Vielä hetken syksyssä viivähtäen, suuntaan tieni tuttuihin maisemiin, kivillä ja sammalilla kävellen, runkojen kaarnoja hyväillen...
Kivet sateen jäljiltä liukkaina, yhteen liimautuneet märät lehtimatot luistaen kenkien alta, sateen arpia kaikilla paikoilla. Jokainen kivenkolo, jokainen paljas juuri kuin estäen kulkuani, metsän kostean hämärän takertuessa silmiini, kuljen tutuilla paikoilla tervehtien ystäviäni.
Miten kaipaankaan aamukasteisia niittyjä, kimaltavien vesihelmien leikkiä hennoilla hämähäkinseiteillä valon lävistäessä pisarameriä. Uskomatonta kauneutta, jonka nähdäkseen oli noustava aikaisin ja liikuttava varovasti, jotta helminauhat eivät rikkoutuisi.
Nyt seitit ovat piiloutuneet kivenkoloihin, yksittäisten nauhojen ollessa näkyvillä vain valon sattuessa niihin. Kuuran kovettamat vesihelmet mattapintoineen, jääkiteiden kuorruttamat lehdet peittämässä tyhjiä kuoria kotiloiden. Pakkasen maalaamat viuhkat lätäköiden riitteen pinnoilla kuin odottaen nelijalkaisia luistelijoita, turhaan...
Etsin vuodenaikoja, luontoa ja niiden keskellä itseäni, mutta nyt nautintojen aika on ohi, hetkeksi...
Selättääkseni valottoman ajan, kerta kerran jälkeen palaan kuviin, joissa elän onnellisimmat hetkeni. Palaan mielessäni kuvien taltioimiin paikkoihin, kuunnellen samalla askelteni ääniä luonnossa, tuntien tuulen ja auringon lämmön iholla, kuin ne olisivat olleet vasta eilen, tämän päivän ollessa vain syvää unta, josta herään valoon taas huomenna...
Sammaleen hennot kukkavarret taipuneina toisiaan vasten, raskasta taakkaa kantaen, toisiinsa tarrautuen, vesi liimaamassa pienoismaailmaa yhteen. On toinenkin maailma, jota harvoin katsomme, jalkojemme juuressa, katseiden kohdalla, mutta sen me usein ohitamme huomaamattamme.
Miten usein olenkaan ollut polvistuneena sammalten peittämien kivien vierellä, kuvaamassa pieniä ja hentoja kukkavarsia läheltä. Olen nähnyt satojen kukkavarsien loistavan vastavalossa, peittyen sammalten pehmeään vihreään, taipuvan veden painosta ja nousevan taas pystyyn auringon lämmittäminä.
Kokonaisuus muodostuu pienistä osista, varsinkin luonnossa jossa kauneus näyttäytyy aivan uudella tavalla ollessamme paikallaan, antaessamme silmiemme vaeltaa, korviemme kuulla ja ihomme tuntea tuulta...
Muistan, miten kuljin tuntikausia etsien torvijäkälöiden kuppeja, joissa sadepisarat lepäsivät läpinäkyvinä hattuina, ympäröivää luontoa heijastaen. Ja miten niin täydellisen onnellinen olinkaan onnistuessani kuvaamaan niistä jokaisen.
Hetkellinen sade tai aamuvarhainen kaste saivat luonnossa värit hehkumaan, leppäkertut ja kärpäset kanniskelivat vesipisaroita selässään ja kintuissaan ja sen kaiken sain kuvattua...
Kolea kylmyys tekee kipeää, sumentaa silmäni, suurentaa ikävää. Olen kuin eksyksissä, valo ja värit ovat kadonneet, ympärilläni vain syvää pimeää.
Jäkälien kuorruttamat puunrungot, ennen kuin maanpäällisiä korallimeriä, nyt kosteudesta vettyneitä. Värien syvyys, kaikkialla näkyvä kosteuden täydellisyys, kuin luonto olisi hukkumaisillaan syksyyn.
Vuodenaikojen näytelmässä syksyn ja talven välinen väliaika antaa näyttelijöille aikaa toipua edellisestä osasta, mutta katsojalle se on vaikeaa. On kuin teatterin lämpiössä ei tarjoltaisi kuin paksua, pikimustaa kahvia, jota on pakko juoda kun ei ole tarjolla muutakaan.
