Finaalissa ennen kuin viikko ehtii loppuun

Torstaina siippa könyää omituisesti sänkyyn aamu kuudelta. "Pyörryttää", hän sanoo. Kyselen varovasti mitä tarkoittaa ja olen lähellä. Mitä pidemmälle aamu saa, sitä pahemmaksi olo muuttuu. Lopulta lähdemme terveyskeskuslähetteen kanssa sairaalaan ja sinne mies jää tutkittavaksi neurologiselle, jonne omaisilla ei ole menemistä. 

Minä istun omaisten odotustilassa katsomassa kuinka ambulanssit tuovat potilaita sisään. Olen istunut tässä jo tunnin ja arvaan, ettei kukaan koskaan tule kertomaan minulle mikä miestä vaivaa. Niinpä päätän soittaa hänelle. Toteamme yhdessä, että voin mennä muualle odottelemaan ja minä siirryn kerrosta ylemmäs kahvilaan, joka on tullut tutuksi jo isän luona sairaalassa käydessä. 

Olen syönyt leivän ja juonut kahvin. Kolme ja puoli tuntia on kulunut ja sinä aikana olen katsellut ihmisiä, niiden erilaisia vaatteita, kävelytyylejä, kuunnellut henkilökunnan keskusteluja ja hiukan potilaiden ja omaistenkin. Olen ihmeellisen tyyni. Minulla ei ole varaa kuluttaa aikaani kännykällä, sillä minun eikä siipankaan puhelimessa ollut akkua kovin paljoa kotoa äkkiä lähtiessä, enkä halua jäädä ilman yhteyttä. 

Taivas on pimentynyt, kun saan soiton: "Lähde vaan kotiin, minä jään tänne yöksi." Ja niin minä lähden kotiin. Laitan ystäville viestiä, että huominen meno jää meiltä väliin ja toisille että ylihuominen glögi-ilta on peruttu meidän osalta. 

Lauantaina toinen on paikattu ja toinen auki ratkottu

Olen saanut miehen kotiin. Olen tyytyväinen. Se voi jo paljon paremmin. Kuten netissä todetaan, viruksen aiheuttama tasapainoelimen tulehdus voi olla dramaattinen kokemus. Sitä se oli meille molemmille. Aivan kamalaa katsoa kuinka toinen vain oksentaa rajusti, silmät tikkaavat villisti vasemmalta oikealle, koko keho tärisee ja vain vahvasti tuettuna kaveri pysyy pystyssä. Käymme tekemässä pientä kävelyä korttelin ympäri. Mies tokenee nopeasti, mutta minun kroppani hirttää taas kiinni. Puukkoa iskee nivuseen ja jalkani pettää. En tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa.

Voisin luopua

"Tuohan on ihan hirveää paskaa", sanoo siippani, joka ei koskaan kiroile. Hän katsoo tietokoneeni ruutua, josta näytän miten tekniikka ei kertakaikkiaan toimi työtehtävässäni. 

Hän säälii minua niin paljon, että suostuttelee ulos lounaalle, mikä onkin tarpeen, sillä olen taistellut p#skan kanssa aamu seitsemästä asti. Palattuani klikkaan itseni Teams-kokoukseen, jossa kesken kaiken kysyn: "Mikä päivä tänään oikein on?" Luulen olevan torstai. Mitä tästä voisi päätellä, kun tänään on maanantai ja kello hiukan yli puolen päivän?

Aikansa kutakin

Tiistai-iltapäivänä äiti soittaa. Se puhkuu ilosta, sillä remonttifirman viestin mukaan he pääsevät muuttamaan takaisin kotiin tämän viikon perjantaina. Ja he haluavat muuttaa sinne heti!!!

Yritän ehdottaa että mitäs jos me siirrämme huonekalut ensin paikoilleen ja he muuttavat sen jälkeen, mutta kuulen kuinka puheeni katoaa kaukaisiin galakseihin... Voi jestas sentään, ymmärrän, että oma koti on oma koti, mutta jos siellä kaikki isot ja painavat huonekalut ovat keskellä huoneita, isä on ollut sairas, eikä äitikään mikään nuori voimannostaja ole, niin eikö voitaisi nukkua yksi ylimääräinen yö väliaikaisessa kodissa. 

Huokaan syvään ja sanon, että jutellaan huomenna asiasta. Tullaan teille kunhan pääsen töistä.

Määränpäänä jonkinlainen selviytyminen

Töissä on kertakaikkisen kamalaa. Työtä on hirvittävän paljon. Taistelen edelleen sen ohjelman kanssa, joka jo viime viikolla alkoi ryttyillä minulle. Iltapäivällä laitan koneen aikaisin kiinni. Lähdemme vanhemmille käymään ja saan puhuttua heidät ympäri. Me järjestelemme huonekaluja perjantai-iltana ja he muuttavat lauantaina.

The End - miten mahtaa käydä

Joulukuu, jonka odotin ensimmäisen viikon jälkeen rauhoittuvan, näyttää vain kiihdyttävän otettaan.

Ehkä selviän viikonlopun ylitse. Ehkä muistan käydä ostamassa jouluruokia sunnuntaina tai maanantaina. Ehkä menen nyt vain suihkuun. Pesen tähän astiset tapahtumat nahoistani pois. Suihkautan napaani Chanel vitosta ja rasvaan jalkapohjani ennen villasukkien pukemista. Mitäs jos sen jälkeen kiedon itseni sohvan nurkkaan ja odotan, että joku toisi minulle lasin shampanjaa. Tai kaksi. Se joku saisi myös suudella minua niskaan, sillä lailla lempeästi.

Sammua

Suostuisin vaihtamaan Heilin kanssa osia, vaikka hän sanookin minulle harkitusti artikuloiden: 

Tästä kaikesta voisi kai päätellä, että olen valmis lopettamaan tämän joulukuun. Haluan vain siirtyä joulupäivään ja aloittaa uuden vuoden. 

Käännyn aamulla talon kulmalta torille, mukulakivet loistavat kuin tähdet taivaalla ja kaikki näyttää kauniilta. 

Pitäisi kiirehtiä toimistolle, mutten voi vastustaa kiipeämistä kirkon portaille ja vain tuijotella Helsinkiä. Se on niin kaunis täältä katsottuna. Kojut ovat säntillisissä riveissään odottamassa myyjien heräämistä ja asiakkaiden ääniä. Valot rakennusten ikkunoissa eivät kerro, että sisällä olisi vielä ketään, ne loistavat muuten vain valoa pimeyteen. 

Hellin itseäni hetken, kunnes laskeudun alas tavalliseen maailmaan. Myöhemmin kun hämärä päivänvalo on taas vaihtunut pimeään täällä on valtavasti turisteja ja paikallisia.

Käyn tuoksuttelemassa kaikkea savun ja sokerin väliltä, iloitsemassa karusellin kyydissä olevista sekä katsomassa kuinka rautaa taotaan. Vieressäni kävelee mäyräkoira ruskeassa tähtikuvioisessa villapaidassaan ja kuulen iloista puheensorinaa ympärilläni.

Kotona viikon tahti hiljenee ja nukahdan heti sohvalle vain herätäkseni vartin päästä kahvin tuoksuun. Se on siippa, joka ehtii vielä juoda kupillisen, ennen kuin lähtee omiin harrastuksiinsa. 

Minä taas katkaisen ajatuksen päivän keskustelusta esihenkilön kanssa. En ole nyt töissä, olen kotona. Nyt on Birgitta perjantai ja työviikko ohitse. Päätän tehdä palapeliä, mutta sitä ennen käyn puhelimellani ja saan viestin, että minua on taas seurailtu.

Kaikki kerää tietoa. Mitä teen, mitä katson, mistä keskustelen, mitä etsin. Spotifykin seuraa. Se ilmoittaa minulle valot ja pallot välkkyen kuluvan vuoden kuunteluistani:

Makusi on suorastaan sanoin kuvaamaton - mutta yritetään silti: Kuuntelit yhteensä 136 genren musiikkia. 

