Tuumat ja tuokiot

Vuonna 2015 kyseltiin kovasti "Miten meni - noin niinku omasta mielestä?". Sanoisin, että vuotta 2015 voi hyvin verrata elokuun triathlon-suoritukseen. Välillä kaikki rullasi vaivatta ja hymy huulilla hurjaa vauhtia, välillä tuntui että en saa henkeä ja hukun Vaikka jalat painoi tonnin, pääsin kuin pääsinkin maaliin ja lopulta oli voittajafiilis. Mitaleille en päässyt, pyöräilykypärään sain tarran.

Kesä oli kylmä, retkeiltiin silti.

Tammikuussa 2015 asetin tavoitteeksi kolme asiaa: liikkua reippaasti, syödä enemmän kasvisruokaa ja tavata ystäviä.

• Liikuinkin säännöllisesti. Paljon heiaheia-merkintöjä on työmatkapyöräilystä ja hiekan lapioinnista. Liikunta oli kuntoa ylläpitävää, ei varsinaisesti kehittävää, ja se on hyvä niin. Syksyllä aloitin uimatreenit triathlon-seuran vuoroilla, se on ollut ihanaa. Niskasärkyihin nappailtujen buranoiden määrä on tippunut radikaalisti.

• Kasvispainotteinen ruoka on ollut osa arkea, sitä on edelleen vara lisätä. Syksyllä söin ennätysmäärän eineksiä. Lounasruokailukuviot töissä on muuttuneet, syön harvemmin ravintolalounaan ja useimmin jotain epämäääräistä. 
• Viime vuosi oli ihanan sosiaalinen. Kaiken häsäämisen keskellä on ehtinyt tavata paljon kavereita, juhlia synttäreitä ja pikkareita. Vaikka välillä on tuntunut, ettei jaksaisi lähteä minnekään tai kutsua ketään kylään, tulee kavereiden kanssa hengailuista niin hyvä mieli, että pitäisi jo tajuta ettei kannata hangoitella vastaan. 

• Viime syksyn enteilemäni ja toivomani muutokset tuulet puhalsivat täysillä. Olin mukana perustamassa yritystä ja siirryin teoreettisen vakaasta palkansaajan tilanteesta epävarmempaan talouteen, johon voi kuitenkin itse vaikuttaa enemmän kuin koskaan
• Alakerran megaremontti saatiin melkein maaliin - ulkopuolen työt jatkuu keväällä. Se oli raskas prosessi fyysisesti, rahallisesti ja henkisesti. Jos ei muuta, niin nyt kelpaa saunoa. Enkä ole vieläkään jaksanut ottaa kuvia meidän hienosta saunaosastosta, sori.

Joskus mäkin vaan haluisin nukkua eteisen lattialla

• Heiaheia osasi myös kertoa, että olin viime vuonna tosi paljon kipeenä. Perusflunssaa lähinnä, yli 25 päivää vuoden aikana. Se on minulle todella paljon, oiskohan stressi nakertanut vastustuskykyä? Stressiin liittyen olen miettinyt paljon missä menee raja ahkeran ja tavoitteellisen tekemisen ja väkisin vääntämisen välillä. Miten meistä kukin stressin kokee ja miten sitä muihin purkaa. On ollut päiviä, jolloin en ole todellakaan pitänyt siitä, miten itse käyttyäydyin muita kohtaan. 

Ruuhkavuosialttari

• Ruuhkavuodet on urheilutermein tosiasia. Kirjoituspöytä on mun ruuhkavuosialttari. Päälle kaatuvaan sekamelskaan kasaantuu puhtaat pyykit, luetut ja lukemattomat kirjat, tärkeät paperit, skumppaa, meikit, roskia ja mitähän lie. Kaaoksen näkeminen ahdistaa, vain muutaman kerran vuodessa saan raivattua pöydän kokonaan tyhjäksi. Pyykkejä alan viikata kaappiin, kun puhtaat alusvaatteet ja pyyhkeet loppuu, kirjoja katselen kun kirjasto alkaa muistuttaa, että ne pitäisi palauttaa. 

Bailataan kympillä vaikka juhannuksena täytyisi olla päällä kolme takkia ja hanskat!

Ehkä opettelen ottamaan selfieitä.

Esikoisen eskarin sijainti on tuonut aamuihin parin kilometrin lisälenkin. Ennen molemmat sai jättää puolen kilsan päähän päiväkotiin ja jatkaa siitä työmatkaa pyörällä tai bussilla. Yleensä minä vien lapset ja Mies hakee.

