Todellisesta elämästä kertovat tarinat pitävät sisällään omat lainalaisuutensa, salaisuutensa ja sensuurinsa. Rivien väleihin voi piilottaa hyvinkin paljon, mutta tuntematta koko tarinaa voi lukija usein osua harhaan.
Tämäkin on tarina, jossa paljon jää kertomatta, paljon arvailujen varaan ja rivien väliin on piilotettuna suunnaton määrä surua, siksi se ansaitsee tilaisuutensa...
Kevät on lähtenyt vikkelästi käyntiin muussakin mielessä kuin luonnon tarkkailemisessa. Vuosi alkoi muutolla ja sama ilmiö tuntuu jatkuvan edelleen.
Mieluimmin muuttoja kuin kuolemia. Muutto on useimmiten mahdollisuus uuteen, vaihtoa parempaan tai edullisempaan, mahdollisesti suurempaan.
Muutto on muutos, joka tapauksesta riippuen voi olla joko loistava tilaisuus tai sitten, kuten eilispäiväisessä muutossa, säälittävä ja surullinen yhden ihmisen rikottujen muistojen muuttokuorma, jonka piti tapahtua, mutta joka ei tässä tapauksessa tuonut uusia onnensiemeniä mukanaan.
Ystäväpiirissäni on tapana auttaa siellä missä apua tarvitaan, myös ystävien läheiset kuuluvat autettavien joukkoon lukuisaan. Kuten eilenkin...
Kaukaisimmat tuttavat, jotka lupautuivat hakemaan liikoja ja turhia tavaroita pois muuton alta, kenties myös auttamaan itse muutossa, jättivät järjestään tulematta ja luvatut tavarat jäivät hakematta.
Ja kuitenkin samat ihmiset ehdottivat, että muuttoauto voisi kuormaa ajaessaan tuoda samalla heille luvatut huonekalut ja tavarat heidän kotiovilleen.
Pahimmissa tilanteissa kuoriutuu ihmisistä entistä parempia ystäviä ja auttajia, toisista taas kehittyy raatokärpästen toukkia, tyhjien lupausten antajia.
Eilispäivän muuttaja oli ystävättäreni äiti, joka lyhyen ajan sisällä on menettänyt kuolemalle poikansa, jonka hän hylkäsi sekä miehensä, jonka hän pilalle hemmotteli.
Parin vuoden takaiset menetykset nousivat muuton myötä esiin, surutyö puski pahimmillaan ihon pintaan. Ja kuin hylkäämisestä ja menetyksistä järkyttynyt mieli vielä lisäkärsimykseksi heitti mustia varjoja kehoon, sairaus löysi tiensä suruun ja käänsi elämän lopullisesti ylösalaisin.
Vuosikymmenien ajan rakas, ja sitkeällä säästämisellä omaksi lunastettu, perheen asunto osoittautui liian suureksi ja kalliiksi. Oli aika, mutta ei valmius, vaihtaa pienempään kotiin.
Vanhaan taloyhtiöön on parin vuoden kuluessa tulossa niin katto- kuin hissiremontti ja kuin rahaa nielevänä Moolokin kitana myös putki- ja sähköremontti irvistelevät nurkan takana eikä yksin jäänyt ihminen kykene selviämään remonttikustannuksista isoa lainaa ottamatta.
Miten moni ihminen joutuu muuttamaan rakkaasta kodistaan sen takia ettei hänellä ole varaa asua siinä? Helsingin keskustan vanhat talot ovat tulleet siihen ikään, jolloin kaikki remonttitarpeet lentävät kerralla sisään.
Innoton isännöinti ja asukkaiden pullikointi eivät ole auttaneet asiaa ja kuitenkin jossain vaiheessa viivyttely repii kaikkien kukkarot pakon edessä auki.
Yksinäinen ihminen vanhan ja uuden välissä, elämää ja muistoja täynnä olevasta rakkaasta kodista muutto paljon pienempään. Surutyö suurimmillaan ja pelko oman elämän jatkumisesta pahimmillaan.
Tytär on useiden viikkojen ajan käynyt iltaisin auttamassa tavaroiden lajittelussa ja pakkaamisessa, mutta seuraavana päivänä kohdannut jo pakatut tavarat takaisin paikallaan. Väsyneenä, voimattomana ja surujen hajottamana ihminen halusi ottaa kuolleiden vaatteet mukaansa.
Luopuminen on vaikeaa, kun luovut vaatteista on kuin luopuisit ihmisestä, hänen tuoksustaan ja tunnustaan. Joskus on kuitenkin pakko antaa muistojen fyysisten merkkien poistua elämästä, ottaa mukaan vain se joka on merkitsevää tänään.
Näky, jonka tänään kohtasin, oli surullistakin surullisin. Pieni nainen keskeneräisten pakkauslaatikoiden keskellä, räpistellen muistojen verkkoon sotkeutuneena kuin pelästynyt, ansaan jäänyt lintu. Muuttomiehet levittelemässä käsiään, miettien mitä tehdä oudossa tilanteessa, miten tästä edetään.
Tultuamme paikalle, muuttomiehet hengähtivät syvään ja kertoivat miten unessa ystävättäreni äiti oli ollut, kykenemättä tekemään mitään.
Kuolleiden ihmisten vaatteista ja tavaroista luopuminen oli ylivoimaista, muistot ja tavarat ylimääräisinä painolasteina, joista ei ollut enää kenellekään iloa. Kykenemättä toimimaan, omaan maailmaansa piiloutuen ja unohtaen pakon edessä luopumisen hän jätti kaiken paikalleen ja pakeni asuntoon uuteen.
Vieraat kädet joutuivat punnitsemaan muistojen arvon ja tarpeellisuuden, osa roskiin, osa uuteen vinttiin ja kellariin kadoten. Irroittelimme lamppuja katoista ja lattialistojen takaa metreittäin johtoja, välillä haimme lähikaupasta lisää banaanilaatikoita.
Miten paljon tavaraa onkaan haudattuina komeroihin sekä laatikoiden kätköihin, rakasta ja turhaa, miten vieras voi niiden arvoa tai tärkeyttä punnita? Roskalaatikot täyttyivät, kellarin sokkeloisten käytävien takana oleva yhteistila pieneni muutaman huonekalun verran. Siellä niillä oli uusi mahdollisuus muuttua osaksi jonkun toisen todellisuutta.
Me kaikki tulemme joskus vanhoiksi ja fyysisesti ehkä toimimattomiksi, miten silloin järjestämme elämämme ja muistomme, mitkä otamme mukaan, mitkä löytävät tiensä roskiksiin tai vieraisiin koteihin?
Kunpa kykenisimme tekemään tavaroiden ja muistojen inventoinnit silloin, kun olemme vielä tiukasti elämässä mukana. Meidän jälkeemme, kenelle ne merkitsevät enää hiekanmuruakaan?
Vielä tänään, tavarat etsivät paikkaa, muistot huhuilevat nurkissa ja yksinäinen miesten takki roikkuu naulakossa, odottaen luopumista...
Tekstit