Lisäksi se varoittelee minua: Älä ota tätä henkilökohtaisesti, mutta kuunteluikäsi on 89, koska kuulokkeistasi soi historia. 

Räjähdän nauruun. Jos nyt onkin kaikkiruokainen ja roaming twenties tanssittaa tai jazz heiluttaa varpaita, niin että 89! Kuuntelen kuitenkin myös parikymppisiä tyyppejä ja aina uuttakin musiikkia. Mutta olkoon, tästä vain voi todeta, että sovellus ei sentään salakuuntele elämääni koko ajan ;-)

Saan myös viestin yhdeltä "suosikiltani".

Mies edessäni puhuu hitaasti samettisen pehmeällä äänellään. Se kertoo miten vuosi meni ja kiittää, että olen ollut matkalla mukana. Mies istuu tapansa mukaan leveästi, ei kaihda olla, kuten tavallista.

Se sanoo lopuksi Stay tuned, Looooove! Pistää sormet huulilleen ja lähettää pusun mulle (ja parille muullekin). 

No tietysti mä pysyn tuned ja polvet notkahtaen otan lentopusun vastaan ;-)

***

Olen selvinnyt joulukuun ensimmäisestä työviikosta. Vaikka työt jatkuu koko loppuvuoden, niin nyt aloitan laskeutumisen jouluun.

Skool sille :)

Marraskuun kahdeskymmenesensimmäinen

Pikkujoulut. Jokin vaivaa tätä naista, sillä minua ei kertakaikkiaan kiinnosta lähteä.

Etätyöpäivän jälkeen kävelen kuitenkin vaatekaapin eteen ja katselen sisuksiin epäilevästi: Tuolta ei löydy kuin vapaa-ajan vaatteita.

Onneksi lopetan vatvomisen ja puen päälleni hameen ja siihen sopivan puseron, jossa hapsut heiluvat villisti kun käsiä vähänkin nostaa. Jalkaan en halua tällä kertaa korkokenkiä, vaan nappaan mukaan mustat tennarit. Tuskinpa ketään kiinnostaa mitä minulla on päälläni, tärkeintä on, että mikään ei purista, varsinkaan päästä tai varpaista ;-)

Istun illan aikana kolmessa pöydässä, ja nautin suunnattomasti keskusteluista niiden kanssa, joita harvoin näen. Ehkä parasta on kuitenkin hetki, jolloin tanssilattia aukeaa ja voin päästellä kaikki viikon, kuukauden vai jopa vuoden höyryt savukoneen lailla pihalle. Mikään ei tee niin hyvää, kuin riekkua lattialla niiden kanssa, jotka antavat mennä samalla lailla. Ja täällä niitä tyyppejä löytyy. Onneksi :D

Yhtä hyvältä tuntuu tulla tuhkimon lailla kotiin keskiyön aikaan ja ottaa kengät pois jalasta. Lämmitän hiukan iltajuomaa ja sisuksiini leviää rento olotila.

Marraskuun kahdeskymmenestoinen

Aamiaispöytään tullessaan siippa, joka tiesi, että huvitusakselini oli miinuksen alapuolella ja kysyy miten eilinen ilta sujui. Jaetaan ensin molempien pikkujoulujen tapahtumat ja sitten vakaasti totean, etten ensi vuonna ilmoittaudu juhliin. En tiedä syytä, mutta tältä nyt tuntuu.

Myöhemmin kävelyllä ollessa pyörrän sanomiseni, ehkä kuitenkin menen, kun oli niin hauska tanssia :)

Marraskuun kahdeskymmeneskolmas

Eilen keskustan joulukadun avaamisessa oli ollut niin paljon ihmisiä, että ilo oli vaihtunut myrtyneeksi ilmeeksi ja kuulemma itkuksikin. 

Tänään Stockmannin jouluikkunaa voi ihailla aivan vapaasti. Ei ole tunkua. Siispä olen jo kolmannen kerran katsomassa muumilaakson talviriehaa luistinradalla ja mäenlaskussa. 

Koko päivän keskustassa lorvittuani huomaan kotimatkalla mahani huutavan kovaan ääneen. Kävellessäni alamäkeä totean, että ennenkuin ruoka on valmis uuniin ja saatu kypsänä ulos, olen yhtä kyltymätön kuin reippaileva Hiihto-Hemuli Muumimamman hillovaraston edessä. 

Hillon sijaan silmiini nousee yllättäen pizzan kuva. Siinä ei ole mitään terveellistä, mutta se valmistuu nopeasti. Niinpä kävelen reippain askelin lähipizzeriaan ja kohta saan tulikuuman pahvipakkauksen käteeni. Astun onnellisena ulos ovesta. Jostain tyhjästä on ilmestynyt pilvi, ja nyt vettä tulee taivaan täydeltä. Kipitän pizza kädessä kotiini ja katson ihmeissäni, kuinka sade piiskaa pahvin läpimäräksi ja pakkauksen kulmat alkavat nousta ylöspäin. Kotona riisun pizzan vettyneestä pahvikuoresta. Syön pizzan yhdeltä istumalta. Omituista, sillä en koskaan syö kuin puolikkaan. Röyh!

Marraskuun kahdeskymmenesneljäs

Loma. Sen tuntee jo aamulla sängyssä, kun herää ilman kellon soittoa ja muistissa on hassut kuvat joita hetki sitten näki.

Hoidan kivoja asioita, jotka ovat olleet muistikirjassani listalla. Jatkan myös museokortin tilausta, sillä tänä hulluna aikana siitä saa 30 prossan alennuksen. En tiedä mitä mieltä pitäisi olla siitä, että musta perjantai on muuttunut viikoksi taikka kokonaiseksi kuukaudeksi, mutta säästinpähän muutaman roposen, kun tiesin odottaa tätä päivää.

Marraskuun kahdeskymmenesviides

Olen retkuillut kaupungilla monena päivänä. Tänään löydän hyviä lahjaideoita. Yhden lahjan hankin myös lintuihmisten tammikuun pikkujouluihin. Niihin kelpaa ainoastaan lintuaiheinen sisältö ja hinta on rajattu mukavan pieneksi. Yleensä näitä lahjoja löytyy helpoiten museokaupoista, joten kierrän useamman sellaisen lävitse. Mietin samalla miten mahtaa käydä legendaarisen Vanhan joulumyyjäisten nyt kun rakennus on myyty pois. Pitääkö tässä olla huolissaan, kysyn itseltäni. Pitää!, vastaan saman tien.

Illalla soitellaan taas siipan kanssa. On ollut ikävä sitä, vaikkei se ole sen kauempana kuin Tampereella. Ikävän peitoksi olen soitellut Rayen vetävää "mis mun siippa! -biisiä. 

Raye - Where is my husband

***

Päivät ovat sujuneet leppoisasti lomaillen. Olen pääosin viettänyt aikani yksin, mikä on tehnyt hyvää. Olen jutellut ihanien ihmisten kanssa, katsellut hauskoja elokuvia, kierrellyt kaupungissa siellä täällä ja hoidellut asioitani. 

Helsinkiin tuli pieni pakkanen ja hiukan lunta. Joku on kirjoittanut pihamaalle isoilla kirjaimilla lumeen: P A R A S. Sana näkyy kun katson ikkunasta ulos ja huomaan kuinka pääni aina kehittelee ideoita: Paras väritys marraskuuhun, paras päivä lumipallojen tekoon, paras aika hoitaa asioita...