Meillä on yksi auto ja tavoitteena on olla hankkimatta toista. Yhtenä tai kahtena päivässä auto on minun käytössäni. Käytännössä silloin sekä vien että haen lapset, minkä seurauksena työpäivä jää noin tunnin normaalia lyhyemmäksi, ja usein kesken jääneitä hommia joutuu jatkamaan illalla. Miehen työ ei ole yhtä joustava, hänen autoillessaan aamun vienti jää minun hoidettavakseni tavalla tai toisella.

Kesällä hyvään vauhtiin päässyt työmatkapyöräily jatkui syksyllä. Alkusyksyn esikoinen polki eskarimatkan omalla pyörällään. Noin 1,5 km matka pikkusiskon päiväkodista eskariin on lähes kokonaan ylämäkeä, ja täytyy myöntää että 6-vuotiaan protestointi ei ollut täysin aiheetonta. Hermot koko matkan kestäneeseen kitinään ja hoputukseen kuitenkin meni, ja lopulta on päädyttiin sellaiseen malliin, että esikoinen hyppää päiväkodin pihalla tarakalle ja minä poljen ylämäet selkä hiessä.

Aiemmin olen laittanut pyörän talviteloille pakkasten alettua. Olen pelännyt liukkaalla ajamista tosi paljon. Pienen pakon motivoimana minusta on vahingossa tullut talvipyöräilija. Jos on noin viisi jäistä tai loskaista päivää polkenut työmatkat, voi kutsua itseään jo talvipyöräilijäksi eikö?

Kuva täältä

Heijastinliivi, kypärä ja otsalamppu on. Repussa vilkkuu pieni punainen valo. Eturengas on nastallinen, takarengas vaihdetaan nastalliseksi, jos lunta maahan jää. Vaatetuksen puolesta olen mennyt hyvin simppelillä linjalla: ulkoiluhousut ja softshell-takki, alle kerroksia sään mukaan. So far so good. Vaikka harvoin ehditään eskariin aamupuurolle ajoissa, niin muuten on mennyt yllättävän hyvin. Useimmiten pimeään ja kylmään aamuun ei tee tippaakaan mieli lähteä, perillä on kuitenkin joka kerta hyvä mieli, kun on saanut pienen happihyppelyn ja liikunta-annoksen.

Aloittelevalla talvipyöräilijällä on vielä epätietoisuutta seuraaviin seikkoihin liittyen:

• Hiljaa pitäisi kuulemma ajaa, erityisesti risteyksiin tai kurveihin. Miten se tapahtuu? Normaalisti kaahaan niin kovaa, kun kolmivaihteisesta Monarkista lähtee.
• Miten pukeutua, kun on 10 astetta pakkasta? Selkä hiestä märkä, naama ja takapuoli jäässä jo nyt - miten tilanteen voi tasapainottaa? 
• Voiko lasta istuttaa tarakalla kun on 10 astetta pakkasta?
• Mun pyörä on niin peruspyörä kuin olla ja voi, pitäisikö lähteä hifistelemään ja hankkia maastopyörä tai mitä näitä nyt on?

Blogin lopettaminen on käynyt monta kertaa mielessä. Huonolaatuiset kännykkäkuvat ja satunnainen postaustahti harmittaa enemmän ja enemmän, vaikka saahan sitä omassa blogissaan tehdä mitä huvittaa. Toisaalta joka kerta lopettamista ajatellessa on tupsahtanut mieleen joukko aiheita, joista on ollut ihan pakko kirjoittaa.

Kokonaan en blogia lopeta tai piilota. Tänne tullaan säännöllisesti mm. hakemaan apua oksennuksen putsaamiseen autosta, tsekkaamaan resepti kesäkurpitsakakkuun sekä perehtymään asiantuntijan ohjeisiin lapsen traumatisointiin. Jääköön nämä sivistävät artikkelit kansan saataville.

Ehkä kevään tullen innostun taas kirjoittamaan tänne, nyt keskityn hetkeksi muihin projekteihin.

Loppuun fiiliksiä marraskuiselta lomalta. Arkisissa tunnelmissa jatketaan, muut projektit eivät sisällä muuttoa palmujen katveeseen tai muuta radikaalia elämänmuutosta.

