Finaalissa ennen kuin viikko ehtii loppuun

Torstaina siippa könyää omituisesti sänkyyn aamu kuudelta. "Pyörryttää", hän sanoo. Kyselen varovasti mitä tarkoittaa ja olen lähellä. Mitä pidemmälle aamu saa, sitä pahemmaksi olo muuttuu. Lopulta lähdemme terveyskeskuslähetteen kanssa sairaalaan ja sinne mies jää tutkittavaksi neurologiselle, jonne omaisilla ei ole menemistä. 

Minä istun omaisten odotustilassa katsomassa kuinka ambulanssit tuovat potilaita sisään. Olen istunut tässä jo tunnin ja arvaan, ettei kukaan koskaan tule kertomaan minulle mikä miestä vaivaa. Niinpä päätän soittaa hänelle. Toteamme yhdessä, että voin mennä muualle odottelemaan ja minä siirryn kerrosta ylemmäs kahvilaan, joka on tullut tutuksi jo isän luona sairaalassa käydessä. 

Olen syönyt leivän ja juonut kahvin. Kolme ja puoli tuntia on kulunut ja sinä aikana olen katsellut ihmisiä, niiden erilaisia vaatteita, kävelytyylejä, kuunnellut henkilökunnan keskusteluja ja hiukan potilaiden ja omaistenkin. Olen ihmeellisen tyyni. Minulla ei ole varaa kuluttaa aikaani kännykällä, sillä minun eikä siipankaan puhelimessa ollut akkua kovin paljoa kotoa äkkiä lähtiessä, enkä halua jäädä ilman yhteyttä. 

Taivas on pimentynyt, kun saan soiton: "Lähde vaan kotiin, minä jään tänne yöksi." Ja niin minä lähden kotiin. Laitan ystäville viestiä, että huominen meno jää meiltä väliin ja toisille että ylihuominen glögi-ilta on peruttu meidän osalta. 

Lauantaina toinen on paikattu ja toinen auki ratkottu

Olen saanut miehen kotiin. Olen tyytyväinen. Se voi jo paljon paremmin. Kuten netissä todetaan, viruksen aiheuttama tasapainoelimen tulehdus voi olla dramaattinen kokemus. Sitä se oli meille molemmille. Aivan kamalaa katsoa kuinka toinen vain oksentaa rajusti, silmät tikkaavat villisti vasemmalta oikealle, koko keho tärisee ja vain vahvasti tuettuna kaveri pysyy pystyssä. Käymme tekemässä pientä kävelyä korttelin ympäri. Mies tokenee nopeasti, mutta minun kroppani hirttää taas kiinni. Puukkoa iskee nivuseen ja jalkani pettää. En tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa.

Voisin luopua

"Tuohan on ihan hirveää paskaa", sanoo siippani, joka ei koskaan kiroile. Hän katsoo tietokoneeni ruutua, josta näytän miten tekniikka ei kertakaikkiaan toimi työtehtävässäni. 

Hän säälii minua niin paljon, että suostuttelee ulos lounaalle, mikä onkin tarpeen, sillä olen taistellut p#skan kanssa aamu seitsemästä asti. Palattuani klikkaan itseni Teams-kokoukseen, jossa kesken kaiken kysyn: "Mikä päivä tänään oikein on?" Luulen olevan torstai. Mitä tästä voisi päätellä, kun tänään on maanantai ja kello hiukan yli puolen päivän?

Aikansa kutakin

Tiistai-iltapäivänä äiti soittaa. Se puhkuu ilosta, sillä remonttifirman viestin mukaan he pääsevät muuttamaan takaisin kotiin tämän viikon perjantaina. Ja he haluavat muuttaa sinne heti!!!

Yritän ehdottaa että mitäs jos me siirrämme huonekalut ensin paikoilleen ja he muuttavat sen jälkeen, mutta kuulen kuinka puheeni katoaa kaukaisiin galakseihin... Voi jestas sentään, ymmärrän, että oma koti on oma koti, mutta jos siellä kaikki isot ja painavat huonekalut ovat keskellä huoneita, isä on ollut sairas, eikä äitikään mikään nuori voimannostaja ole, niin eikö voitaisi nukkua yksi ylimääräinen yö väliaikaisessa kodissa. 

Huokaan syvään ja sanon, että jutellaan huomenna asiasta. Tullaan teille kunhan pääsen töistä.

Määränpäänä jonkinlainen selviytyminen

Töissä on kertakaikkisen kamalaa. Työtä on hirvittävän paljon. Taistelen edelleen sen ohjelman kanssa, joka jo viime viikolla alkoi ryttyillä minulle. Iltapäivällä laitan koneen aikaisin kiinni. Lähdemme vanhemmille käymään ja saan puhuttua heidät ympäri. Me järjestelemme huonekaluja perjantai-iltana ja he muuttavat lauantaina.

The End - miten mahtaa käydä

Joulukuu, jonka odotin ensimmäisen viikon jälkeen rauhoittuvan, näyttää vain kiihdyttävän otettaan.

Ehkä selviän viikonlopun ylitse. Ehkä muistan käydä ostamassa jouluruokia sunnuntaina tai maanantaina. Ehkä menen nyt vain suihkuun. Pesen tähän astiset tapahtumat nahoistani pois. Suihkautan napaani Chanel vitosta ja rasvaan jalkapohjani ennen villasukkien pukemista. Mitäs jos sen jälkeen kiedon itseni sohvan nurkkaan ja odotan, että joku toisi minulle lasin shampanjaa. Tai kaksi. Se joku saisi myös suudella minua niskaan, sillä lailla lempeästi.

Sammua

Suostuisin vaihtamaan Heilin kanssa osia, vaikka hän sanookin minulle harkitusti artikuloiden: 

Tästä kaikesta voisi kai päätellä, että olen valmis lopettamaan tämän joulukuun. Haluan vain siirtyä joulupäivään ja aloittaa uuden vuoden. 

Marraskuun kahdeskymmeneskolmas

Aamulla on lunta maassa. Liukastelen ulos päästyäni ja palaan samantien vaihtamaan lenkkarit parempiin kenkiin. Ohut lumikerros ja sininen kirkas taivas kuiskuttelevat ihania talven kuvia: Täältä tulen, oletko valmis. Illalla aika kuluu rupatellessa, ensin mies soittaa pojalle ja sitten minä isälle. Sovimme, että torstaina käydään yhdessä ostamassa uusi tietokone.