Kohta sää lauhtuu, mutta antaa lauhtua :)

Edellisessä postauksessani olin unohtanut sen tärkeimmän asian, eli mainita, että Lepis on luonut idean Marraskuun selätyksestä ja järjestänyt siihen vuosittain haasteen. Tämän vuoden teemana on "pyöreä". Vuonna jolloin haasteena oli kuvata tai kirjoittaa kuinka päivänsä on selättänyt, on ollut minulle  luonnollisin tapa katsoa marraskuutani, joten jatkan samaan malliin. Mutta haasteesta kiinnostuneet, käykää Lepiksen luona innostumassa haasteesta :)

Marraskuun kuudes

Aivan hirveä työpäivä. Tuntuu, että taistelen tietokoneen ohjelmien, ääniongelmien, käyttöoikeuksien ja vaikka minkä kanssa. Päivän viimeisessä palaverissa pitäisi kertoa mitä viime aikoina on tullut tehtyä. En tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Kyseenalaistan mielessäni kaiken ja mietin asioita, joita tiimini ei varmastikaan haluaisi kuulla.

Kotona teen hengitysharjoituksen. Sen jälkeen päänsärky katoaa ja päätän siirtää ajatukseni muualle, eli kirjoitan blogia :)

Marraskuun seitsemäs

Erilainen päivä. Kolme puhelinkeskustelua työpäivässä, se on enemmän kuin mitä yleensä juttelen koko viikon aikana. 

Illalla sataa, mutta se ei haittaa kun istahdan keikkalavan eturiviin. Tänään mitä parhainta tunnelmaa marraskuuhun tarjoilee turkulainen Punomo. Bändissä on kahdeksan jäsentä, he mahtuvat jokainen omalle juoksuradalleen viimeisimmän lp:n kannella, ei siis mikään pieni kokoonpano. Johanna Rauma, joka näköjään on myös Elämäni biisi -ohjelmassa tänä vuonna solistina, laulaa ihanan korkealta ja kovaa, kaksi rumpalia kisailee keskenään, kitaristi vetelee niin antaumuksellisesti funk-lirutuksia, että jalat menevät alta, puhaltimista puhumattakaan. On vaikeaa pysyä penkillä, kun edessäni tuutatataan täysillä retrosoulia. Lempibiisini Siskot, saa minut jopa laulamaan :) Ilta on täydellinen!

Marraskuun kahdeksas

Siippa leipoo kääretortun (maailman paras sellainen) ja minä leivon tonnikalapiirakan. Näitä tarjoillaan ystäville, jotka ovat pyytäneet meiltä camino-iltaa. On ehkä hiukan liian vaarallista pyytää meitä näyttämään valokuvia matkoilta, sillä niitä on paljon, tai paremminkin erittäin paljon. Ehdotan, että katsotaan ensin kuvia ja otetaan sitten kahvipaussi, jonka jälkeen ystävät voivat miettiä, haluavatko enää takaisin kuvatarinoinnin äärelle. Näin sitten teemme. Ilmeisesti molemmat ovat miettineet vaellusmatkaa Espanjaan, koska kysymykset ovat erittäin yksityiskohtaisia. Paussilla keittiössä molemmat sanovat olevansa laihiksella, mutta satsaavat kuitenkin sekä kääristä että piirakkaa ;-) 

Lopulta ystävät katsovat kaikki reilut 200 kuvaa, eivätkä näytä aivan loppuun kuolleilta. Myöhemmin jo kotiutuneena heiltä tulee vielä pari tarkentavaa kysymystä, joten ajattelen ystävien selvinneen meidän käsittelystämme.

Marraskuun yhdeksäs

Uups. On isänpäivä. Herään aikaisin ja kirjoitan kortin siipalle. Tiedän, etten ole hoitanut hommiani kunnolla, sillä minulta puuttuu lahjasuklaat. Hätä keinot keksii, eli kaivan siipan karamellipussin kaapista ja paketoin sen kortin kanssa keittiön pöydälle. En käsitä kuinka en muistanut hoitaa ostoksia ajoissa. Korvaan myöhemmin tuon konvehtirasian puutoksen :)

Meillä suhtaudutaan kovin leppoisasti kaikkiin juhlapäiviin ja niin tämäkin päivä menee omalla painollaan. Tiedän ihmisiä, joilla "juhlapäivä" tai juhlapyhä menee pilalle, jos joku ei pääse paikalle tai asiat eivät mene kuten aina ennen. Minun rakennussarjastani puuttuu tämä kytkin, minä tulen kyllä iloiseksi jos joku muistaa minua tai läheisiäni, mutta minua ei haittaa, jos mitään erityistä ei tapahdu. Kysyn siipalta onko siitä koskaan tuntunut, etten tee tai osallistu tarpeeksi juhlien järjestämiseen. Kaveria kuulema nuorena ärsytti pyhät yms ja kenties sen vuoksi häntä ei ole yhtään mietityttänyt koko asia. Ei haittaa, ei kumpaakaan ja sehän on parasta.

Marraskuun kymmenes

Otin lomapäivän stressin ja omien asioiden hoitamiseksi. Ensimmäisenä listallani on soittaa Adoben asiakastukeen ja ruinata järkyttävästä vuosihinnan nostosta. Minulla menee puolitoista tuntia asian selvittelyyn ja lopulta säästän yli 400 euroa pätäkkää. 

Jos koskaan, niin nyt olen iloinen, että osasin avata suuni oikeassa paikassa. Tämän bujolistallani "asiat, jotka haluan hoitaa" -tehtävän merkitseminen hoidetuksi saa minut myhäilemään.

***

Viimeiset päivät ovat olleet sateisia ja yllättävän pimeitä. Aurinkoa ei ole näkynyt ja kovasti ikävöin sitä. Auringon sijaan olen syönyt valtavat määrät klementiinejä ja tietysti D-vitamiinia. 

Tähän loppuun laitan Punomon upean biisin, jonka toivon virkistävän sinunkin päivääsi :)

Herään aamulla hiljaisessa talossa. Käyn vetämässä verhot syrjään ja näen kuinka oranssin keltainen pensseli on maalannut horisontin. Alapuolellani on kaunis ja monimutkainen peltikatto. Missään ei näytä olevan ketään. On uskomattoman hiljaista ja palaan takaisin sänkyyn tuijottamaan ulos.

Kun pieni mutru tuntuu vatsan pohjassa, me nousemme ja lähdemme ulos. Torilla myyjät nostavat kukkaset esille ja vihanneskojut täyttyvät kotimaista herkuista. Kantarellit loimuavat keltaisina punaisten marjojen vieressä. Joku on laittanut pehmeää taljaa kahvilan tuoleihin ja lauantai alkaa heräillä. Me emme kuitenkaan jää ulos, sillä Fazerin kahvila houkuttelee lämmöllään ja aamiaisellaan. 

Hiljaisen jazzin soidessa taustalla me löydämme mukavan ikkunapaikan itsellemme. Kun tuoksuttelen kahviani, huomaa siippa jääneensä ilman suklaakohvehtia. Ojennan omani hänelle.

Ennen päivän ohjelmaa kävelemme Port Arthuriin, ihailemme upeita puutaloja sekä Mikaelin kirkkoa. Palaamme takaisin taidemuseon mäelle katsomaan Nelli Palomäen valokuvia. Ne ovat tietysti upeita, mutten lämpene niille. En tiedä olenko pettynyt itseeni vaiko tunnelmaan, jonka teokset synnyttävät. Niinpä lähden mielelläni takaisin ulkoilmaan ja kohti joenrantaa.

Perillä teatterissa edessäni on verenpunainen samettiverho ja lisäksi lavan reunoilla ristit ja hautakivet nostavat tunnelmaa. Kohta näen melkein vuoden odottamani Addams Familyn Mortician ja Gomezin perheineen. Kiero huumorintajuni ja hiukan myös Mortician täydellisen luonteen samankaltaisuus ;-) ovat asioita, jotka tunnustan heti. Minä todellakin kuvittelen aina olevani oikeassa ja jos näin ei sattuisi käymään, olen kohtalokas ja dramaattinen ainakin puolisolleni (veren punaista, kosto on suloinen, se puree).