Kasvisten lisääminen ruokavalioon on ollut monen vuoden lupaus ja suunnitelma. Töissä syön usein kasvislounaan. Kotona teen silloin tällöin kattilallisen kasvissose- tai linssikeittoa, jonka syön pääasiassa itse. Vähemmän menestyksekkäitä kasvisruokakokeiluja on takana, mutta ei kai lapset ikinä opi syömään ruokaa, joka ei sisällä jauhelihaa, jos sitä ei koskaan tarjoilla?

Vegaanihaaste tuntui liian rajulta. Kulutan joka päivä niin paljon jukurttia, juustoa ja maitoa, että hiilijalanjälkimittarin viisari kiljuu"soo-soo". Seuraan mielenkiinnolla Siinan vegaanikokeilua, ja bongailen ruokareseptejä.

Kirjastosta nappasin lainaan Martan kasviskeittiö ja Vegaanin keittiössä keittokirjat. Kirjoissa on paljon reseptejä laidasta laitaan: säilykkeistä leivontaan, Suomesta Afrikkaan ja Intiaan.

Marttojen kirja lähestyy ruokapöytää vuodenaikojen kautta. Kirja on jaettu neljään osaan, ja kussakin osassa painotetaan kyseisen vuodenajan saatavilla olevia antimia. Terveellistä, edullista ja ekologista - mä niin tykkään Marttojen maanläheisestä meiningistä! Itse asiassa tuossa oli lueteltuna ne syyt, miksi haluan syödä enemmän kasvisruokaa. Kun vielä herkullinen toteutuisi omissa kokkailuissa, niin siinäpä olisi vasta jotain!

Kuva Martat

Vegaanin keittiössä kirjan kirjoittajalla Elinalla on myös veden kielelle nostava blogi, jossa on hurmaavan kauniita kuvia. Elinan kirjassa kerrataan aluksi palkokasvien käsittely (vink vink henkilö Bee), idätys ja matkan varrella on monia muitakin käteviä vinkkejä.

Kuva täältä

Joulun jäljiltä jääkaapissa oli punajuuria ja tein punajuurilaatikon. Tässäpä resepti teillekin kokeiltavaksi:

Punajuurilaatikko Marttojen tyyliin

AINEKSET

1 dl rikottuja ohrasuurimoita
1 kasvisliemikuutio
1 dl soijarouhetta
3 punajuurta
2 perunaa
1 sipuli
2 rkl öljyä
1 prk kermaviiliä
2 tl timjamia
1 tl organoa
1 tl suolaa
ripaus valkopippuria
(100-200 g fetaa)

OHJE

1. Keitä ohrasuurimoita liemikuutiolla maustetussa vedessä noin 15 min. Laita soijarouhe turpoamaan kahteen desilitraan vettä.
2. Kuori ja raasta punajuuret ja perunat karkeaksi raasteeksi. Hienonna sipuli. Kuumenna öljy paistinpannulla ja kuullota siinä sipulia hetki. Lisää pannulle raasteet, keitetty ohra, soijarouhe, kermaviili ja mausteet (ja mahd. feta). Sekoita tasaiseksi.
3. Voitele uunivuoka ja kaada kasvisseos siihen. Paista 200-asteisessa uunissa 40-50 minuuttia.


Kermaviilin korvasin kasvisliemellä ja kermatilkalla, fetan Koskenlaskijalla. Tätä kirjoittaessa lapset eivät ole vielä luomustani maistaneet. Todennäköisesti tämäkin padallinen jää minun syötäväkseni, mutta saanpahan toteuttaa lupaustani ja herkutella!

Erinomaista uutta vuotta! Monenlaisia valloittavia vuosikatsauksia ja lupauksia blogeissa, olen iloinnut niiden lukemisesta.

Pikkareissa meillä on perinteenä jakaa ystävien kesken kunkin vuoden top-3 asiat. Käytännössä kierros kestää tunteja, ja sen aikana ulvotaan vähän väliä itkusta, naurusta tai molemmista yhtä aikaa. Aivan mahtavaa!