Marraskuun kahdeskymmenesneljäs

Luen Hesarista afantasiasta. Olen kolmekymmentä vuotta sitten tajunnut siipan kanssa keskustellessani, että hän miettii asiat kuvina ja minä sanoitan ne sanoina. Ajattelin aina, että siippa on kummallinen. Mutta lukiessani Hesarin esseetä, huomaan että se olenkin minä, joka olen omituinen. Pohdin mistä kaikesta jään paitsi, kun en näe mielikuvina muistoja tai asioita. Se ei siis olekaan höpöttelyä ja öyhötystä, kun jotkut kertovat elämän kulkevan elokuvana silmiensä edessä. Tai meditoidessa näkevät rentouttavan merimaiseman hiekkarantoineen, tai unettomina hetkinä laskevat lampaita. Että oikeastiko ihminen voi nähdä ne lampaat hyppimässä aidan tai aitojen yli? Mitä hittoa! 

Marraskuun kahdeskymmenesviides

Minulla on kehityskeskustelut. Olen kehityksen äärirajoilla, eli melkein täydellinen ;-) Tajuan iloita pomon sanoista läpi päivän. Tiedän, että viikon kuluttua olen todennäköisesti unohtanut kuulemani lauseet tai en enää usko niihin. 

Isä soittaa, ettei tarvitsekaan tietokonetta, eli vapauduimme musta-aukkoperjantai-ostosriehasta. Näin ne asiat joskus muuttuu lennossa ;-)

Palaan ties monennenko kerran afantasiaan, mielikuviin. Tenttaan miestä ja ihmettelen. Jos muistelet äitiäsi, niin näet hänet, mutta kuuletko myös hänen äänensä? Etkö oikeasti kuule mitään sisäistä puhetta, kun mietit jotain mennyttä asiaa? Jos mietit lapsuudenkotiasi ja näet pihamaan silmiesi edessä, niin tunnetko myös ne tuoksut? 

Ai että, tämä asia häiritsee minua. Tunnen jääväni vaille jotain erityistä, vaikka mielikuvituksettomuuteni on ilmeisen lievää. Minulla silmien edessä näkyy ainoastaan läsnäoleva todellisuus. Jos ajattelen mennyttä, en näe mitään. Kun laitan silmät kiinni, näen vain mustaa. Minä sanoitan muistot, sen minkä tiedän, että isoäidin talo oli valkoinen ja sen oikealta reunalta noustiin rappusia pitkin ylös. Ulko-oven avattua tultiin verannalle, jonka ikkunalaudoilla oli pelargonioita ruukuissa, verannalla tuoksui erilaiselle kuin eteisessä, jossa taas oli täysin omanlaisensa tuoksu. Ja, että Pihlajatiellä oli yhdessä rappukäytävässä aivan sama tuoksu. Mutta minä en saa mieleeni tuota tuoksua, jollen mene jompaan kumpaan paikkaan käymään. Minulla kuvan tilalla on tieto, se ilmenee minulle sisäisenä puheena. 

Ärsyttävää. Olen niin usein miettinyt, kuinka kyllästynyt olen omaan ääneeni. Ei ihme ;-) Te muut saatte välillä levätä itsestänne erilailla. Siippa tosin ei nyt saa lepoa minun kysymyksiltäni...

Marraskuun kahdeskymmeneskuudes

Taputan itseäni olalle työpäivän lopuksi. Pari isompaa työtehtävää valmistui ja olo on onnellinen. No, käsiä on kyllä särkenyt kaksi päivää ja tiedän, että kipu kestää pitkään. 

Koska työpaikan pikkujoulut jää tänään väliin, ehdotan että vietämme kotona kekkerit. 

Ostamme kaupasta viiniä ja ruoka-aineksia, mutta kun en älyä edes pukeutua, niin ruokailu menee tavallisesta päivällisestä. Katselemme illalla Vain elämää lauleluja (tunnustan, että marraskuun televisiottomuus on epäonnistunut) ja kello kymmeneltä olen niin väsynyt, että painun sänkyyn nukkumaan.

Marraskuun kahdeskymmenesseitsemäs

Voi myrkky! Herään neljän aikaan aamuyöstä tukkoisena ja aivan pirteänä. Nousen ylös ja katson eilisen BigBrother -koosteen. Kun senkään jälkeen ei nukuta jatkan elokuvalla Ilta Andrén kanssa. Mies hipsii pimeästä makuuhuoneesta ulos. Olen kuulema herättänyt hänet miljoonalla aivastelullani. (Aivastelu on nykyään kamalaa, se tuntuu huonolta tavalta. Paheksun itseäni.)

Mies käy rakentamassa metsään linturuokintapaikan. Minä hipsuttelen kotona. Ulkona on mahtava pakkassää. Fiilis on kaikesta huolimatta hyvä :D

Kirjahyllyhaaste sai minut nousemaan sohvalta ja laskeutumaan kirjahyllyn eteen. Tuntuuko yhtään tutulta?

1. Mikä/kuka olet? Odottamaton vieras
2. Kuvaile itseäsi: Tuijottava katse
3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Määränpää tuntematon
4. Kuinka voit? Mabellen kahdet kasvot
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi: Väärän vänkyrä talo
6. Mihin haluaisit matkustaa: He tulivat Bagdadiin
7. Kuvaile parasta ystävääsi: Norsun muisti
8. Lempivärisi: Sininen juna
9. Millainen sää on nyt? Kohti nollapistettä
10. Paras vuorokaudenaika: Ikiyö
11. Jos olisit TV-sarja, niin minkä niminen? Neiti Pinkertonin salaisuus
12. Millainen on parisuhteesi: Rakkauskirjeiden salaisuus
13. Mitä pelkäät? Kohtalokas viikonloppu
14. Mitä toivot? Teetä kolmelle
15: Päivän mietelause: Eikä kukaan pelastunut
16: Miten haluaisit kuolla? Helmeilevä kuolema
17. Minkä neuvon haluaisit antaa? Kaikki päättyy kuolemaan

Kohtalokas viikonloppuni on sisältänyt naurua ystävien kanssa parin tunnin videokahvittelun merkeissä, innostusta kirjan kirjoittamisesta, kävelyä keväisessä metsässä, syvää rakkautta puhelussa nuorenmiehen kanssa ja tajunnan räjäyttävää hermosärkyä niin, että jokainen kivuton hetki nyt on omituisen sumun peittämää kirkkautta.

Kaiken tämän jälkeen näin alla olevan videon ja mietin, miten hienoja juttuja syntyy, vaikka olemme eristyksissä ja erossa toisistamme. Kyllä on lohduttavaa ja sykähdyttävää olla elossa.