Jalkapohjissani on vieläkin kivien tuntu kurotellessani kasaamallani kivikorokkeella mahdollisimman korkealle, ylettyäkseni kuvaamaan puiden rungoissa olevia syviä haavoja, niiden onkaloissa piilottelevia pihkapalatseja, erivärisiä nauhoja, kovettuneita muodostelmia, joista ihminen voi vain uneksia. Ja pihkan voimakas tuoksu, se kutitteli ja hiveli, luoden tulevia muistikuvia...
Miten sykähdyttäviä hetkiä olen saanutkaan kokea aamuauringon noustessa sekä iltaruskon värittämän taivaan alla. Lehtikerrosten rapina jalkojeni alla, eriväristen lehtien luomalla kudelmalla, joka toistuu kerran vuodessa, aina yhtä odotettuna...
Yhtä hengästyttävän kaunista ja erilaisuudessaan monimuotoista, monta maailmaa tuoksuissa ja väreissä, lintuparvien lennoissa ja syysauringon leimahteluissa puiden rungoilla.
Kuuran koskettamat korret ja lehdet kuin pastelliväreillä maalattuja taideteoksia, joiden sammuneen värimaailman alta on vielä aistittavissa kadonneiden värien tuoksuja. Levollinen kuolema, joka vain palelee paikallaan...
Mieleni tuottaa yhä uusia mielikuvia ja muistoja, joilla lohduttautua väliajan luomassa mustassa kuilussa, johon ei päivä paista eikä kuu luo halojaan...
Yötaivaalla pilvet lähenivät toisiaan, muodostaen uusia kuvioita, joista hiljaisuudessa nauttia. Ennen pimeyttä ja kuun valoa, koivut hohtivat tulenkarvaisen oransseina. Tuulessa kieppuvien lehtien havina ja rapina niiden hioutuessa vasten toisiaan, irtoavan lehden napsahdus lehtitupestaan ennen sen putoamista värikylläiseen maahan...
Miten hellästi koivu nojasikaan pihlajaan, jonka marjat loistivat väkevän oranssinpunaisina vasten kirpeänsinistä taivasta, jolla pilvet levollisina lipuivat. Ja miten valo taipuikaan varjoissa, hajoten, muodostaen uudelleen kokonaisuuksia.
Kelojen majesteettisuus kuunvalossa, värisävyjen kadotessa pimeyteen. Luonnon näytelmässä ne hallitsevat draaman viimeiseen hetkeen asti kunnes tajuan, että ne ovat kylmän kuolleita. Niiden lähelle ei voi jäädä kauemmaksi aikaa vähenemättä itsekin jonkin verran. Kuunvalo voi olla todella petollista...
Vielä eilen muutama hyttysen oloinen hyönteinen, ulkopuolella ikkunoiden, pyrki sisään valoa tavoitellen ja talon seinällä koivet harallaan on liimautuneena kuollut hämähäkki seitteineen, orastava talvi tuli yllättäen.
Kohmeesta hitaat kärpäset kulkivat aamun kosteudesta liukkailla korsilla, sadepisaroiden painava viitta hartioillaan, nääntymäisillään kylmyyteen. On aika kuolla ja syntyä keväällä uudelleen...
Talven etiäiset ovat vasta kahdesti vierailleet, kuin tunnustellen luontoa, onko se jo valmis luopumaan, nukahtamaan muutamaksi kuukaudeksi, jotta valkeus voi peittää sen harsollaan.
Ja eräänä valoisana aamuna hento lumi peitti maan, asfaltin kuultaessa sen läpi harmaana ja kovana. Pimeydestä väsynyt mieli nousi ja minulle tuli kiire tepastella uudella lumella, poskien punertaessa ja silmien tuikkiessa auringossa. Väsymättä, laskematta askeleitani, kuulin miten painautuessaan valkean vaipan päälle, kenkieni pohjat varastivat lumelta äänen.