Nautin erityisesti musikaalin ensimmäisestä puoliskosta, se kutittaa nauruhermojani ja saa ihailemaan suomentajan sanaleikkejä. 

Mieleni tekee vaihtaa koko vaatekomeroni mustaan ja liehuvaan. Samoin ajatuksiini nousee kapinan kaltainen. Mitäpä jos kaivaisin harrastukseni hautakuopistaan, avaisin sanallisen arkkuni, laulaisin korkealta ja kovaa, maalaisin tunteeni kankaalle, sivaltaisin tyhmille asioille. Viisveisaisin muista.

Mutta sitä ennen, niin, sitä ennen minä katson näytelmän loppuun, käyskentelen hetken pitkin joenrantaa ja lähden lopulta ajelemaan kohti omaa kotia. 

Matkalla kotiin muistelen eilistä iltaa, jolloin näimme ystäviä ravintola Neråssa. Miten hauska ja täydellisen makuinen ilta meillä olikaan.

Joku pyörittää blogiani ympäri. Täällä käydään lävitse sitkeästi vanhoja postauksiani, mikä tuntuu omituiselta. Mutta mikäpä tässä maailmassa ei pyörisi hulluna ympyrää.

Nyt on perjantai ja olen aikalailla poikki. Taustalla soi lempeä jazz, ehkä tunnelmaltaan iltahämyinen vaikkei taivas vielä sininen olekaan. Lempeys on nyt hyvä valinta, sillä viikko on mennyt toisenlaisissa tunnelmissa.

Luen päivällä uutisen, että mikä tahansa liikunta on parasta aivoille. Olen ollut samaa mieltä vuosikaudet, vaikka muutakin voisi luulla.

Sunnuntaina menemme salsatunnille. Tästä tulee täydellistä, ajattelen, sillä r a k a s t a n tanssimista. Sali on kapea ja aurinko paistaa yläikkunoista suoraan sisään, mikäs siinä, mutta ilmastointi loistaa poissaolollaan. Normaalisti salsa ei saa minua edes nihkeäksi, joten olen paikalla ilman vaihtovaatteita (virhe). Tulos: puolentoista tunnin tanssimisen aikana selkärankaani pitkin valunut niagaranputous on laskeutunut alas syvään jokeen ja levinnyt kastellen jokaikisen rutikuivan joen uomankin. Pikkuisen ärtyneenä omaan kroppaani minä lähden kotiin. Julkisilla. Seisten tietenkin ;-)

Neljä iltaa sitten siippa houkuttelee iltakävelylle. Sopimushan on, että kun yhtään ei huvita, niin juuri silloin kannattaa lähteä ulos. Niinpä sanon kyllä, ja miten ihanalta tuntuukaan päästä haukkaamaan happea, varsinkin kun tuuli ja viima puhaltaa takanani. Otan pitkiä askeleita, viipottelen tuulen kanssa kilpaa, vaikka sormet vähän palelevatkin. Puolivälin jälkeen aivastan, niistän toisen ja kolmannen kerran sekä järisytän maata uudella napakalla aivastuksella. Niskaa alkaa kutittaa, käsivarsiakin, ja kohta tunnen kuinka kieli painuu kitalakeen ja mietin, että mitä hittoa nyt taas tapahtuu. Lopulta en jaksa kuin naurahtaa ja totean siipalle, että vetäises nyt ylävitonen mun kanssa. Tässä ollaan taas uuden äärellä.

Kotona huuleni näyttävät kuin olisin käväissyt kauneushoitolan pistoksissa. En jää ihailemaan itseäni peilistä, vaan menen kaapille nappaamaan aimo annoksen antihistamiinia. Arvelen tietäväni mistä kohtaus johtuu ja kuukeloimalla selviääkin, että kylmänokkosihottumahan se iski ihan vain tuulisella ilmalla kävellessä. 

Eilen työpäivän jälkeen mietin, että parasta mitä voin tehdä illalla on piristyä pilatestunnilla. Keikun putken päällä, puristelen palloa ja teen satasia. 

Toisin kuin aina ennen, palattuani tunnilta kotiin, olen kuin kastemato kuivalla asfaltilla. 

Kun mies lähtee saunaan, minä päätän, että koska tämän kropan kohdalla ei näytä, että isompi liike ravitsisi aivojani taikka parantaisi kehoa, niin siirryn pelkkään sormien liikutteluun. 

Minä leikkaan kynnet lyhyemmäksi ja otan kitaran käteen. Vetäisen pari Pink Floydia ja Oasista ja kenties reipastun hetkiseksi.

* * *

Ikkunan takaa näyttää siltä, että aurinko paistaa ja kenties hiukan tuulee. Odotan hiukan jännittyneenä, miten mahtaa käydä, kun lähden kohta ulkoilemaan :)

Olin melkein keikalla viime lauantaina. Luulen, että siippa tarkoituksella avasi television yhdeksän aikaan illalla ja laittoi Ultra Bran eetteriin. Hän ehkä arvasi, etten katsoisi tallenteena keikkaa, sillä sehän on silloin menneen talven lumia :D Ja niinhän siinä kävi, että kun näin livelähetyksenä olympiastadionin väen ja tunnelman, tuntui kuin olisin itse paikan päällä. Jäin hytkymään keskelle olohuonetta ja lopulta kahden tunnin päästä saatoin istahtaa alas.

Sinä lähdit pois

Sunnuntai aamuna herään Shanghain valot kappaleeseen. Kysyn siipalla, mikä biisi sillä soi päässä. Hauki, hän vastaa, ja näin minulla vaihtuu kappale mielessä. Kun nousen Joensuun junaan, muistuu mieleeni vuosia sitten näkemäni keikka Ilosaaressa ja nyt kappaleiden määrä monistuu ajatuksissani. 

Juna on täynnä viimeistä penkkiä myöten. Mies ei saa luettua kirjaa puheen sorinalta, mutta minun päässäni pauhaavat puhaltimet ja sähkökitara, kun siivoan puhelimestani pois turhia valokuvia.

Asemalta suuntaamme taiteen ääreen. Joensuun taidemuseo on remontissa, joten käännymme kannoillamme ja menemme Taidekeskus Ahjoon, jossa onkin Antti Jääskeläisen upeita lyijykynä-öljyväri teoksia. Valokuva ei anna oikeutta teokselle lasin heijastumien vuoksi, mutta kuvaa suurentamalla pääset halutessasi tutkimaan lyijykynän jälkeä. Pidän erityisesti töiden aiheista, vaikka ne ovatkin synkkiä. Synkkyydellä on joskus puolensa, se saa ihmisen miettimään rakenteellisia ongelmia.

Minä suojelen sinua kaikelta

Koska illaksi on luvattu parin kylmän viikon jälkeen lämmintä ja kesäistä säätä, menemme serkun siirtolapuutarhan viettämään iltaa. Karviaiset ovat parhaimmillaan ja punaherukatkin niin makeita, että poskissa tuntuu. Käymme läpi kaikki suunnitelmat. Tuonne tulee pesupaikka juureksille ja tämä varasto poistetaan. 

Kannamme upeaan pergolaan kahvit, pullat ja jotain pientä suolaista (kuten serkku ilmoitti viestissään). "Tämä täytyy syödä sitten kokonaan", sanoo talon rouva, tarjoillessaan valtavan kokoisesta vuoasta lämmintä piirakkaa. Hymyilen ja mietin, että mitenköhän meille käy. Ehkä napa ratkeaa :) Sitten ripsahtaa pisara jostain. Katson ylös. Taivaalla ohuet pilvet ovat paikallaan. Ei näytä pahalle. 