Vierivä kivi ei sammaloidu. Olemme yhtä kuitenkin ♥

Edellisestä kerrasta on tosi pitkä aika, mutta toissaviikolla suuntasin alkoholiliikkeeseen ja ostimme pienen pullon juomaa. Jotenkin silloin tuntui, että jotain kurkkua toisella tapaa lämmittävää olis kiva saada. (Ja onko tästä varoitettu uutisissa?!?)

Aurinkoisina päivinä
Etätyö ja kotoilu, ihmiset ja tämä härdelli, ja ehkä myrskyävät hormoonitkin nostattivat keskiviikkona minulle armottoman potutuksen, jollen nyt suoraan sanoisi v.tutuksen. Ehkäpä juuri sen vuoksi kiirastorstain iltana kaadoin skumppalaseihin kylmää The Original Irish Cream -tuotetta, heilautin sen kurkkuuni ja nuolaisin huuliani lopuksi. Siinä istuessani sohvalla alkoi selkäpiitä nousta tunne, se siirtyi niskan kautta leukaperiin ja huomasin paniikin iskevän. Se ei ollut lämpimän rennon illan tunnelma, vaan hermosärky nappasi otteeseensa oikein olan takaa. Tämä on kyllä jo liian paksua, mietin. Yritin olla rento, verrytellä, ajatella muuta, mutta lopuksi oli pakko siirtyä keittiön kulmakaapille ja napata lääke naamariin.

Meni hetki ja tajusin, että otin näköjään lääkkeen ja "lääkkeen" aika samoihin aikoihin sisuksiini. "Must on nyt sitten tullut sekakäyttäjä!", totesin sohvakaverilleni. Ei olis varmasti pitänyt sanoa, sillä kohta hermosäryn lisäksi kroppaa alkoi jomottaa muutenkin ... ja loppuilta ja yö kärvisteltiin.

Pilvisenä päivänä
Monen aurinkoisen päivän jälkeen heräsin harmaaseen aamuun. Ehkä juuri se sai minut miettimään, ettei meillä ole ollut mitään pääsiäismäistä. Tai, että oli kiirastorstai ja pitkä vapaa perjantai, mutta ei mitään sellaista keltaista. Katselin nahistuvia appelsiineja kulhossa ja muistin isoäidin kulhon, jossa oli aina omenaa, appelsiineja ja banaaneja ("koska joka päivä tulee syödä ainakin yksi hedelmä"). Omenoista mummo osasi leikata kuoren niin ohuelti pois, ettei hedelmää mennyt yhtään hukkaan. Ja kun appelsiini ei enää muuten houkutellut ulkomuodollaan, siitä puristettiin mehua. Niin päätin minäkin nyt tehdä. Kolmesta pienestä ahdistuneen näköisestä appelsiinista tuli lasilliset kahdelle.

Katselin aamiaispöytää ja huomasin, ettei pääsiäisväritys niin kaukana meidän kodista olekaan. Vahingossa viikko sitten katkaisemani orvokin oksa on sopivasti vielä hengissä. Kananmunan keltuainenkin loisti hienosti kera taikajuoman.

Päätän samalla, että kun seuraavan kerran menen siihen liikkeeseen, niin ostan vain kuusenkerkkäkuohuvaa, se taitaa sopia sisuksilleni yhtä hyvin kuin vastapuristettu mummonmuistelujuoma, eikä kummastakaan saa mitään ikäviä sekakäyttövaikutuksia ;-)


* * *

ps. Jälkisanoiksi ihan muuta asiaa.
Jos tykkäät ekologisemmasta ruuasta, kauniista luonnosta, eläimistä ja mielesi tekee sukeltaa juuri nyt toisenlaiseen maailmaan, niin voisit katsoa dokumenttielokuvan nimeltä The Biggest Little Farm.

Siinäpä aivan mahtava leffa. Suosittelen. Viime vuonna tehty dokkari löytyy Areenasta nimellä Unelmien maatila.

Se oli eräs aamu, kun heräsin hiljaiseen taloon.

Makaan siinä kyljelläni ja katson kuinka pieni valon kajo paistaa miehen yöpöydällä olevaan kirjapinoon.

Kirjoista ainoa, jonka kylki näkyy minuun päin kertoo kävelyn filosofiasta. Minä tuijotan valoa ja kirjan kylkeä. Tunnen puristuksen rinnassani, mutta päätän ottaa itseäni niskasta kiinni ja nousen ylös taltioimaan hetken.

Valon siirryttyä seinään jään lojumaan. Mietin itseäni. Miten kovasti halusinkaan lähteä pitkälle kävelyreissulle. Kuinka tuo ajatus kasvoi innostuneisuudeksi ja levisi kuviksi (ja ehkä jopa pakoksi) mielessäni: miten hienoa olisi kulkea vaan eteenpäin, ilman arjen kuvioita ja mahdollisia huolia, miten se vaikuttaisi minuun, kuinka vahvaksi tulisin, paljon paremmaksi ja ehkä vielä enemmän. Lopulta olin varma, että käveleminen tekisi vuodestani täydellisen. Anoin ja sain loman.

Vedän verhot ikkunan edestä ja samalla kertaa silmistäni paksun sumuverhon. Lataan eteeni kaikki tosiasiat, eivätkä ne ole kannustavia. Lopputuloksen sanon ääneen, jotta oikeasti tajuaisin sen: Koska selkä ja jalat eivät tee yhteistyötä, voin unohtaa kaikki tavoitteeni kävelystä. Aivan kokonaan. Piste.

Päätä puristaa, mutta lopulta olo hiukan kevenee. Tunnustan itselleni, että kun lomani alkaa se tulee olemaan etusijalla - ei kävely.  Kohta voin levätä ja olla puolison kanssa. Saan irtautua arjesta, antaa mieleni vaellella vapaana ja varmasti myös hengittää raikasta ulkoilmaa. Ja jos hyvin käy, niin minä matkaan jalkaisin. Ehkä tallustelen kilometrin, ehkä enemmänkin. Jos askeleita tulee, ne ovat kaikki ylimääräistä lisää, pelkkää extraa.

Ei kai koskaan pitäisi olettaa mitään. Tai ainakin kannattaisi olla armollinen silloin kun mutkia tulee matkaan. Vielä hetken mietin itseäni ja melkein naurattaa. Pitikö sitä mennä virran mukana, vai taistella vastavirtaan ;-) No minä ainakin olen törmäillyt haukiin ja lohiin, rynnistänyt päin töyräitä ja hakannut koskessa kylkeäni teräviin kiviin. Nyt etsin kumiveneen, kellahdan sen reunan sisäpuolelle keinumaan ja kellumaan vapaan taivaan alle! Ehkä tipahdan välillä laidan yli roikkumaan hädissäni, mutta parempi yrittää kuitenkin sitä myötävirtaa.