Mun 2014 oli melko tasainen, ei suuria ala- eikä ylämäkiä. Top-3 asiat olivat seuraavat:

• Ystävät. Jossain vaiheessa vuotta ajauduin epäsosiaaliseen moodiin, en saanut soitettua kenellekään tai tavannut kavereita. Siitä tuli huono ja allapäinen mieli. Kevät ja kesä korjasi tilanteen: tapasin rakkaita ystäviä läheltä ja kaukaa. Huomasin yhtäkkiä, että omassa naapurustossa on mutkatonta ja ihmisen iloiseksi tekevää lenkki- ja puistoseuraa yhden tekstarin päässä. Tähän sydän. 
• Puolimaraton. Olen vihannut juoksua pitkään ja hartaasti. Vuonna 2013 juoksin elämäni pisimmän matkan 10 km Naisten Kympillä. Toukokuussa kipitin Helsinki City Runin puolimaratonin ja syksyllä vielä toisenkin puolikkaan, ja olin aivan valtavan ylpeä itsestäni, että jaksoin harjoitella ja pääsin maaliin. 
• Muutosvoiman kerääminen. En oikein tiedä, miten tämä olisi pitänyt otsikoida. Syksyn harmituksista seurasi mielenkiintoisia keskusteluita ja pohdintoja, joiden seurauksena en ole varsinaisesti tehnyt vielä mitään. Sen sijaan olen miettinyt, miksi olen nyt tässä, hyväksynyt sen ja yrittänyt kirkastaa itselleni uutta suuntaa. Eniten nämä pohdinnat liittyvät työhön. 

Täytyy myöntää, että elokuu meni kohtuullisen negatiivisissa fiiliksissä. Oli väsyä, kiukkua ja apeaa mieltä. Kesällä sain tehdä lempijuttujani, tavata ystäviä ja reissata. Arjen alettua on väsyttänyt koko ajan kamalasti. Olen himoinnut perjantai-illan olutta keskiviikosta alkaen, ja lopulta ollut niin väsynyt, että olen vain kaatunut sänkyyn ja ollut väsyneenäkin errrrrrrityisen kiukkuinen, koska en edes jaksanut juoda oluttani. Tuntuu, että viimeisetkin oman elämän rippeet ovat kadonneet, kun työ ja kotiarki vie kaiken energian. Kaikesta tästä olen ollut harmissani universumille ja inhottava sekä tiuskiva tyyppi erityisesti lapsilleni.

Syksyn kohokohta piti olla lauantain Kuopio Maraton, jonne olin ilmoittautunut puolimaratonille. Kesän treeni koostui lähinnä massakaudesta (aliarvostettua kestävyysurheilussa) sekä nk. pitkästä hiilaritankkauksesta, erityisyytenä päivittäin nautittava siideriputeli ja jäätelö. Vaan niin valui hukkaan kaikki tsemppaus ja treeni - flunssan vuoksi piti perua juoksu.

Mies, perheemme armoitettu kirpparimyyrä, bongasi reissullansa punaisen, hirvennahasta valmistetun Unto-repun. Tuusniemeltä ehtaa kotimaista designia. Sain Unton sillä ehdolla, että lopetan murjottamisen. Edestä jupit Luiskan reppuinenne ja hipsterit Kånkeneidenne kanssa - täältä tullaan uuteen nousuun Unton kanssa!



Nyt pakkaan Untoon pari olutta ja lähden Miehen kanssa pussikaljalle, kun lapset häipyi mummolaan, huomenna ei tarvitse olla elämänsä juoksukunnossa ja kesääkin on näemmä jäljellä. Ciao!

Edit: Unton kanssa ulkona.

Arkishokki alkaa laantua. Lapset jää hyvällä mielellä päiväkotiin. Töissä on ollut muutamia mukavia hetkiä, esimerkiksi lounasaikaan lempiravintolassani.

Kyllä se tästä, sanoisi Modest Mouse.


Remonttimiesten jäljiltä tullaan kotiin, jossa ei ole sähköjä. Terveiset vaan sinne pakastimeen kaikille hiki hatussa pakastetuille marjoille ja jätskiautosta kannetulle jäätelölastille.

Otan päivän 20. kourallisen karviaisia. Kyllä se tästä.

Touhukkaan nelivuotisneuvolassa heräsi epäilys karsastuksesta. Asiaa jatkotutkittiin silmäpolilla, missä todettiin plussaa, hajataittoa ja laiskaa toista silmää sen verran, että kotiin lähdettiin kiertäen samalla käytävällä sijaitsevan optikon huoneen kautta. Alle 8-vuotiaiden silmälasit ovat muuten ilmaisia, kiitos ja kerran veronmaksajille "Hej!"

Neuvolakeikan jälkeen Touhukas oli tiukasti sitä mieltä, että mitään laseja hän ei tarvitse eikä ota (surkeaa itku päälle). Kun lääkäritäti pari kuukautta myöhemmin oli toista mieltä, minua jänskätti, että mitähän tästä tulee. Saadaanko edes valittua mitään laseja, jos harmittaa maailman eniten. Ja tietysti ehti käydä mielessä kaikki "Kiusataanko sitä!?!? Voiko se ikinä leikkiä normaalisti!?!?!" yms. kelat, mitä äiti-ihmisen päässä helposti pyörähtää päälle.