Jonkin ajan kuluttua pisaroita on tipahdellut useampia ja emäntä toteaa, että siirrytäänpä parempaan suojaan. Otamme tarjoamiset mukaamme ja nousemme rappuset ylös verandalle, ja kokoamme kaiken taas pöydälle. Leikkaan lautaselleni toisen palan piirakkaa, se on mehevää ja täydellistä. Mietin, miksen kotona leipoisi näin hyviä herkkuja, mutta unohdan ajatuksen samantien, sillä puhe siirtyy nopeasti asiasta kolmanteen. Olemme tyytyväisiä ja peltikatolla ropisee mukavasti. 

Mutta sade yltyy, ja kun peltikaton pauhu lopulta peittää meidän äänemme, nousemme taas kerran. Otamme käsiimme kahvipannun, pullat, piirakan, kupit ja lautaset ja muut, ja siirrymme sisälle hirsimökkiin. Laskemme kantamuksemme pöydälle ja nauramme luvattua kaunista iltaa ja lämmintä kesäsäätä. Puolen tunnin päästä katsomme hämmästyneenä ikkunasta ulos, kun rakeet piiskaavat maata. Mietin, että nyt irtoavat viimeisetkin karviaiset pensaasta. 

Kalpeat kasvot

Sitä voisi kuvitella, että täyttävän illallisen jälkeen aamulla ei olisi nälkä, mutta toisin käy. Syömme mahtavan aamiaisen Hotelli Lietsussa (ihana paikka) ja sen voimilla lähdemme kävelemään Botaniaan. Sisäpuutarhassa seuraan ison sinisen perhosen viipottelua, se käy katsomassa onko aurinko esillä vaiko ei. 

Ennen ulkopuutarhaan siirtymistä jään ihmettelemään valokuvia, joissa voin kokea, miltä maailma näyttää hyönteisen silmin. 

Tiedän, että ihminen näkee ja kokee värit hyvin eri tavalla. Esimerkiksi minun oranssini on siipan mielestä keltainen, mikä on tietysti aivan pöyristyttävää ;-) 

Puolet kuvasta näyttää miten minun silmäni näkee kukan. Hyönteisen kyky nähdä ultravioletin sävyjä on aivan eri luokkaa. Minun kasvini on kalpea aavistus hyönteisen kukasta.

Upeat hyönteiset tulevat mukaani myös ulkopuutarhaan, sillä tänä kesänä näytteillä on hiekkaveistoksia.

Maata vasten leviää kukkanen, jonka päällä nuohoaa valtava kimalainen. Toisaalla maassa makaa reporankana sittisontiainen, joka on pyörittänyt lantamaapallonsa niin suureksi, että selkänikamat ovat mutkalla. 

Aika ihmeellistä, että nämä työt ovat selvinneet eilisestä raesateesta. 

Polkujen varrella ihailen valokuvia suomalaisista voimaeläimistä. Käyn istumassa monella penkillä, kuuntelen purojen solinaa ja tietysti kiipeän ylös katsomaan miltä näyttää maailman suurimman kivilabyrintin rakentaminen. Siinä sitä onkin kaverilla tekemistä, kun hän taiteillen siirtelee valtavia kiviä labyrintin muotoon.

Rubikin kuutio 

Kun kierros on tehty, paikan kasvimaakin tutkittu tarkasti, lähdemme kävelemään takaisin hotelliin. Kauaa en ehdi levätä, kun on lähdettävä enon luokse. Tätä kyläilyä olen odottanut pitkään, sillä aika kuluu aina siivillä ja tarinaa riittää iltamyöhään. Eno on ostanut 20 hengen täytekakun sekä 10 hengen voileipäkakun meille neljälle. Naurattaa vielä enemmän kuin serkun luona. Jos matkaa tänne asti, niin koskaan ei tarvitse pelätä nälkää. Sellainen ei ole mahdollista :D 

Mutta ruokailu ei ole tärkeintä, se on seura. En ole kova sukuloimaan, mutta tästä kaverista ja puolisosta saan niin paljon energiaa, ettei paremmasta väliä. On nimittäin ihmisiä, joista saa virtaa ja sitten niitä toisia...

Hei kuule Suomi

Yllättäen tulee taas kerran myöhä ja on aika palata nukkumaan ja herätä aamulla aamiaiselle. Juna kotiin lähtee vasta yhdeksältä, joten voin antaumuksella nauttia kirpeästä marjashotista,  syödä ruispuuroa tuoreilla mustikalla, jugurttia itsetehdyllä omenahillolla, ottaa parikin maailman parasta karjalanpiirakkaa munavoilla (missään ei ole niin maukkaita karjalanpiirakoita kuin Pohjois-Karjalassa). 

Junassa on hiljaista. Ketä nyt kiinnostaisi matkata etelään ;-) Mies pystyy keskittymään lukemiseen ja minä käsittelen otettuja valokuvia ja siivoilen pois turhia. 

Yksi tämän vuoden toiveista on täytetty. Kiitos Joensuu!

* * *

Koska on vielä elokuu, niin ehdinpä juuri ja juuri osallistua tällä postauksellani Repolaisen elokuun bingoon. 

Kristiinalla on taas jännittävä kuukausihaaste: Tunnettuja ihmisiä. 

No minä tiedän monen monta ihmistä, mutta ovatko ne samoja, joita sinä tunnet? Sitähän minä en tiedä ;-) Niinpä pyörin sanaleikkiä itseni kanssa. 

Mitä tarkoittaa tunnettu ihminen

Riittääkö, että on joskus iltapäivälehtien otsikoissa tai televisiossa? Puhuuko asiantuntijana tai onko ammatissa, joka pakottaa olemaan julkisuudessa? Riittääkö minulle tuttu runoilija tai taiteilija? Pitäisikö olla isommin tunnettu? Entä rauhallinen kirjailija, jolla on sana hallussa, mutta joka mielummin karttaisi parrasvaloja? Käykö Kari Hotakainen kirjailijahaastattelussa? Tai filosofi luennolla?

Entäpä kuvaaminen

Nuorena olin kerran Eppujen Martti Syrjän kanssa samassa hississä. Silloin valokuvaaminen olisi ollut supernoloa. Hissi oli kamalan pieni ja ahdas, ja pokettikameralla olisin kuitenkin saanut vain huonon kuvan.

En muutenkaan pyydä selfietä julkkikselta. Ehkä minulla on jokin puutostila, kun sellainen ajatus ei tule mieleenkään. 

Eräs työkaverini kävi usein katsomassa Helsinkiin tulleita ulkomaisia julkkiksia, seisoi hotellin edustalla, odotti tapaavansa heidät ja juhlisti asiaa kännykkäkuvalla. Minä söin mieluummin lounaan toimistolla ja lähdin takaisin hommiin...

Olenko jotenkin arka vai enkö ymmärrä hyvän päälle? 

Mutta entä jos sittenkin

Kun asiaa oikein pohdin, niin olisihan se hienoa, jos olisin aikoinaan ottanut valokuvan David Bowiesta. Mahdollisuuksia olisi ollut useampia.

Miten mahtaisin toimia nyt, jos tuo nuoruuteni rakkaus tulisi kadulla vastaan? Ehkä mittavan suremisen jälkeen olisin tarpeeksi rohkea imeytymään kylkeen, sanomaan jotain hehkeää ja ottamaan meistä yhteiskuvan. Kotona sitten näyttäisin otostani onnellinen hymy huulillani ja todistaisin, joko että olen seonnut tai maailman kirjat ovat pahasti sekaisin :D

Koska nyt en kuitenkaan voi täyttää enkä näyttää tuota yllä mainittua haavetta, niin päädyn helpommin lähestyttäviin julkisuuden henkilöihin.

Viime viikolla en ottanut kuvaa Martti Servosta Napanderi-bändinsä kanssa. Eli häntä voitte katsella kodinrakentamisliikkeen mainoksesta ja ajatella, että tuonkin hervottoman tyypin se on nähnyt ;-) 

Sen sijaan jaan teille ihanan Maija Vilkkumaan keikkaelämää pallossa sekä Coldplayn aivan mahtavan stadionkeikan toisenlaisen pallomeren. 