Hiljaa hyvä tulee, vai miten se nyt menikään ♥

Asiat on joskus monimutkaisia - päässä.

Olen ollut ristiriitainen.

Kuten tiedät, suloinen kevät kurkkii, aurinko näyttäytyy, kimmeltää niin, että aurinkolasit pitää ottaa suojaksi. Minä katselen kotiin tullessani maasta nousseita lumikelloja ja krookuksia ja hymisen pehmeästi. Sisällä taas katson kuinka talon vasemmalla puolen ikkunat huutavat pesijää ja oikealla ne on peitetty vanerilla, jotta remonttimiehet saavat julkisivupuolella tehtyä työnsä kunnolla.

tältä tuntuu (ehkä siipastakin)

Jotenkin tuntuu juuri tuolta. Että toisaalta kaikki on aivan mahtavasti, on valoa ja uuden syntyä ja toisaalta taas pimeää ja väsynyttä.

Oikeastihan mulla pitäisi olla vain Jippii-kohta-alkaa-loma-fiilis. Mutta kroppa haluaa kai hautautua kuoppaan eikä lähteä matkaan, koska edelleen hermot kiskovat ja lihakset kiristyvät nahkani sisällä niin, että makkarat keskivartalossani ovat ainoa kimmoisa kohta mikä liikkuu.

(niin, peilin ohitse ei tee enää mieli kulkea ja jep, se juokseminen oli pakko lopettaa ennen kuin se ehti oikein alkaakaan mmrrrrrrr)

Ja mikä hulluinta, siitäkin huolimatta, että teen parhaimpani saadakseni itseni kuntoon, minä syytän itseäni. Moitin kehoani, vanhoja valintojani, viimehetken valintojani ja sitä, että moitin itseäni.

ja tää olis paljon kivempaa ;-)

Että kyllä on kuulkaa rasittavaa olla tällainen nainen.

Pitänee jatkaa syvään hengittelyä ja pään tyhjentämistä. Ehkä vaan katson sitkeästi eteenpäin ja koetan luottaa ajatukseen

että ihmeitä tapahtuu!

Osuisipa nyt kohdalle ;-)

Olen toivonut reilun vuoden, että alottaisin juoksuharrastuksen.
Sen sijaan, että olisin juossut, kaaduin ja tipahdin vuosi sitten polvilleni,
tömäytin kehoni sellaiseen solmujumiin, etten kesällä enää päässyt kävelemään.

Mahtava tilanne!

Loppukesän jälkeen joukko fyssareita ja hieroja on auttanut minua ja nyt pystyn kävelemään kohtuullisesti. Mutta himottaa edelleen tuo juoksu.

Koska olen nössö, en halua ostaa talvilenkkareita ja lähteä taistoon liukkautta, loskaa ja lunta vasten. Vaihtoehtona minulle tarjottiin kuntosalin juoksumattoa, mutta minä en ole salilla kävijä. Ajatuskin saa kantapääni jarruttamaan lattian läpi. Kuntosali ei vaan tunnu mukavalta paikalta.

Sitten kuulin mainion tarinan. Eräällä kaverilla oli suuri tarve pistää keho parempaan kuntoon, mutta ajatus toteutuksesta oli ison kynnyksen takana. Mies päätti, että hänestähän tulee salilla kävijä keinolla millä hyvänsä. Hän teki diilin itsensä kanssa: käyn kuukauden ajan viitenä päivänä viikossa kuntosalilla. Mies käveli töiden jälkeen salille sisään ja poistui sieltä. Hän todellakin vain kävi salilla, mutta kävi kuitenkin. Ja kuten arvaat, kun mies oli saanut alun ikävän ajatuksen kääntymään toisenlaiseksi, tuli miehestä aikaa myöten innostunut salilla kuntoilija :)

Minusta idea oli mahtava. Mitä jos minustakin kehkeytyisi salilla kävijä samalla tekniikalla.

Niinpä hankin saliavaimen. Menin sisälle katsomatta sivuille ja ajattelematta miten haraan sisäisesti vastaan. Sovin itseni kanssa, että lämmittelen cross trainerilla 5 minuuttia ja kokeilen jos keho kestää juoksua 10 minuuttia. Ja sitten poistun paikalta.

No jumiin meni kroppa, mutta siitä selvittiin hierojalla ja muutaman lepoviikon sairastelulla. Tauon jälkeen otin itseäni uudestaan hartioista lempeästi kiinni ja aloitin harjoituksen alusta.

Nyt olen salittanut kahdesti viikossa. En saa kiksejä paikasta, mutta kun saan jalkani siihen juoksumatolle, niin minussa syntyy pieni ilon pilkahdus (tällä hetkellä se on todellakin tarpeeseen) ja juoksen pikkuruiset 10 minuuttia.

Himottaisi kipittää kauemminkin, mutta nyt pitää ottaa iisisti, jotten munaa tätä kehitystäni.

Tänään on taas aikomus

1. mennä siitä salin ovesta sisään
2. juosta vaivaiset 10 minuuttia
3. ja antaa sen jälkeen itselleni mojovat yläfemmat

Pienet askeleet. Ne pienet askeleet.
Kyllä tästä vielä hyvä tulee :)

Viisas ihminen tuntee itsensä, sanoi joku asiaa ymmärtänyt. Minä en kyllä tunne itseäni. Olen aivan omituinen.

Ei kävele
Muutuin kesälomaa ennen klonkuksi. Jos tämä on psykosomaattista niin loma auttaa, ajattelin. Mutta kattia kanssa. En päässyt kivulta kävelemään, olin liikkumaton ja mieleni muuttui mustaksi, oli kuin minut olisi tiputettu manalan syvimpään kuoppaan.

