sauma. Tai miksi punaisen pellavan sauma on ommeltu viininpunaisella ja poltetun oranssin värisellä langalla. Suunnittelin tekeväni koiran kanssa lenkin lähimpään Eurokankaaseen ostamaan punaista lankaa. Olimme jo matkalla, kun tajusin, että ei, tämä on juuri se haaste, mitä olen odottanut. Älä osta punaista lankaa. Käytä sitä, mitä sinulla on. Ja niin onneksi tein. En stiplannut.


Kaikkien pussien ulkopuoli on yksiväristä pellavaa. Näin ne ovat mielestäni kauniita asetella kuusen alle pitkin joulukuuta ja sopivat keskenään yhteen. Pussin sisäpuoli on puuvillaa. Halusin nimenomaan kaksinkertaiset pussit, jotta lahjan sisältö ei näy eikä tunnu niin helposti läpi.


Loppujen lopuksi sain tehtyä 15 joululahjapussia. Kaikki eri kokoisia, koska kankaan koko määräsi pussin koon, kaikissa erilainen sidontanauha, sen mukaan mitään kaapista löytyi. Tämän jälkeen voin vain ihmetellä, että ihan oikeasti, miten saatoin edes harkita uusien kankaiden ostamista. Nyt vain toivon, että rakkaat lapseni hyväksyvät, että jatkossa lahjoja ei revitä auki, vaan rusetit ja solmut avataan kaikessa rauhassa. Vielä on jonkun verran paperia ja nauhaa aikaisemmilta vuosilta, että saadaan pehmeä ja sujuva siirtymä roskattomaan jouluun.


Pienimmät pussit tein pellavasta yksinkertaisina. Visioin painavani niihin valkoisia lumihiutaleita. Kysyin lähipiirin askartelijoilta, josko kenelläkään olisi lainata lumihiutaleleimasinta. Kun ei ollut, ryhdyin etsimään netistä kivan näköistä ja sopivan kokoista. Ja löytyihän niitä. Siskoni ilmoitti kreivin aikaan, että hänellä olisi jouluaiheisia leimasimia, vaikkakaan ei lumihiutaletta. Päätin, että niillä mennään. Tuli vain melkein stiplu.


Valkoista mustetta en edes ajatellut ostavani, vaan päätin, että tyydyn kaapissani olevaan mustaan. Olisin mielelläni käyttänyt myös punaista ja hopeaa, mutta ne olivat kuivuneet. Viime vuonna yhden lahjapaketin koristeena ollut sinkkisydän pääsi sekin uuteen käyttöön lahjapussin koristeena.

Joululahjapussit on tehty, mutta ensimmäinen tekemäni joululahja ei mahdu niistä yhteenkään. Tein koirallemme kelluvan kapulan vesinoutojen harjoitteluun, tai ylipäätään vesileikkeihin. Päällystin kepin lasten vanhan repun selkäpehmusteella, teippasin sen tiiviisti ilmastointiteipillä. Ompelin samaisesta repusta päällisen ja tein kahvan. Erinomainen mainosreppu, mutta nyt se on käytetty loppuun. Aiemmin syksyllä käytin sitä jollan pressun paikkaamiseen.


Mutta sitten tapahtui se stiplu. Ei melkein stiplu, vaan stiplu. Kävin ostamassa kaksi kerää lankaa anopin lahjasukkia varten. Meinasin mennä ostamaan kaikkia tarvitsemiani värejä, mutta onneksi tarkistin ajoissa, mitä laatikostani löytyy. Seitsemän kerän sijasta ostin vain kaksi ja sukkapuikot. Asiat, mitkä olin kirjoittanut ostoslistaan, en mitään muuta. Olin tyytyväinen. Kunnes kotona ymmärsin, että ostamalla 2mm puikot minusta tuli lakkorikkuri! Puikot eivät mene lahjaksi, ne jäävät minulle. Toki on olemassa lieventäviä asianhaaroja: ostin puikot voidakseni tehdä lahjan ja minulla ei ole ainoitakaan 2 mm sukkapuikkoja. Mutta silti, stiplu on stiplu.   


Tuntuu tylsältä, varsinkin kun rikkominen tapahtui huomaamatta, tiedostamatta, voisi kai sanoa vahingossa, lahjan suunnittelemisen ja tekemisen innostuksessa. Toisaalta se oli huolimattomuutta, en keskittynyt asiaan, mikä osaltaan tekee siitä vielä pahempaa, pystyn näköjään ostamaan asioita miettimättä sen enempää. Mutta en aio ruoskia itseäni sillä enempää. Tätä stiplua lukuunottamatta olen onnistunut olemaan kolme kuukautta ostolakossa, ja minusta se merkitsee enemmän kuin yksi stiplu.

Kaksi viikkoa ostolakkoa takana, viisikymmentä edessä. Tietysti toivon, että noiden kymmenien viikkojen aikana olen oppinut harkitsevammaksi kuluttajaksi eikä minun tarvitse virallisesti enää lakkoilla vaan voin jatkaa kestävämpää elämää hamaan tulevaisuuteen.