Juuri tällaisissa positiivissa kuplissa minä tykkään viettää aikaani. Yleensä ilman kameraa, mutta joskus sattuu myös vahinkoja :)

Ajamme ystävän kodin eteen ja otamme hänet mukaan reissuun. Kaveri heittää takakonttiin reppunsa ja penkille viereeni painavan kirjan kivikirkkojen arkkitehtuurista. Otamme matkan varrelta kaverin vaimonkin matkaan ja ajelemme Sastamalaan.

Aamulla herään ison päärakennuksen yläkerrassa pikkuruisessa makuuhuoneessa. Vaikka ikkuna oli yön sepposen selällään, niin tekee mieli astella viileään suihkuun. Talo tarjoaa meille valtavan aamiaisen. Neljälle ihmiselle 12 karjalanpiirakkaa, juustoa niin paljon, ettei kukaan kykenisi niitä heti aamusta tuhoamaan, vihanneksia riittävästi, reilusti hedelmiä, neljä puolen litran jugurttiannosta (valmiiksi tehtynä), puuroa ja tietysti juotavaa. Kyllä ovat vieraanvaraisia täällä Mattilan majatalossa. Iso rakennus yksin meille neljälle ja runsas aamiaistarjoilu.

Kun napa on täynnä lähdemme länsirannikolle ja löydämme etsimämme Rauman Pyhän Ristin kirkon. Edessäni on upea paanukattoinen kivikirkko, joka rakennettiin 1500-luvun alkupuolella fransiskaaniluostarin kirkoksi. 

Pihamaalla on niin paljon nuoria, että arvelen tänään olevan rippijuhlat tulossa. Mikään ei kuitenkaan näytä estävän meitä menemästä kirkkoon sisään, joten suuntaamme sinne.

Sisällä tunnelma on sanoinkuvaamaton. Kuoriholvin maalaukset näkyvät edessäni ja molemmilla puolilla lehtereitäkin koristaa apostolien kuvat. Takanani soivat urut, nyt harjoitellaan juhlia varten. Käännyn katsomaan ylös taakse, ja siellä onkin aika upean näköiset urkupillit koristeineen. Kun käännähdän takaisin huomioni herättää jostain kumman syystä vasemmalla puolellani penkissä istuva nainen. Hänellä on kirja (virsikirja?) kädessään ja naisen katse on kuin ajatuksissaan eteenpäin.

Suupieliäni alkaa hymyilyttää, sillä pian tajuan naisen olevan täällä pysyvästi. Kyllä on huumoria kirkolla. 

En yhtään ihmettele, jos nainen katseleekin vähän sivuun kirjastaan. Olisihan se ikävä lukea samoja lauseita kerta toisensa jälkeen ja olla näkemättä muita paikalla olevia :)

Heinäkuun helteet, ne ovat täällä.

Kun toiset harjoittelevat lomalla oloa, niin minä yritän palata työmoodiin. Ensimmäinen työviikko oli niin paha, että mieleni teki lähteä takaisin caminolle rauhoittumaan. Sain sentään pieniä helpotuksia vapaa-aikanani.

Tonttien tutkintaa

On sunnuntai ja tarjolla avoimia puutarhoja. Lähdemme Talin siirtolapuutarhaan katsastamaan minkälaisia unelmia sinne on luotu. Siippahan on kysellyt muutamaan otteeseen tässä vuosien aikana, että mitä mieltä olisin siirtolapuutarhasta. Olen tähän mennessä kieltäytynyt ajatuksesta, mutta saa nähdä käykö tänään kuten kävi työkaverille autokaupassa, jonne hän meni vain hakemaan lapsille ilmaiset jäätelöt.

Ensimmäiseen puutarhaan astuessani emäntä tulee vastaan ja pahoittelee, ettei ole ehtinyt siivota pihamaata kunnolla. Minä huokaisen helpotuksesta, sillä tämä rehevä ja jonkun mielestä ehkä villi puutarha on aivan uskomattoman ihana. Katselen ihmeissäni riippalehtikuusia, jotka ovat suloisia pikkuruudessaan. Valtavat omenapuut taas ovat siirtolapuutarhan alkuperäisiä puita ja niiden alle on aseteltu houkuttelevasti pieniä penkkejä ja tuoleja.

Oi miten haluaisinkaan tällaisen rehevän ja kasveja täynnä olevan puutarhan. Ei turhaa nurmea ajettavaksi. Vain kapeita polkuja, joita pitkin pääsee seuraavalle lepopaikalle ihailemaan alati kukkivia kasveja tai hakemaan hyötypuutarhaosasta jotain herkullista ruokapöytään. Älä vaan siivoa täällä turhaan, ajattelen mielessäni ja pyörin itseni ympäri toivoen, että saisin tämän kaiken itselleni.

Muutaman puutarhan jälkeen saavumme käsityöläisen kesäpesään. Pihamaa ei tarjoa reheviä piilopaikkoja, mutta kun emäntä esittelee meille leikkimökkiin rakentamaansa saunaa, alkaa siippa jo huokailla ja hyristä. Seuraavaksi saamme kurkata päärakennuksen sivuhuoneeseen. Kun nainen avaa oven, näen pitkän ja kapean tilan. Sivuikkunasta valo tekee varjoja valkoiselle puupaneelille ja kun katson alas, näen valkoisen lampaantaljan lattialla. Sen vieressä, aivan ikkunan alla on upean, herkullisen, ihanan, sanoisinko vielä taivaallisen romanttinen tassuamme. Että jos siippa huokaili pihasaunasta, niin minä jäisin mielelläni nyt kylpemään tähän paikkaan. 

Juttelemme pitkät pätkät emännän kanssa hänen ammatistaan ja suunnittelen lähteväni naisen verkoiluliikkeeseen katsomaan mitä taikoja hän siellä tekee.

Niin kuin viime yönä on sade piiskannut pioneista lehdet maahan, alkaa nytkin sataa. Kierrämme viimeisetkin puutarhat, mutta päällimmäiseksi jää mieleen nämä kaksi herkkua. Olen yrittänyt pitää sisälläni sanat siitä, että eikö olisikin ihanaa, jos omistaisimme oman siirtolapuutarhan. Mutta nyt lause lipsahtaa minusta ulos. Totean heti perään, että juuri sanomani on voimassa vain tämän sekunnin ja aika loppui nyt. Siippa varmasti arvasikin, että näin tässä käy. Saan intoutumisen hetken, jonka tapan samalla kertaa ;-)

Musiikin riemua

Viikko on kiirinyt jo perjantaihin. Luen aamulla Hesaria ja juttua nuoresta suomalaisbändistä, joka on juuri ollut keikalla Glastonburyn festareilla ja menossa pian Japaniin Fuji Rockin päälavalle esiintymään. Luen mielenkiinnolla artikkelia ja kun pääsen sen loppuun huudahdan miehelle toiseen huoneeseen: Tänään mennään Espan Lavan keikalle.

Ja niin illalla, kun onneksi ei sada, me seisomme Esplanadilla odottelemassa Us-bändin keikan alkua. Kun katson ympärilleni alan laskeskella, että yksi jos toinen taitaa olla bändin läheisiä tai ystäviä. Olen varma, että jokunen isovanhempikin on paikalla. 

Kun soitto alkaa en voi kuin hymyillä. Biisit ovat herkkua, nopeita ja lyhyitä, sellaista brittisaundia. Omien biisien lisäksi mukana on hauskoja covereita ja jokaisen kappaleen jälkeen kaverit kumartavat lantiosta asti, selkä suorana, syvään alas. Liike on tiukan tehokas: kiitos. Ja kuin Beatlesilla, kavereilla on samanlaiset lyhyet takit päällä. Tästä keikasta ei voi olla kuin hyvällä tuulella.