Kävelee vähän
Töihinpaluun ja puolentoistakuukauden jatkuvan säryn kunniaksi päätin käydä taikasormen luona. Kärsin pariin otteeseen naisen käsittelyä, mutta ilolla, sillä tuska hellitti hiukan ja pääsin kulkemaan jopa korttelin ympäri. Jottei uusi kiva alku olisi ollut liian helppoa, totesin että klenkkaaminen oli muuttanut kroppaa niin paljon, että sain alaselkään hermosäryn. Jos tää on psykosomaattista, tämä menee kohta varmaan ohi, ajattelin. Joo, arvaat miten menee ;-)

Takaperin
Eilen pyysin miestä kaveriksi kävelemään rinnallani oikeinpäin, kun minä kävelisin ylämäkeä takaperin (fyssarin suositus). No me vedeltiin ylämäkeä, kun kolme miestä ohitti meidät alas mennessään. Jokainen kääntyi kummeksuen katsomaan minua ja siinä sitten huikkailtiin:

Are you all right?
Jeah, I´m just fine.
OK :D

Etuperin
Muutaman ylämäkikävelyn jälkeen jatkettiin yhdessä oikeinpäin kävelyä...

Mun tekis mieli lähteä caminolle, sanoi mies.
Joo, se olis kivaa, vastasin.
Mitäs jos mentäis ensivuonna, huomasin päästäväni hetken kuluttua suustani.

Pitkää matkaa
Sitten jo alettiin suunnitella: milloin pitäisi lähteä, miten lomat riittäisivät, miten pomot suhtautuisivat asiaan. Ja melkein siinä samassa lyötiin asia keskenämme lukkoon.

Ei vielä sataa metriäkään
Tänä aamuna tein tarvittavat kehonhuoltoaamuliikkeet, jotta pääsin lähtemään töihin. Kipu riipi selästä varpaisiin ja minä aloin miettiä, että millähän ilveellä mä kuvittelen käveleväni kilometritolkulla ensi keväänä. Vaikka viimeksi vaellus onnistui hyvin, niin olin kuitenkin lähtiessäni terve selästä ja jaloista. Palatessani en niinkään, heh heh.

Mietin hetken itseäni. Ja lopulta sanoin: Höh! Laskin mielessäni viiteen, työnsin epäröivät ajatukseni sivuun ja päätin olla huolehtimatta ennenkuin pomo on antanut suostumuksensa pitkään lomaan, olen tilannut liput Espanjaan ja olen matkalla lentokentälle.

Kyllä mä niin tykkään tästä kyltistä :)

Jos en huolestu turhaan nyt, niin kenties kaikki menee aivan mahdottoman hyvin :D

Herääminen
Olen venytellyt huomeneen. Olen istahtanut kahdeksantoista portaan kuudennelletoista rappuselle. Se tuntuu täällä parhaimmalta paikalta nauttia aamiaista, olla korkealla ja kuitenkin suojassa.

Olen tuntenut miehen kyljen vierelläni. Jutellut hiljaa hänen kanssaan katsellen järvelle. Seuraten milloin tyyni vedenpinta alkaa väreillä. Miten tuulen suunta kääntyy idästä länteen ja kohta taas takaisin.

Eikä kellolla ole väliä. Se on sitä mitä se on. Ja minä olen juuri tässä juuri nyt.

Minä niin rakastan tällaisia aamuja.



Keskellä
Olen seurannut itseäni. Näen miten tappelen kuin raivohärkä kipua vastaan, mutta samalla jään kiinni siihen ja mielipahaan. Revin piraijan lailla rikki sen rakkauden jota minun juuri nyt pitäisi tuntea itseäni kohtaan. Ja täällä, täällä kaukana jossain, ymmärrän etten ole kartalla. Minun on löydettävä uusi reitti, uudet keinot olla, kun en kerran voi olla kuten ennen.

Välillä heitän filtin nurmelle. Katson Voi hyvin -lehdestä ihanan Kylli Kukkin joogaliikkeitä. Minä venyn ja muutun ja keinuttelen itseni pitkästä aikaa hyväntuuliseksi. Samalla katselen viuhuvaa taivasta, sen pilviä ja ylitse lentäviä sudenkorentoja.

Lopulta jään makaamaan paikoilleni ja seuraan perhosia, jotka vielä lentävät kukasta toiseen. Tässä lojuessani tiedän, että asiat ympärilläni ovat olleet yhtä kauniita, olenpa ajatellut mielessäni mitä tahansa, tai ollut millainen tahansa.

Kun ilta saa
Mökki on tyhjä ja minä olen yksin rannalla. Istun kuin pienenä tyttönä jalat harallaan ja pyyhin pehmeää hiekkaa kädelläni.

Sitten huomaan leikkiväni: käsi tekee viivaa ja pyyhkii kaiken pois. Syntyy uusia kuvioita, jotka katoavat muutamalla käden liikkeellä. Viivoja tulee ja samantien ne jo menevät matkoihinsa.

Jokaisen kuvan aikana yritän löytää uuden ajatuksen. Mitä voin tehdä? Mikä olisi toisenlainen ratkaisu? Ja pikkuhiljaa liikkeeni on rennompaa ja kevyempää.

Alkaa olla myöhä kun nostan katseeni järvelle. Siellä tuuli tekee samaa, se luo vedessä aaltoja jotka nousevat ja laskevat. Kuten myös kurjet, jotka taas kerran huutelevat vastarannalla. Ne tulevat, lentävät ylitseni ja katoavat takanani olevaan viljapeltoon.

Asiat muuttuvat joka hetki. Ehkä yritän taas mennä myötävirtaan, se voisi olla helpompaa ;-)

Mä voisin olla väri valonauhassasi
 olla rakkautesi osa
   tuntea matkan päästä kuinka ihosi säteilee

Mutta olen musta
  kuuntelen lekan iskuja ja koiran haukuntaa
   toinen takoo päätäni, toinen mieltäni

Vitutus on maailman turhinta ajankäyttöä
 en tajua kuinka viitsin tarttua siihen
   mutta tässä minä olen taas

Nobody said it was easy, laulaa mies
 Älä syytä itseäsi, sanoo mies vieressä
Ja mä pyyhin poskeani ja laulan vielä kovempaa

Olen harvinaisen huonoa seuraa
eniten itselleni, mutta ikävä myöntää, tämä tunne voi levitä myös lähiympäristöön.

Ärsyttävää...
Mutta toisaalta, nyt tiedän mistä tämä jatkuva vitutus suurimmaksi osaksi johtuu.

Olimme jokin aika sitten kirjakaupassa, sellaisessa ihanassa, jossa oli kahvila kyljessä. Olin upottautunut syvälle pehmeään tuoliin, nautiskelin kukallisesta kupista tuoretta kahvia. Katselin suklaakohvehdin kiiltävää päällyspaperia ja mietin miten kauan pystyn pitkittämään suklaan himoa. Yllättäen itseni jaksoin kohtuullisen pitkään :)

Istuin ja seurasin kuinka mies kierteli ja kaarteli, katosi kulman taakse tullen taas kohta näkyviin. Eräällä kierroksellaan se toi minulle hyytävän punakantisen kirjan käteen ja sanoi: katsos tuota... Minä otin kirjan vastaan, selasin sitä ensin epäluuloisesti, mutta kun olin lukenut ensimmäiset sivut, upposin syvemmälle tuoliin sekä kirjaan ja aloin tajuta asioita.

