Pitsit sekaisin

Miten tekniikka taas paiskasikaan aivoille uutta opeteltavaa, hämähäkinseitit päässä rikkoutuivat ja pitsit päälläni muutosten myrskyissä vain lentelivät ja tuulettuivat...

Kauan Blogger uudistuksellaan uhkasi, herjasi ja nalkutti, kunnes siirtyi lopullisesti uudistettuun käyttöliittymään ja Pitsin päässä poksahti. Pitäessäni kynsin hampain kiinni vanhasta ja turvallisesta sekä pitsipäälle soveliaan yksinkertaisesta käyttöliittymästä, jouduin lopulta taipumaan pakon edessä. 

Kävin herkuttelemassa kuvablogeissa, ja täytyy taas kerran todeta, että niistä tulee vallan veikeä ja hyvä mieli. Uskomattomia kuvia, maalausten kaltaisia, värien loistoa ja harmonialla leikkiä. Niissä näkee parhaiten talven väsymisen ja väistymisen sekä kevään iloisen etenemisen.

Erilaisia blogeja lukiessani, uskon entistä enemmän siihen, että suomalaiset ovat kirjoittajakansaa,  omaperäisiä, joskus hullujakin, mutta ehdottomasti aina luovia. Suomalainen synkkyys on todennäköisesti purkautumisväylää löytämätöntä luovuutta, joka suorastaan huutaa ulos tuloa.

Olen taas löytänyt itsestäni todella outoja piirteitä. Niin kuin nyt senkin, että tiirailen yöt läpeensä erilaisia blogeja, joissa kunnostellaan vanhoja taloja ja pakko myöntää, sisustellaan ja näpräillään kaikenlaista mukavaa kotiin. Tuo sisustaminen kun nyt tuntuu olevan meikäläisen Akilleen kantapää, ei tosin vaarallisessa määrin...

Olen ajatellut, että kyseessä on jonkinlainen ikkunaostos-vietti, joka tarvitsee purkautumisväylän ja blogeissahan sitä löytyy. Olen aivan kateudesta viheriäisenä katsellut ja lueskellut, miten ihmiset jaksavat tehdä ja tuunailla aivan uskomattomia juttuja. 

Vanhojen rakennusten kunnostamisia, uusien kotien rakentamisia, vanhojen esineiden kunnian palauttamista ja uusien käyttötarkoitusten löytämistä. Simppu, että olen kateellinen tuosta kaikesta energisyydestä.

Kyllä minä sen tajuan, että lumeen voi upota, mutta se ei meinaa mennä kaaliin ja varhaisjakeluun, että Blogilandiaan voi upota niin perusteellisesti, että näkyvillä on enää viimeinen tupsu hiuksista päälaella.

Miten uskomattomiin blogeihin olen jämähtänyt. Sellaista ajatusvirtaa ja tekstien iloittelua, että oksat pois. Tosin vastapainona on sitten sitä tekstiä, josta meikäläisellä ei ole mitään käsitystä. Ymmärrän toki, että ihmiset ovat kiinnostuneita erilaisista asioista ja jopa ikäkin saattaa vaikuttaa asiaan, joten antaa kaikkien blogien pursuta.

Räteist ja lumpuist en kyllä tajua mitään, varsinkaan napapaita-ikäisten rievuista. Sapuskapuolikin on siinä ja siinä, tonnikala-nuudeliateria kuullostaa tutummalta kuin lihaisa pihvi Villeroy Bochin lautasilta tarjottuna. Kämppien tuunaus-blogit menevät ihan yli hilseen enkä korttien ja kakkujenkaan teosta tajua niin sitten yhtikäs mitään.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ohittaisin kaikki yllä olevat blogit kiinnostamattomina. Se etten tajua, ei tarkoita sitä etten olisi kiinnostunut ja valmis ottamaan selvää ja kenties oppimaan uutta. Tajusin nimittäin sen, ettei meikäläisen tarvitsekaan tajuta mitään, käytössäni kun on koko blogistan, jossa on vallan mahtavia ammattilaisia ja ammattimaisia amatöörejä vikkelä liuta.

Vanhasta tottumuksesta nyt kuitenkin ryömin taas lumikasan alle häpeämään.

Siis mistä porukka oikein tekee rahaa toteuttaakseen kaikki nämä blogeissa pyörähtävät luxuskama-toiveensa? Toinen toistaan jouluisempaa kirjoitusta ja tietysti sitten jumalaton kasa upeita kuvia mahdottomista toiveista.

Meikäläisen jakeluun ei oikein mene se, että kaikilla riittäisi paikallista papyruskaislaa uusia kämppänsä yhtä vikkelään malliin kuin TV:n sisustusohjelmissa. Niissä on kämppä tuunattu Avotakka-kuosiin alle tunnissa, mainosten kanssa.

Menen hankeen häpeämään ymmärtämättömyyttäni ja lankekoot lisää lunta niskaani.