Valkovuokkojen meri lainehtii laiskasti kevättuulen leppoisassa keinussa. Metsän aluskasvillisuuden keskellä pilkahtelee keltaista ja sinistä, sammaleen syvänvihreän maton kääntäessä kylkiään uneliaan auringon lämpimässä valossa.
Kulunut viikko on ollut yltäkylläisen kostea ja sateinen. Pehmeät öiset suihkut ovat lakaisseet luontoa tuntikausia antaen sille mahdollisuuden kasvaa, avata silmunsa ja nostaa ruohonsa, kukista puhumattakaan.
Viime viikon perjantain ja lauantain välisenä yönä alkoi sade, keväinen ja runsasvetinen, useita tunteja kestävä ja kaiken alleen peittävä raskas suihku, joka huuhteli luonnon täydesti ja perusteellisesti, herättäen kevään.
Katulamppujen valosta kiiltävät nauhamaiset suihkut pyyhkivät asfaltia, koskettelivat puiden runkoja ja taputtelivat kiihkeinä kasvavia silmuja.
Lämmin sade sulatti lopullisesti jäljelle jääneet hiekan peittämät lumikummut, huuhteli kadut ja juotti nurmet. Avautumassa olevat silmut vilvoittelivat lämpimässä sateessa ja ilma puhdistui hetkessä pölystä.
Paksut pilvet täyttivät taivaan ja peittivät superkuutamon, oli mahdoton hahmottaa suurena loistavaa kuuta, joka perjantain ja lauantain välisenä yhä odotti täyttymistään.
Puuttuvat 2 % yhdistyivät viimeiseksi palaseksi avaruuden täydellistä kiekkoa lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, aluksi oranssinhehkuisena pintana muuttuen yön viiletessä yhä kylmemmän sinertäväksi, melkein valkoiseksi piirtäen pinnalleen kuun vuoret ja kraaterit. Miten ihmeellinen näky se olikaan...
Seuraavien öiden sateet saivat minut lopullisesti heräämään kevääseen. Sateen kosketus iholla, kevyt kosteus ja hiuksia sivelevät sadepisarat saivat minut suorastaan hurmioituneeseen tilaan. Tätä olen odottanut, tämän sain ja tästä nautin kuin vain voi sateeseen hurahtanut ihminen nauttia.
Räystäät myrskysivät, katoilla sade tanssi tulista ripaskaa. Kaikki huuhtoutui, kastui ja piiloutui. Sadevesipyörteet nauroivat matkallaan viemäreihin ja ojiin, niin vapaina ja upeina, että se koski sydämeen.
Ja miten rauhoittavaa on sateen ääni, sen yksinäinen laulu vapaudelle, lempeä kosketus iholla ja rauhoittava humina korvissa. Mikä on ihanampaa kuin tepastella yksin ja rauhassa yöllisessä sateessa, yksinäisillä teillä ja kaduilla, suojassa kaikelta.
Kevät tuoksui voimakkaana, vettä kaikkialla ja kun sade vihdoin päättyi, luonto otti omansa, imeytti kosteuden juuriinsa, avasi silmunsa ja täytti ojansa.
Linnut olivat hiljaa, rusakot pysyivät koloissaan eivätkä vapaana tassuttelevat kissatkaan näyttäneet karvaisia naamojaan. Yö oli minun omani, kokonaan kunnes aamuyö hiipi maisemaan ja herätti linnut laulamaan.
Tuulella oli oma ohjelmanumeronsa, se huhuili kulmien takana, ravisutteli puiden oksia ja lauloi sateen mukana. Mikä yö, humalluttavan kosteaa, liikkuvan veden taidetta, sisältä puhdistavaa luonnonvoimaa, jolle ei ole vertaa.
Yön pimeys oli tiheää, valoa läpäisemätöntä ja omalla tavallaan hyvin yksityistä. Se antoi sen minkä yöllinen liikkuja halusi ottaa, ehkä vielä vähän enemmän ja sisälle palatessaan tunsi puhdistuneensa kokonaan, kaikesta. Tästä on hyvä jatkaa matkaa, kohti syvemmälle kevättä...
Kävellessäni hiljaisilla teillä ja kaduilla, kumisaappaiden kärkien kiiltäessä yli valuvasta vedestä, loiskutellessani lammikoissa ja sipsutellessani kumisilla varpaillani hietikoissa, en voinut tuntea muuta kuin suurta tyytyväisyyttä siitä että olin elossa, kokemassa juuri tämän hetken, onnellisena...
Sade taputelli pisaroillaan seiniä ja portaita, rummutteli rankasti kattoja ja virtasi vuolaasti kuin pienet Niagarat. Miten hymyilinkään niitä katsellessani. Sade ropisi ja sinkoili, kuin petkeleellä loiskutellen, maahan laskeutuessaan nauraen. Pehmeitä ja kovia kosketuksia, niin upeita ja ainutlaatuisia, hetken kauneutta.
Puut taivuttivat notkeita runkojaan, irroittivat osia oksistaan. Norkot keinahtelivat tuulessa, runsaina ja raskaina, enempinä kuin hetkessä kasvavat silmut konsanaan.
Sade paukutteli peltisiä alustoja, raollaan olevat ikkunat kolisivat ja sadevesirännit juoksuttivat vedet katoilta. Vesinen maailma kohisi ympärilläni ja minä vain kuljin ja nautin yksinäni.
Öissä kulki muitakin, inhoten tai iloiten, minun laillani. Valkoinen kissa katseli minua syyttävin silmin, kuin minun syytäni tämä pimeä märkä olisikin. Sen silmän mustuaiset välähtelivät, olivat vähäisessä valossa niin hohtavat ettei niiden väriä kyennyt näkemään.
Likomärkä kissariepu loikki epätietoisena katoksen alla, pyrkien pois ja takaisin palaten, kunnes se vihdoin ja viimein päätti juosta, nopeammin kuin koskaan. Halki sateenmärän nurmen ja lainehtivan asfaltin, jolla vesi pyörteili kuvioin epätasaisin.
Pitkä karva vettä valuen se juoksi lähimmän talon portaille, katon alle surkeasti naukuen. Sille tämä sadetta laulava yö oli suorastaan pirullisen yksinäinen. Saaliit kadoksissa, turkki vettä valuen, takussa. Kauempana hiljaa typerä ihminen katselemassa.
Pari likomärkää rusakkoa paineli karvat laossa pitkin pihaa, koikkelehtien lopuksi metsän siimekseen. Tavallisesti ne pysähtyvät istuskelemaan pihan keskelle, mutta nyt niillä oli kiire eikä niiden hyppelehtiminenkään mennyt tavanomaisen mallin mukaan.
Huomatessaan ihmisen, ne tekivät nopean näkymättömyysliikkeen ja vähällä oli etteivät ne istahtaneet paikoilleen. Niiden kömpelyys oli erilaista, epäröiminen monimutkaista ja pienille rusakonpäille aivan liian vaikeaa.
Maassa uiskenteli litistyneenä sateen puista piiskaamia oksia ja koivun norkkoja sekä vihreääkin vihreämpää vehreää ruohoa. Yölliset sateet ovat kiihdyttäneet luonnon huimaavaan kasvuun. Kuivuneita, keltaisenvihreitä siitepölyaaltoja kaikkialla, missä vain ne ovat löytäneet tarttumapintaa.
Ja niin minä vedin kumisaappaani kärjellä ojia, lätäkköveden vapaasti virrata, sateen laskeutuessa hiljaa...
Ja kuten aina keväisin, Edward Griegin Aamu minut herättää, onnellisena uuteen päivään...
Tekstit