Ne, jotka ovat matkanneet kanssani pidempään, ovat tietoisia, että kivut kulkevat mukanani todennäköisesti hamaan tappiin saakka. Elän niiden kanssa, välillä hyvissä sielun voimissa ja toisinaan vaipuen itkupotku-ratkaisukeskeisettömään-raivariin.

Jos koskaan milloinkaan olen ollut enemmän hämmästynyt kuin tuota kirjaa lukiessani, niin kiellän sen nyt. Ei. En ole ollut. Minä tavasin kirjakaupan tuolissa listaa vaivoista ja ruksin mielessäni omaa luetteloani.

Tässä osa kirjan oirelistasta epämääräisessä järjestyksessä:

huonosti nukutut yöt, väsymys, ärtymys, itsetunto kadotettuna, selkä-, nivel-, ja lihaskivut, päänsärky, tihentynyt pissalla käyminen, ummetus, seksuaalinen haluttomuus, mielihyvän vähentyminen, yhdyntäkivut, hikoilu (lämmönsäätelyhäiriö), yllättävät raivonpuuskat, tulehdukset, sydämen rytmihäiriöt, tykytykset ja muljahdukset, verenpaineen kohoaminen, itkuisuus, ilottomuus jne.

Siis elämäni kulku: sydämen tykytykset, loputon väsymys, ilottomuus, kivut, ärtymys, kivut, tulehdukset, vitutus ja taas kerran kivut. Yksinkertaisesti elämän energia ja intohimo kateissa.

Jos sinä sisareni, nainen siellä jossain, mietit kuten minä usein: Mikä hitto minua oikein vaivaa? Miksen voi olla niinkuin nuo muut, normaali ja ihana? Jos päiväsi kuluvat kuunnellessa kehoasi ja sen tuskia ja nappasit yllä olevasta listasta useamman itsellesi. Niin mieti, voisiko sinulla olla

• raudanpuuteanemia (selviää verikokeella, ei pelkkä hemoglobiini vaan ferritiiniarvot), 
• kilpirauhashormonin kanssa ongelmia (yhtälailla selviää verikokeesta) tai sitten 
• estrogeenin puute -vaihdevuodet (näkyy verikokeessa FSH arvon kohoamisena). 

Minä tomppeli olin ajatellut, että vaihdevuosiin kuuluu vain hikoilu. Hah! Olin täysin tietämätön, että estrogeenin väheneminen voi aiheuttaa kaiken maailman vaivoja. Omien oireitteni syyt ovat tietysti monisyisiä ja oma asiani. Mutta tunnustan olleeni naurettavan naiivi ajatuksissani vaihdevuosista.

"Homonierityksen väheneminen iän karttuessa sairastuttaa ja aiheuttaa elämänlaadun huononemista ja rapistumista. Monien hormonien eritys on runsainta noin 20-25 -vuotiaana. Eritys vähenee hiljalleen ja monia hormoneita on ihmisen elimistössä jo 40 -vuotiaana ainoastaan puolet huippuajoista." Näin kirjoittaa Maija Kajan kädessäni olevassa kirjassa: Sukellus kuumaan aaltoon - Naisen vaihdevuodet, terveys ja hormonit.

Olen nyt imenyt tietoa monista kirjoista. Ja olen kiittänyt ja kumartanut kirjastopalvelulle. Ja tietysti kiittänyt miestäni, joka antoi minulle lahjaksi ymmärryksen siemenen sekä sellaiselle sielunystävälleni, joka ymmärsi minua heti kun avasin sanaista arkkuani. Tieto ei todellakaan lisää tuskaa, se luo pohjan hoitaa itseään parhaimman kyvyn mukaan.

Kaj Lindgård - prinsessa ja sammakko

Kuten joku viisas on sanonut: jos sinun pitää syödä kaksi sammakkoa aamulla, aloita suuremmasta. Minä aloitan päiväni tästäkin lähtien tunnin läsnäololla itseni kanssa. En luovuta, en ole koskaan ollut elämäni suhteen luovuttaja. Rakkaudessani lääkitsen itseäni parhaimmalla tietämykselläni, syön enemmän ajatuksen kanssa, kuuntelen musiikkia, joka resonoi mukavasti ja liikun jaksamiseni rajoissa.

Tästä lähtien minun täytynee kai entistä enemmän miettiä kuinka kauan jaksan tuoksutella konvehtia ennen sen nauttimista. Käyskennellä reilusti luonnon siimeksessä. Katsoa rauhallisia ja suloisia vanhuksia sekä iloisia lapsia ja miettiä, että juuri tuollaiseksi minäkin tulen (enkä tosiaankaan miksikään kiukkuiseksi ja pelottavaksi naiseksi). Kunhan vaan selviän tästä hetkestä. Nyt. Tämä vaihe tulee menemään ohi (tai sitten se saattaa jatkua pitkään, heh heh) ja juuri sen vuoksi juuri tämä hetki on tärkeä. Olla pitkämielinen itselleen ja keskittyä siihen mikä toimii. Ehkä onkin hyvä asia, tämä naisena kasvaminen ;-).

Muista sinäkin pitää itsestäsi huolta. Pidä myös läheisistäsi huolta. Ollaan yhdessä vahvempia, rohkeampia ja lempeämpiä ♥

Ei varmaan pitäisi, mutta ajattelin kirjoittaa miten mulle eilen sitten kävi...

Kun hermokipu kasvoissa alkoi, norui pelon aiheuttama kyynel jo poskella. Minä kokeilin kaikki mahdolliset keinot, istuin jopa alas yrittäen saada pään kirjoittamalla tyhjäksi. Sitten kesken kaiken tajusin, ettei mikään auta. Ei lääke, kuten ei edellispäivänäkään. Ei mikään!