Jos satut olemaan loppukesällä Tampereen Pyynikin Festivaali-festareilla lauantaina 23.8., niin käy kuuntelemassa myös bändi Us. Suosittelen.

Uni ja todellisuus

Yön yli nukuttuamme katsomme säätiedotusta ja kun se näyttää hyvältä, laittaudumme autolla Tampereelle. Näin joskus alkuvuonna ilmoituksen Surrealismi-näyttelystä ja nyt kierrämme taidemuseon käytäviä. 

Saan yllättävän hyvin kiinni joistain tuoreista surrealismitaiteilijoista, mutta olisin halunnut kokea ja nähdä enemmän alkuaikojen huipputeoksia. Sellaista julkeaaa suurieleistä ilotulitusta. Mutta aina ei voi saada mahan täydeltä. 

Jätämme näyttelyn kellumaan omaan maailmaansa ja siirrymme todellisuuteen, eli Lukulaariin. Mies sukeltaa alakertaan kirjojen pariin ja minä tuijottelen seinällä olevia tauluja, jossa on kirjasuosituksia sekä henkilökunnalta että asiakkailta. 

Osan olen jo lukenutkin, mutta nyt lukulistalleni ehdottomasti siirtyy Silverin teos: "Miltä männystä tuntuu olla mänty". Ja jos olet lukenut aiempia postauksiani, niin ehkä arvaatkin, että suosittelen listalta luettavaksi Thoreaun teoksen "Kävelystä".

Koska helle on ujuttautunut kauppaan sisäänkin, minua alkaa kuumottaa ja päätän lähteä istumaan viereisen puiston penkille. On mukavaa istuskella tässä varjossa puiden alla. Katselen sähköpotkulaudoilla kiitäviä nuoria ja erityisen hitaasti eteneviä senioreja. 

Yllättävän lyhyen ajan kuluttua siippa näkyy tulevan ulos Lukulaarista, hän kuikuilee minua kaula pitkänä ja joudun heiluttelemaan kättäni yltiöromanttisesti. Tultuaan luokseni, siippa sanoo hiukan järkyttyneen tuntuisesti: "Mitä ihmettä on oikein tapahtunut? Minun ei tehnyt mieli ostaa yhtään kirjaa." 

Katson häntä yhtä ihmeissäni. Pitänee nipistää itseä ja ehkä miestäkin. Jos vaikka tämä on miehen painajaisuni? Tai ehkä emme olekaan poistuneet vielä Tampereen taidemuseon näyttelystä?

Tuulee. Tällä mökillä vain tuulee. Niin kovaa, että meinaa sielun puhaltaa ulos, kun astelee mökistä pihalle. Ainoastaan aamu seitsemältä saattaa näyttää hetken tyyneltä ja kenties illalla, kun on aika mennä yöpuulle. 

Koska pihalla ei voi olla päiväsaikaan, niin jotain on keksittävä. 

Aika-avaruuden tutkimusmatkailua

Ensin ohjelmassa on Landefestit, eli Hämeenkyrön elokuun juhlintaa. Olen tutkaillut internetin syövereitä ja merkannut itselleni navettokirppismainoksen, jossa lukee TÄMÄ TÄYTYY NÄHDÄ JA KUULLA. Että mentäiskö tuonne?

Mulla on vain tien nimi ja numero 1788. Ensin ajetaan Hämeenkyröön päin ja sitten etelään ja sitten käännytään jo siihen suuntaan mistä lähdettiin liikkeelle. Tie muuttuu kapeammaksi ja lopulta hiekkatieksi. Mietin useamman kerran, että onkohan mulla oikea osoite, mutta ajamme sitkeästi eteenpäin. 

Lopulta jossain ihmeen kaukana näemme hiekkatien varteen pysähtyneen auton. Pysähdymme siihen perään ja löydämme navetan. Sisällä on pitkän matkaa kirppiskamaa ja kun tulen yhden ulko-oven kohdalle, näen pihamaan toisella puolen aitan, jossa nainen viittoilee minulle. Soitannan ääntäkin sieltä kuuluu ja niin minä vinkkaan miehelle, että nyt löytyi itse bändikin eli Jouhikanteleen aika-avaruuden tutkimusmatkailijat :D

Tutkimusmatkailijoita on kaksi miestä, toinen vanhempi ja toinen nuorempi. Nuorimies oli aikoinaan pyytänyt vanhempaa miestä valmistamaan ja lähettämään hänelle jouhikanteleen Japaniin ja myöhemmin pyytänyt opettamaan sen soittamista. Täytyy sanoa, että on mukavaa soitantaa. Jouhikanteleen soitto on tarkoitettu tanssia varten, mutta aitan sisällä olevat mummelit ja muut (me mukaan luettuna) emme uskalla edessä olevalle räsymatolle tanssahtelemaan. 

Sauna-taivas-avaruuden pohtimista

Illalla lämmitetään rantasauna. Sen lauteilla voi ihailla järvimaisemaa lasiovesta ja ikkunasta. Mies kävi toissailtana saunasta kahdesti uimassa ja totesi, että vesi on jäätävää. En siis ajattelekaan meneväni uimaan, menen vain jäähdyttelemään ulos. 

Istun saunaterassin reunalla ja katselen kuinka edessäni järven toiselta puolen metsän yllä taivas yllättäen mustenee. Pilven pimeä keskikohta laajenee sivuille, se kasvaa, kuin pyörien itsensä ympäri, leviää ja lähestyy minua. Tunnen miten iso pisara kastelee varpaat, nousen ylös ja mietin, että ehkäpä uinkin tänään. Pilvet ovat jo yllä, ne satavat pulleita vesipisaroita, kastun pyyhkeineni hetkessä ja totean, että sauna on kuitenkin mukavampi paikka. Muistan samalla kuinka kerran Jurmalassa ollessani rannalla kuin tyhjästä syntyi mustan puhuva taivas, jonka pilvi valui päälleni. Se oli aika pelottavaa. Tämän iltainen tummansininen pilvipyörrekeräymä oli ainoastaan mielenkiintoinen. Ehkä pitkä ja kaunis kesä on tehnyt minulle terää, kun nyt vain ihmettelin pilvien muotoa, väriä ja kohti tulemista. 

Puiden latvoista repun syövereihin kaivautumista

Yhtenä päivänä sukellamme Seitsemisen kansallispuistoon. Kävelen aarniometsässä ja kuuntelen kuinka tuuli jossain kaukana ylhäällä osuu puihin ja muuttuu ääneksi. Käyn lähentelemässä isoa kaarnarunkoa ja mietin miten vanhoja puut täällä mahtavat olla. Kun runkoa pitkin kurkistaa taivaalle näkee kippuraisen oksiston, se kiertää ympäri mutkitellen, ihmettelen voiko kauniimpaa ollakaan. 

Mättäät puiden alla ovat pehmeitä ja joustavia, sammal on tuoreen herneen vihreää ja sienet pieniä ja pullukoita. Tikka hakkaa lähistöllä puuta ja haukan ääni kuuluu edessäpäin. Seuraan miestä pitkospuita pitkin soiden ylitse, poimin välillä puolukoita ja mustikoita. Oikein hämmästyn miten herkullisia puolukat jo ovat, meheviä ja makeita. 