Optikolla oli tarjota läjä violetteja laseja, joihin oli säälittävänä yrityksenä laitettu tarra "Moomin" ilman mitään mitään kuvitusta. Onneksi löytyi tasan yhdet punaiset ja hieman kimaltavat Hello Kitty -lasit, jotka istuivatkin hyvin. Totesin, että ei ole sopiva hetki pelata "Kävisikö joku muu?" -korttia, ja niin Touhukkaalla on nyt omat Hello Kitty -silmälasit.



Lasien kanssa on

• pyllyröity pulkkamäessä
• kiipeilty puuhun
• pompittu sängyllä
• painittu siskon kanssa
• piirretty ja katsottu telkkaria
• eli oltu ihan tavallisesti. 

Puhtaiden pyykkien viikkaus kaappiin - Huomenna.
Likaisten pyykkien pesu - Ei voi, ei mahdu kuivumaan.
Hiekkaa eteisessä ja villakoiria nurkissa - Miehen vuoro imuroida.
Kurahousujen haku päiväkodista - Tästä ei voi pinnata, pakko päästä ulos.
Aikuismainen käyttäytyminen tilanteessa, missä itsellä on märät vaatteet, nälkä ja vessahätä, ja sanoo 10. kertaa lapsille, että "Nyt on aika lähteä sisälle." - Ei aina voi onnistua.
Pidä pokka, kun kuopus vetää vinyasa flowta pinnasängyssä päiväuniaikaan - Yritäpä itse katsella vakavalla naamalla!
Yllätysvieraita päiväkahville - Jes, pitkästä aikaa leivottiin aamulla muffinsseja. Tervetuloa!
Pakkaa lapset mummolaan yökylään - My pleasure.

Pikkujouluhengessä viime viikolta kuva piparikauden avauksesta. Joku ehkä muistaa meidän surullisen kuuluisat pääsiäisleivonnaiset. Miten niin ei voi olla joulumunia, kysyn vaan?

Täten keskeytän määräämättömäksi ajaksi perjantaisen tuokio-perinteen. Arjessa on tällä hetkellä rutiinipaineita riittämiin. Julkaisen tuokioita jos huvittaa.

Suvi Trokee-Daktyyli heitti käyttökamahaasteella, kiitos! Lumimyräkän ja tyhjän pään tilanteeseen haaste sopii mainiosti. Ymmärtääkseni haaste on kiertänyt muotiblogien puolella, missä ihmiset ovat esitelleet tyylikkäiden kuvien ja trendikkäiden brändien höystämänä kamppeitaan. Valitettavasti tästä postauksesta ei taida tulla kovin tyylikäs eikä kuvarikas.

Laukku: arkisin musta nahkainen läppärilaukku läppärillä tai ilman. Marimekon kankaista olkalaukkua pidän muina aikoina, sinne saa mukavasti tungettua vaippoja ja sekalaista roinaa. Jostain akkain lehdestä luin tyypityksen, että Marimekon olkalaukut ovat nelikymppisten tavaramerkki. Mitä, vastahan olin parikymppinen opiskelija, jonka lookiin kys. laukku tiivisti kuului!?

Lompakko: ent. mustaa nahkaa, nyk. kolhiintunutta harmaantunutta nahkaa. Metallisomiste, puolikas kuolain ehkä. Ostettu jostain outletista Enkku-reissulla, ei mikään merkkikapistus.

Aurinkolasit: 10 vuotta vanhat reiskat. Ostettu San Franciscosta, saako lisäpisteitä?

Pipo: (pakkohan tämä oli lisätä) paljon puhuttu leopardipipo on ollut kovassa käytössä muiden pipojen rinnalla.

Pipo ja reiskat - toimii kesällä ja talvella

Korut: korvikset aina, Snö of Swedeniltä on muutamat vakkarit. Ranteessa välillä Anja Hultin kierrätysrannekoru.

Keväällä keräsin kuvia ympyröistä. Kun mietin uutta teemaa, ajattelin ristiä tai risteystä. Lopulta kokoelmaa levisi otsikon sikin sokin alle.