Joten todellakin laitoin levyn soimaan. Se soi kovaa ja minä riehuin olohuoneen lattialla:

ilman minkäänlaisia sisäisiä estoja
pompin kuin korispallo ympäri lattiaa
heiluttelin käteni irti itsestäni
en nähnyt kuin pyörivää seinää, lattiaa, hiuksia jotka huiskivat kasvojani, ohikiitäviä ranteita
ja raidallisia sukkia, jotka liukastelivat lattialla välillä hipoen maton lankaa

vedin kolme kertaa Psychon peräkkäin
miettien että tämä kipu lähtee
joko riehumalla
tai sillä, että liukastun villasukissani ja lyön pääni lattiaan

Lopulta pysähdyin ikkunan eteen. Kykenin vain hengittämään ja katsomaan sumeilla silmilläni jonnekin.

Sitten käänsin vinyylin toisen puolen.

Jalkani notkahtivat
jäin makaamaan matolle katsomaan valkoista kattoa
olin täysin tyhjä
vaikka kasvojani viilsi vielä jälkimainingit
ja siinä minä makasin niin pitkään
kunnes ulko-ovi kävi, miehet tulivat kotiin ja lopulta vanhempi kutsui syömään.

Koko ilta meni pöllyssä
ja tämäkin päivä vähän epäselvänä
mutta olenpahan vielä hengissä.

Elämä voittaa niin kauan kuin toisin käy
ja tanssiminen kannattaa aina
  jopa sellainen, jota ei halua kenenkään näkevän ;-)

Se saatana on palannut taas
pakotti eilen ottamaan liian monta valkoista pilleriä
yritti nujertaa minut
hukuttaa allensa

Ja kun tänään tulen aamuiselta suloiselta kävelyltä
pienen äitini kanssa
menen rauhassa suihkuun
lämmitän sateen kasteleman kehoni
tunnen itseni paremmaksi ihmiseksi

Eikä kulu kuin puoli tuntia
näen merkit
tunnen pienen säikeen antavan signaaleja
ja mieleni tekee kirkua!

Minä kampean itseni levylautasen ääreen
laitan Musen soimaan niin kovaa
että pelkään lapsen yläkerrassa heräävän

Minä annan korvilleni ja soluilleni
resonanssin
Minä en halua tätä!
Minä en halua tätä kipua!

Sinä saatana huudat minulle takaisin:
I'm gonna make you
I'm gonna make you
a fucking psyko!

Ja minä päätän
Rakastaa sinut tainnoksiin
Minä tanssin sinut kuoliaaksi

Sinä et ole minä!

Herään pahaan uneen
pyörähdän itseni ympäri
ja kuulen kuinka
Bob laulaa päässäni: How does it feel?
Eikä mulla ole vastausta...

Pitäisi mennä töihin
mutta tauti jättää minut kotiin
katsomaan kuinka miehet pakkaavat laukut
ja niin jättävät nekin minut.

Kävelen kauppaan
yhdestä ostan kympillä sinkkiä, sitä joka sisältää sinkkiglukonaattia
toisesta taas
0,65 eurolla kuusi isoa appelsiinia
1,35 eurolla valtavan kukkakaalin
2,64 eurolla muhkean irtokarkkipussin.

Tulen kotiin
otan sinkkiä
syön appelsiinin
sitten karkkia
laitan kukkakaalin uuniin kaikkien terveysvaikutteiden kanssa:
  valkosipuli, hunaja, inkivääri, sitruuna, chili, parsakaali, siemenet, pähkinät, pippurit ja oliiviöljy.
syön kaiken
syön vielä karkkia
ja sitten voin pahoin.

Päätän että lopetan karkin syönnin.
Just tältä nyt tuntuu...

Kerrankin mainos
jonka tuote on halpa
joka voi auttaa masennuksen oireisiin
v...tukseen, tylsyyteen tai oikeastaan ihan mihin vaan.

Siispä laitankin nyt koneen kiinni ja nappaan annoksen tätä lääkettä, sanoi lääkäri ihan mitä vaan ;-)



Kaikkea hyvää sinun sunnuntaihisi =)

Tiedättekö sen tyypin, joka illalla sanoo itselleen: olen niin kipeä ja huonovointinen, että huomenna minä jään kotiin toipumaan. Se tyyppi, joka kuitenkin herää aamulla kellonsoittoon, nousee tikkana ylös ja lähtee töihin. Sama tapahtuu kerta toisensa jälkeen, milloinkaan aamulla pysähtymättä ja miettimättä, että ketä kunnioitan, kun en kunnioita omaa kehoani tai terveyttäni.

Minä olen mennyt tällä tavalla jo pitkään. Olen ajautunut sisäisestä viisaudestani kauas tuhansia kilometriä moottoritietä automaattiohjauksella. Olen kuunnellut ainoastaan sitä tyyppiä päässäni, joka ei kuuntele minua itseäni.

Sitten kävi niin, että tiistaina varasin ajan lääkärille perjantaiksi. Ajattelin käydä hoitamassa lekurin kanssa pari asiaa ja samalla keskustelemassa pitäisikö saada lääkettä naiselle, kun se aina vaan on sairas ja kulkee pelkällä tahdonvoimalla. Tuli perjantai ja tuo valkotakkinen kaveri kuunteli minua, laittoi laboratorioon, pyysi takaisin huoneeseensa, kuunteli vielä hetken ja sanoi: Nyt sinä lähdet kotiin etkä mene töihin vähään aikaan.

Minä järkytyin ja sen jälkeen minä olin vihainen -itselleni. Olin ihan saatanan vihainen.

Ensin en tajunnut miksi, mutta nyt hiljaa oltuani ymmärrän jotain:

Minulla on ollut kipuja vuosia ja vuosia identiteettini nimi oli Kipu. Parantuminen on kestänyt pitkään ja yksi taitekohta oli päivänä, josta kirjoitin ensimmäisessä postauksessani: Skool ja kulaus. Näiden päivien jälkeen olen ottanut tavoitteekseni keskittyä hyvään, siihen mikä toimii sekä siihen että minä vielä tulen ehyeksi.

Ihan hyvinhän tässä on mennyt, mutta jostain syystä minä hukkasin jokin aika sitten punaisen lankani. Unohdin sydämeni, joka tietää, että jos en itse pidä huolta itsestäni, niin kukaan muu ei sitä tee. Muilla on kiire itsensä ja maailman kanssa. Vain minä olen vastuussa itsestäni. Minun tulee kuunnella sydäntäni -sisäistä viisauttani -ei egoani, jonka mielestä minun täytyy olla tehokas, kiltti, auttavainen, ystävällinen, tarpeellinen...

Minä siis katosin ajatukseen, että jos en huomioi kipua, niin sillä ei ole valtaa elämässäni. En katsokaas puhu kivusta monellekaan: en paljoa puolisolle, parille läheiselle työkaverille vain silloin kun olo vaikuttaa jo työntekoon. Ja lääkärille, lääkärille vain jos joku saa minut menemään vastaanotolle -tällä työnantajalla harvemmin kuin harvoin.

