Kevät etsii jo polkujaan, sitä on selvästi ilmassa, mahdollisesta takatalvesta huolimatta. Sen aistii kaikkialla, raskaassa lumessa, enenevässä määrässä lintuja, yhä lumettomimmiksi käyvissä puissa ja ojiin alkukevään puroiksi laskeutuvissa kinoksissa.
Ystäväpiirini tapaamisissa on tällä hetkellä surullistakin surullisempi sävy. Vaikka miten haluammekaan palata niin sanottuun normaaliin elämään, jokaisena tapaamiskertana tajuamme yhden paikan tyhjillään.
Sähinkäinen, josta olen kirjoittanut kahteenkiin otteeseen, ei enää tämän maailman kauneus- ja hoikkuusmarkkinoilla joudu kilpailemaan, mutta on monia hänen kaltaisiaan, jotka odottavat pelastumistaan.
Iloinen ja suloinen sähinkäinen, naisellisuudessaan melkeinpä jokaisen miehen toiveiden kohde, teki epävarmuudessaan tuhoisan matkan omien ihannekuviensa alttarille, kohdaten liian myöhään sen edustaman tyhjyyden.
Ja siellä hän kohtasi kaikkien ihanteiden papittaren, sisar Yksinäisyyden sekä kaksoissisarensa, Tyytymättömyyden.
Sähinkäinen ei osannut lopettaa, minäkuva ei kulkenut samaa matkaa kuin muuttunut ulkomuoto ja ohuimmillaankin hän oli mielestään liian lihava. Yksinäisyyttä lievittämään saapuivat kaksi tuhoisaa ystävystä, kuningas alkoholi ja pimeään unohdukseen tuudittavat pillerit.
Viimeiset tapaamiset Sähinkäisen kanssa osoittautuivat hänen yksinpuheluikseen. Hän halusi meidät samaan maailmaan, kadonneiden minäkuvien viidakkoon, jossa terveellistä oli vain terveellisestä ruoasta puhuminen, ei sen ja siitä nauttiminen.
Kenen psyyke kestää jatkuvaa nälkää, lääkkeitä, viinaa ja pettymyksiä, kun mikään ei muutu miksikään? Kun ihmisen kuva itsestään, todellista etsiessään, ei nälkiintymälläkään, sekaisena, löydy mistään.
Kun mikään ei riitä, elämä pakenee edestä ja samat täyttymättömät unelmat, niiden kuvajaiset sekä peilit rikkinäiset, seuraavat perästä.
Varjoissa, unelmien laidoilla ja todellisuuden reunoilla, yksinäisenä ja kylmissään, ihminen ihmettelee ihmisen nälkää, nälkää sisällään.
Ehkä me kaikki olemme syypäitä siihen, että ihmisen minäkuva on vääristynyt. Jospa mekin uskomme median välittämään kuvaan täydellisestä ihmisestä, jolla kauneutensa ja täydellisyytensä vuoksi on oikeus siihen elämään, johon meillä muilla ei ole pääsyä.
Ihmisten markkinat ovat sangen outoja paikkoja, joissa pärjää vain maastoutumalla ympäristöön sopivaksi, soveliaaksi mallinukeksi, joka piilottaa sielunsa syvälle, kenties myy sen eniten tarjoavalle.
Vain tyhjiä poseerausilmeitä, pinnallista puhetta ja toisenlaisten arvostelua, elämää kadehdittujen kulissien takana...
Mikä tässä maailmassa on niin sairasta, että tytöt sekä pojat, niin nuoret kuin vanhemmat, käyvät ikuista kilpajuoksua ulkonäköseikoista?
Miksi me emme voi olla vain ihmisiä, omina itsenämme, sellaisina kuin olemme, muuttumatta toinen toistemme näköisiksi? Ihmisyydelle ja ennen kaikkea inhimillisyydelle ei ole ulkonäkövaatimuksia, sillä kauneus, hoikkuus ja samankaltaisuus eivät ole ainoat syymme olla olemassa.
Me uskomme itsestämme kaiken pahan ja kielteisen, mutta ystävälliset sanat ja sydämestä lausut kohteliaisuudet me käännämme mielessämme, päätyen päinvastiseen käännöslauseeseen. Sisäinen peili, mielemme vankila, välittää vain sellaisia kuvia, joissa näytämme toisten silmissä rumalta.
Ja se, mitä kukin sisällään pitää kauniina, ei välttämättä vastaa kaikkien muiden mielikuvia. Siksi toisen ruma on toisen kaunis ja suurinkin kauneus voi toisen silmissä muuttua mitä suurimmaksi rumuudeksi.
Ihmisen kauneus ei ole pelkkää ulkonäköä, se on paljon enemmän ja se loistaa meistä sisältä.
Onko mitään määrää sille, miten ihminen itseään pahoinpitelee...?
Voi pieni, iloisen eläväinen Sähinkäinen, meillä on ikävä sinua...