Kirjoittaakseni tarvitsen musiikkia, etsiessäni sanoja sanojen joukosta. Ilman musiikkia etsintäni on turhaa, alitajuntani nukkuessa syvää, ikuista untaan.
Vain tunnetilaan sopiva musiikki, tietty melodia, avaa portteja sanojen maailmaan, lennättää tarinoita, yhdistelee sanoja muodostaen lauseita. Sanat ovat kuin ajatusten tanssia, joskus ne tanssivat yksin, toisinaan etsivät pariaan...
Kohdatessani melodian, mielentilaani sopivilla instrumenteilla soitettuna, on kuin kiitäisin jäällä vapaana ja onnellisena. Jokainen luistinten terien piirtämä kuvio tuo minut lähemmäksi tarinaa, jonka haluan kirjoittaa, hyppyjen ja piruettien rikkoessa jääkerroksen kerrallaan.
Olen soittanut kaikki klassisen musiikin listani moneen kertaan läpi, kääriytynyt sellomusiikin syvän pehmeään samettiin, elänyt keskellä dramaattisia aarioita ja tuudittautunut viulujen harmoniaan, mutta tällä hetkellä vain kosketinsoitinten luoma kepeän kirkas äänimaailma keinuttaa minua tummuuden pinnalla, estäen putoamasta melankolian jyrkänteeltä alas.
Alla ensimmäisenä kuultava kappale siivitti mielessäni sanojen lentoa, palautti mieleen syksyn muistoja, tuoksuja ja kuvia, joissa värit vielä hehkuivat loistavina. Unohdin märän pimeän, kuolleet värit maahan pudonneilla lehdillä, auringon jälkeensä jättämän tumman hämärän, puiden lintuja kaipaavat latvat aaltoilemassa autioina tuulessa...
Kuin en olisi vielä kulkenutkaan syksyn ja talven välisestä portista, nähnyt värien vaihtumista valkeaan, välimaalla askelten totutellessa uuteen vuodenaikaan. Luopumista, surua ja odotusta, kunnes yhtenä päivänä lumi pukee maiseman valkoiseen ja mieli täyttyy jälleen ilosta...
Alla kuultavissa olevaa Brian Crainin Song for Sienna-kappaletta kuuntelin suurina annoksina ja annoin kuvien vain vyöryä mielessäni. Tämä oli se kappale, joka sai minut kirjoittamaan, punomaan syksyn lankoja ajatuksissani uudestaan.
Brian Crain on armoitettu säveltäjä ja pianisti, jonka valtava tuotanto on siirtynyt monien muiden tunnetuksi tekemiksi.
Alla oleva kappale on yhdistelmä kahdesta kappaleesta, jotka Yiruma on tehnyt kuuluisaksi. Orkesteriversio lisää lihaa luiden päälle ja sävelmaisema on täyteläisempi. Tässäkin on kyse makuasioista ja kertoohan jo sekin jotain, että itse kuuntelin mielentilani mukaan jompaa kumpaa versiota.
Yiruma on tehnyt alla olevan kappaleen kuuluisaksi. Itse olen hivenen hämilläni, sillä minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että tosiasiassa Brian Crain on kappaleen oikea säveltäjä. En lähde kiistelemään asiasta, sillä sekä Yiruma että Brian Crain tulkitsevat myös toisten säveltäjien kappaleita, joten...
Joka tapauksessa, itse arvostan Brian Crainin tulkintaa ja soittoa, mutta jostain syystä se on poistunut YouTubesta ja on nyt enää saatavilla ulkopuolisen koostamana levytysversiona. Yiruma on teknisesti taitava, mutta tulkinnoissa Brian Crane on mestari häneen verrattuna. Oli upeaa nähdä ja kuulla videolla Brian Crainen tulkinta kappaleesta.
Talvea odotellessa, mennyt syksy on vain unta, johon herään vuoden kuluttua uudestaan. Syksyn ja talven välinen portti on jo raollaan, yhä kirpeämmäksi muuttuvien yöpakkasten kosketellessa luontoa kylmillä sormillaan. Ja metsän siimeksessä kuuran kauneus odottaa minua vielä kerran kuvaamaan, ennen kuin lumi muuttaa lopullisesti talveksi maisemaa...
Tekstit