Toimiko systeemini? Ei näköjään laisinkaan. Ulkopuolinen henkilö, joka osasi katsoa pintaa syvemmälle, kuunnella sanoja sanojen takana, näki jotain enemmän. Ja kun tuo mies lopulta pysäytti automaattiohjaukseni minä olin häpeissäni... Olin hukkunut egoni määritelmiin siitä millainen minun "pitäisi olla". Minä ja suuri henkinen kasvuni. Ja pah!

Jotta selviän tästä elämästä hengissä loppuun asti, minun täytyy tehdä u-käännös. Minun kannattaa kuunnella sitä viisasta sisäistä ääntäni, joka tietää mikä on riittävästi. Kuunnella sydäntäni, joka tietää, että olen parempi itseni kun pidän itsestäni huolta. Mitenkään muuten en voi olla valona tai ilona muille. Maailma ei halua minua tänne kärsimään, maailma varmasti haluaa, että minulla on jotain muuta, parempaa annettavaa.

Joten tästä pitkästä tekstistä loppusanoiksi:

Kultaseni, sinä siellä joka luet tätä. Jos sinäkin olet joskus hukkunut egosi tulkintoihin siitä mitä pitää tehdä tai millainen pitää olla. Kuuntele ovatko nuo sanat päässäsi oikeasti totta.

Sisäinen totuus tuntuu aina hyvältä. Kun ratkaisusi ja tekosi tuntuvat sinussa hyvältä olet oikeassa suunnassa ja oikeassa paikassa. Jos olosi tuntuu tukalalta ja huonolta, olet menossa sinne missä minä olin. Tule siis pois sieltä, minäkin olen tulossa.

Pitäkää rakkaat itsestänne huolta.
Nyt ja huomennakin
♥♥♥

Olen himonnut iltakävelyjä,
kävellyt himoissani niin paljon,
että koipeni muuttuivat 50 vuotta vanhemmiksi
ja rupesivat hoipertelemaan.

... alaraajojen jäykistely johti myös yläpään vaivoihin, päävaivat taas aiheuttivat ärsytystä,
joka levisi ympäri taloa ja puutarhaa...

Kun raid ei tappanut minua
- tuota kammottavaa inisevää ötökkää-
päätin ottaa itseäni niskasta kiinni
ja varasin ajan hoitoon.

Jos hoitopöydällä sätkähtelinkin holtittomasti,
kimmeltävät hikipisarat noroivat selkäpiissäni
ja kyyneleet polttivat poskiani

niin lopuksi minut palkittiin
kauniin vihreällä lahjanarulla...

Kyllä näillä kelpaa tepastella huomenna töihin =D
Jos kehtaisin, laittaisin kaveriksi upean kesähattuni!

Mur mur,
sanoi pieni pääni
kun eilen kuulin kotona ihmetystä siitä
miten saan itseni tiistaisin niin lopen kuolleeseen kuntoon.

Sur sur
teki mieleni näyttää
sormella korvan kohdalta
ja kysyä oletko elänyt viimeisen vuosikymmenen kanssani vai et
sekä kuunnellut ja katsonut kehoni salamointia.

Päästin kuitenkin ilmat pois poskistani,
jätin sanomatta osin ne sanat
joita mieleni teki,
kun ymmärsin, että se luulee tarkoittavansa hyvää
vaikkei sillä ole lähimainkaan käsitystä siitä mitä minun kehossani tapahtuu
ja miten yritän parastani ja koetan olla antamatta kivulle valtaa ja identiteettiä.

Ja vaikka mieleni teki potkaista seinää
  taikka kostoksi sen säärtä ;-)
niin lähdin miehen kanssa kävelylle,
sain aimo annoksen kostean märkää happea
ja annoin maailmalle kaiken ainakin hetkiseksi anteeksi.


ps. No tänään soitin kovalla volyymilla Olavi Virran Hurmion, hain siipan tanssiin ja hämmensin sen nautinnolla solmuun ;-)

Parasta siis toivottaa: Oikein nautinnollista viikonjatkoa meille kaikille. Muistakaamme tehdä sitä mikä tuntuu hyvältä =)

Kun herra Cohen huokailee korviini
kun sormet tekevät yksitoikkoista loputonta liikettään
kun hermo kiskoo sormiin
ja musta peittää siniharmaat silmäni.

Minä siirrän itseni sivuun
katson näyttöä hitaan pitkään
ihan vain toivoakseni
jonkinmoisen ihmeen tapahtuvan.

Ja Leonard kuiskaa:
  could you hate me less
Enkä voi kuin hymähtää...

Olet oikeassa mies,
olen muuttunut avoimesta tylsämielisen kiukkuiseksi
ja siitä on lyhyt matka teräviin kulmahampaisiin.

Otan mukini
kävelen pienen matkan
ja notkahdettuani takaisin pöydälleni tuoksuu ilmassa kahvi.
Minä tuijotan ja teen, teen ja tuijotan
kunnes ojennan käteni ja saan suun täydeltä kylmää ruskeaa juomaa.

Onko sulla Leonard jotain muutakin vielä minulle, kysyn hiljaa.
Ja ihan oikeasti,
tuo mies laulaa pehmeällä äänellään:
  Come healing

Kiitän kaveria ja päätän lähteä kotiin...

Olen kiertänyt
jokaisen askeleeni kerta toisensa perään

olen pyörinyt itseni ympäri
kuin painajaisessa kulkenut eteisen kautta olohuoneeseen
tehnyt mutkan keittiöstä vessaan,
paeten takaisin eteisen kautta keittiöön
ja lohduttomana edennyt olohuoneesta makuuhuoneeseen...

Minä makaan tässä
kuvittelen olevani kuollut lahna
sekin olisi varmaan helpompaa
pinnistän aistejani
yritän kuulla kuinka yhden sormet näppäimistöllä kulkevat omia polkujaan
kuinka toisen veitsi leikkaa kovaa porkkanaa ohuiksi viipaleiksi.

Kun kyynel valuu kaulaa pitkin
kastellen ja kuivaantuen
minä toivon pillerin auttavan
ja oikeasti toivon sinun tulevan luokseni.

Painovoimani
vedä jalkani taas maan pinnalle
sano, että tämä menee ohi.

Minun vetovoimani
paina minun pienuuteni olkaasi vasten
ja purista niin kovaa, että tämä kipu taintuu.