Harmikseni olen naarmuttanut työpuhelimen kameran linssin, ja viime aikojen kuvista suurin osa on epätarkkoja. Harkitsin jo vakavasti suojuksen hankkimista, puhelin kun pyörii avainten ja milloin minkäkin kanssa kassissa. Näemmä on liian myöhäistä. Iso höh.

Kahden osittaisen hoitovapaaperjantain vankalla kokemuksella haluan suositella tätä kaikille, kenellä on työ- ja taloustilanteen puolesta mahdollisuus samaan. Rennon leikkimisen tai oleilun sijaan meidän perjantait on menneet osittain kotitöiden merkeissä. Vaikka periaatteessa en haluaisi käyttää perjantaita kokonaan kotitontun hommissa, on käytännössä kiva, kun iso osa pyykkivuoresta on poistunut lauantain tai sunnuntain agendalta.

Kuva täältä

Milla Paloniemen sarjakuva kiroilevasta siilistä ei vetoa minuun. Siili latelee ärräpäitä ja näyttää keskisormea. Njäh, ei kutittele mun nauruhermoja.

Meillä on kotona yksi 1,5-vuotias, joka muistuttaa erehdyttävästi tätä raivosta puhkuvaa siiliä. Eikä sekään naurata yhtään. Sen tukka sojottaa eri suuntiin ja se karjuu kysymykseen kuin kysymykseen "EI!!!" ja kieltäytyy kaikenlaisesta yhteistyöstä. Lopulta pitkän riehumisen jälkeen äidin syli saattaa kelvata. Välillä vain isin tai mummon syli käy, äiti saa painua hiiteen. "Kun kerran hylkää minut päivä toisensa jälkeen. P***le!"

Kuva täältä

Päiväkodin aloitus Nauravaisen osalta on siis mennyt suurin piirtein yhtä huonosti kuin pelkäsinkin. Hän protestoi omahoitajaansa kohtaan täysillä - ei antaisi tämän vaihtaa vaippaa tai pukea. Hän syö etupäässä seisaaltaan - istuminen saattaisi kenties indikoida tilanteen hyvänksymistä. Hän haahuilee pihalla itkuisena ja kiukkuisena - isosisko lohduttaa hetkeksi, kunnes taas itketään ja kovaa, kun sisko häipyy omalle puolelleen. Yölläkin pitää itkeä, karjua ja piehtaroida - kunnes muutaman tunnin jälkeen uni löytyy syvältä äidin kainalosta.

Voi meidän pientä, kiroilevaa siiliä.

Otsikko ei suinkaan viittaa pysyvämpään lähtöön. Korvamadoksi oli luikertanut Eput jne. Nyt kun aasinsilta on selitetty puhki ja pilalle, voidaankin mennä asiaan.

Sillä välin kun minä ahkeroin päivät palkkatyön parissa, jatkuu elämä kotona omia polkujaan. Kuten arvelinkin, Miehellä ja lapsilla on mennyt loistavasti. Keittiö kotiin tullessani on tavattoman siisti. Saapa nähdä jaksetaanko sitä vielä pari kuukautta hinkata, niih!

Lisäksi...

• Touhukas on oppinut kirjoittamaan oman nimensä ja "ÄITI". Kirjaimet menee välillä hupsuun järjestykseen, mutta mitä pienistä. 
• Nauravainen oppii melkein joka päivä jonkun uuden sanan. Ja hassuja ilmeitä. 
• Aikaisemmat unikoulutukset on autuaasti unohdettu, öisin vieressäni potkii, pyörii ja kihnuttaa kaksi hikistä lasta. 
• Minusta on tullut se, jolta kysytään olenko muistanut laittaa lapsille aurinkorasvaa ja vaihtaa vaipan. 
• Minusta on tullut se, kenelle kerrotaan mitkä ovat lasten lempiruokia ja kuinka ruokapöytätemppuiluun kannattaa reagoida.
• Inventaariotietokantani ruokatarvikkeiden saldoista on korruptoitunut. Tuon kaupasta mitä pyydetään tai mitä sattuu. 
• Olen vastuussa auton katsastamisesta. Ei mutta - ainahan minä olen vastannut siitä. Jätän avaimet tiskille, otan kahvia, pinon keksejä ja akkainlehden. Kohta pitääkin jo lähteä. Tosi rankkaa.
• Vaikka olen usein illalla väsynyt, olen iloisempi, (henkisesti) energisempi, vapautuneempi, valoisampi - enemmän minä. 

Iltaisin ehtii hyvin puistoon ja kesään.