Haukkalammella on todettu myrkkykeisoa, joten emme hipelöi siellä sen enempää kasvillisuutta. Otamme sen sijaan esiin retkimuonan. Siippa avaa pussin ja kaataa sinne vettä. Sekoitamme molemmat tulevaa ateriaa huolellisesti ja suljen pussin, jotta ruoka valmistuu. Kun aika on, herkuttelen jo mielessäni lämpimällä aterialla. Lusikkaan kuitenkin tulee ensimmäiseksi sininen hapettumisen estopussi (unohdimme sitten poistaa sen ennen veden lisäämistä). Toteamme, että ruoka jää nyt syömättä. Katselemme toisiamme hetkisen ja sitten siippa alkaa kaivella reppuaan. Ja kuten aina, sieltähän löytyy mukaan reilusti jälkiruokaa. Ja niin nytkin mies kaivaa esiin kaksi energiapatukkaa ja välipalakeksin (kyllähän sitä täytyy olla kuuden kilometrin retkellä lämmin ruoka, kaksi energiapatukkaa ja välipalakeksi, hehee). Että ei kun teekupposet valmiiksi ja patukat jakoon.

Kermavaahtoseinistä pehmeään maahan ihmettelyä

Aamulla taas mietimme mikä olisi viihdyttävämpää kuin järveltä puhuroiva tuuli. Olisiko Sammatti mitään? Ja sinne me menemme, pyörimme Pukstaavissa kirjojen maailmassa, kiertelemme kaupungilla ja lopulta päätämme lähteä katsomaan Pyhän Marian kirkkoa, sen kun pitäisi olla auki.

Perillä olen mykistynyt. 

Jo heti ulko-ovelta sisälle tultuani huomaan maalattian. On ihmeellistä kävellä paljaalla maalla kirkon sisällä. 

Ylhäällä on kaunis kaartuva maalattu puukatto. Seinät ovat valkoiseksi maalatut ja riippuen siitä mistä suunnasta seinää katsoo, se saattaa näyttää pehmeältä kermavaahdolta. 

Ikkunoista tulee uskomattoman kaunis valo sisään ja tunnelma on erityinen. 

Juttelemme paikallisen oppaan kanssa ja kuulemme, että attaritaulua vastapäätä olevan seinän yläosassa hirsien takana on salakäytävä, jonka seinissä on piirustuksia. 

Kysyn kirkon ulkopuolen kahden kulmauksen "kivikasoja" ja kuulen, että ne on rakennettu jälkeenpäin tukemaan pitkää seinää. 

Kirkossa pidetään kesäisin Sastamala Gregorianan loppuesitykset ja mietin, että olisipa hienoa tulla joskus kuuntelemaan konserttia. Täällä akustiikka on kuulema todella hieno, enkä yhtään epäile sitä. 

Viha-rakkaus-suhteen tutkiskelua

Viimeisinä päivinä menemme vielä lähimetsään. Ajatuksena on kerätä niitä herkullisia puolukoita, joista sain alkumaistiaisia. Mitä pidemmälle menemme metsään, sitä enemmän hyttyset ja kärpäset pyörivät ympärilläni. Ja mitä enemmän ärsyynnyn öttiäisistä sitä enemmän ne innostuvat minusta. 

Olemme jo matkalla takaisin autolle, kun vihdoin rauhoitun ja löydämme  paikan, jossa vinkuvat  luontokappaleet eivät häiritse oloani. Ihailen metsän läpi kulkevaa poronjäkälää, haluaisin kelluskella sen pyöreiden palleroiden päällä. 

Lopulta puolukkasatoa on tarpeeksi. Myös variksenmarjaa on toisessa ämpärissä.

Tämä reissu alkaa olla nyt taputeltu. Matka kotia kohti alkaa pian ja sitten onkin kohta syyskuu. 

Hups. Näin se aika menee.

Kesätouhut on olleet vauhdikkaita. Joillain suorastaan hillittömiä, mutta se en ollut minä ;-)

Mikroskooppinen puupöly leijailee kaikkialle. Tämän tiedän miehen ottaessa hiomakonetta käteensä. Niinpä siivoan kiihko silmissäni miehen ympärillä, kun hän vetelee keittiönpöydästä vahat hittoon ja loihtii pöytäpinnan esiin. 

Ai miten ihanan puhdas se on, ajattelen katsellessani valmiin työn jälkeä. Mutta kun käännyn selin pöytään saan sätkyn. Olohuone, se on väärän värinen. Sohvan päälle levittämäni suojakangas on kuin koivuklapeilla päällystetty. Tiikkipöytäkään ei muistuta itseään. Huokaisen syvään, pyyhin hikeä ja otan hengityssuojaimen pois ja siirryn siivoamaan olkkaria. Etteikö remonttipöly leviä keuhkoihin enää hionnan jälkeen :D 

Aivopierupölyjen laskeuduttua (päivän tai pari) minä sekoittelen maalia purkissa. Se on jännittävän väristä, vähän violetin sävyistä ruskeaa. Uudessa musacornerissa soi Hermanos Gutierrez. Annan kitaran sävelten kimmota iholleni, aistien kautta sisälleni, ne sekoittavat tunnetilojani samalla kun irrottelen väripigmentit irti purkin pohjasta. Minä sulan ihaniin sorminäppäilyihin, helliin, yllättäen makuaististani poiketen ehkä melankolisiin tunnelmiin ja sivelen pitkin vedoin maalia pöytään. 

Mietin aluksi, että kolme maalauskertaa varmasti riittää, mutta kun viimeinenkin kerros on kuivunut, teen ratkaisevan siirron. Katson pöydän pintaa tarkasti arvioiden ja totean, että hyvältä näyttää. Kerropas Birgitta, että pitäiskö kuitenkin vetää vielä yksi ohut kerros maalia. Joo, olishan se parempi, vastaa tyyppi päässäni ja ei kun toimeen. Jätän poikkeuksellisesti pienen välihionnan tekemättä ja tulos on katastrofi. Melkein itkettää, mutta kokoan itseni. 

Tulee neljäs päivä ja lähestyn pöytää varovaisesti: Kuule, nyt aion tehdä sinulle viimeisen kevythionnan ja sen jälkeen laitan täydellisen kerroksen maalia pintaasi. Voisitko ystävällisesti tehdä yhteistyötä kanssani. Pliiiiiiiiss!

Hion pinnan, putsaan, avaan maalipurkin kannen ja sekoitan maalin hyvin. Pensseli, se on mukava kädessä ja kun sen kastaa maaliin, tuntuu, että väri on vieläkin erikoinen, mutta jotenkin kiva, onhan sen nimi lakritsa. Suih suih, pitkiä rauhallisia vetoja, samaan suuntaan, reunasta toiseen, päädyt varovasti maalaten. 

Los Navegantes alkaa soida, kun työni valmistuu. Otan taka-askeleen ja keinun letkeään tahtiin. Aika hyvältä näyttää. Heittäisin yläfemmat jos pöytä vain osaisi vastata minulle. 

Kun pari päivää on mennyt ja maali tasoittunut, jälki näyttää täydelliseltä. Olen enemmän kuin tyytyväinen. Nyt odottelen maalin lopullista kuivumista kolmisen viikkoa, sen jälkeen pinnalle tulee suoja-aine kosteutta ja kuumaa vastaan ja toivottavasti, totisen toivottavasti pääsen tulevaisuudessa pöydän pinnan kanssa paljon helpommalla kuin ennen.

* * *

Sitten pieni hervoton kesähetki

Yhtenä iltana ystävien mökillä: 

Rannan ulkogrillin nuotio on vasta sytytetty, liekit nousevat korkealle, kaiuttimesta kuuluu kesäbiisi. Ystäväni innostuu kuin teini konsanaan elämänsä parhaimmasta tanssibiisistä. Hän heiluu hillittömästi bassorytmin tahtiin, lippis keikkuu päässä ja sen päällä olevat lukulasit sinkoavat kaaressa ... niin mihinkäs muuhunkaan kuin nuotioon. Siippa tavoittelee pihtejä, mutta musta noki leviää ilmaan, lasit sulavat alle aikayksikön. Miten ne sinne lensi, nauraa ystäväni? Ne oli mun parhaat lukulasit, mutta onneksi vain 7 euron markettilasit.

Loppuilta hilluttiinkin ilman lukulaseja, mutta eihän niitä tanssiessa tarvitsekaan :D