Viime päivinä olen kutonut kesäneuletta itselleni. Neuletta, jonka langat ostin huhtikuussa 2015. Silloin kirjoitin blogiini: "Olin pyörällä keskustassa ja päätin piipahtaa Snurressa. Enhän minä mitään tarvinnut, mutta jos joku ihana lanka tulisi vastaan, voisin ajatella kutovani itselle kesäpaidan. Jaa että jos joku ihana lanka tulisi vastaan. Ketäköhän luulin huijaavani? Kun avaa Snurren oven, voiko muuta odottaakaan? Hupsista." Olen selvästi ollut lanka-addikti jo yli kolme vuotta ja ostanut lankoja ihan muuten vaan, en tarpeeseen. Mutta turha alkaa hävetä aiempaa käyttäytymistään, sitä ei voi muuttaa, vain tästä eteenpäin voi tehdä järkeviä ratkaisuja!

Langat ovat minulle haaste, varmaan samalla tavalla kuin vaatteet ovat jollekin toiselle ja kosmetiikka kolmannelle. Snurresta tuli toissapäivänä sähköpostia syksyn uutuuslangoista. Olin jo lukenut mailin puoleen väliin ja huomasin pohtivani, kuinka ihania lankoja onkaan tarjolla, kunnes tulin järkiini. Muistin ostolakkoni, suljin mailin, vaikka tiedänhän minä, että sen sulkeminen ei riitä. Minun on poistuttava postituslistalta. Turha minun on valehdella, että olisin immuuni markkinointitoimenpiteille. Minäkin olen mainosten uhri (toivottavasti en ole sitä enää jatkossa).


Kesä taittuu kohta syksyyn ja kesäpaitaan pukeutumisen sijasta voi alkaa polttaa kynttilöitä. Olin huolissani, miten pimeä syksy ja ankea joulu meille tulee, kun en saa ostaa yhtään kynttilää. Minulla oli mielikuva, että kynttilöitä saattaisi löytyä kaappien perukoilta, mutta kuinka väärässä olinkaan. Kun keräsin kaikki kynttilät yhteen, huomasin niitä olevan riittävästi vaikka Nobel-illallisten järjestämiseen! Huh huh. Kun tavaraa on liikaa, sitä ei voi säilyttää järkevästi ja kummasti sitä katoaa laatikoiden pohjille. Sen sijaan, että käyttäisi olemassa olevaa, sitä ostaa lisää. Ihan kestämätön yhtälö sekä kodin järjestyksen että maapallon kannalta!


Kynttilöiden inventaarion jälkeen kävin kuiva-ainekaappimme läpi. Miten sokea olenkaan omille tavoilleni, että sieltäkään ei luultavasti löydy mitään tarpeetonta. Kissan viikset. Kaikki nämä ja muutama muu paketti odottavat käyttöä. Mitään ei vielä ole mennyt vanhaksi, mutta eivät nämä ikuisesti säily. Milloin opin, että jos aikoo kokeilla jotain uutta, se pitää toteuttaa heti ostamisen jälkeen. Ei puolen tai puolentoista vuoden kuluttua, jolloin on jo unohtanut, mitä siitä on aikoinut tehdä.


Jotain sentään tein lähestulkoon heti. Muovin välttämisen takia ostimme kesällä kovia hedelmäkarkkeja metallisessa rasiassa. Metallirasiat olisi tietysti voinut säästää vaikka eväsrasioiksi tai laittaa metallinkeräykseen, mutta minä tein niistä herkkupurkkeja koiralle. Yksi olisi riittänyt, mutta samalla työllä tein toisenkin. Sen voi antaa herkuilla täytettynä jollekin koirakaverille joulun aikaan. Maalaustyöt tein lasten pienoismallimaaleilla (kiitos lainasta) enkä ostanut yhtään mitään tarvikkeita.


Tein minä koiralle uuden lelunkin (lasten pieneksi jääneistä loppuun kulutetuista t-paidoista). Ei mikään kummoinen pötkylä, mutta hyvin kelpaa - onhan se varustettu rakkaiden ihmisveljien hajulla! Lelun antamisen jälkeen harmittelin, että miksi en säästänyt sitä jouluksi.


Vanhoille tekstiileille pitäisi keksiä jotain muutakin käyttöä kuin rättejä. Se on ensimmäinen (ja usein ainoa) ohje, mitä kuulee, mutta kukaan ei tarvitse määräänsä enempää rättejä. Mitä sinä tekisit vanhoilla kulahtaneilla trikoovaatteilla?

Ostolakko on pitänyt hyvin ja aikaansaanut yleisen ryhtiliikkeen elämässäni. Siivoamista, järjestelyä, tavaroiden läpikäymistä ja karsimista. Pitkästä aikaa kävin juoksemassa ja tuntui niin hyvältä. Mukana oli tietysti oma personal trainerini (tässä vielä lähtökuopissa).


Touhukasta elokuuta Sinulle!