Pitsit sekaisin

Nyt loppui kärsivällisyys...

Ei riitä huumorintaju, eivät istumalihakset ja hihatkin paloivat, eivätkä enää pelkästään kärynneet. 

Yli tuhannen, jo julkaistun, kuvan siirtäminen Picasaan ja sieltä blogiin on sellainen työmaa, että tällä hetkellä harkitsen viikon itku-meditaatiota.

Kolmas kerta tämän vuoden sisällä kun palvelin temppuilee. Minulla ei ole lehmän hermoja, en ole jääkaappiviileä perusluonteeltani ja koipeni lyhenevät olemattomiin tällä tasajalkaa hyppimisellä.

Olen kyllästynyt, raivoissani, itkuun purskahtamaisillani. En enää tiedä mitä tekisin...

Edessä oleva työmäärä saa suorastaan tainnoksiin. Nyt äkkiä, heti, pian joku olkapää johon nojata, kastella pusero ja vain parkua suoraan ääneen...

Mitähän seuraavaksi?

No, jospa hetken vain odottelisin. Jospa muutaman päivän sisällä selviäisi jotakin ja saisin siirrettyä rauhallisemmalla vauhdilla kuvia Picasaan. 

Uskon kyllä vähemmälläkin, että blogikuvat on siirrettävä Picasaan, mutta pahuksen pirullisella tavalla tämäkin oppi piti takoa itsepäisiin aivoihini.

Onko muilla yhtä kaistapäisiä kokemuksia, maksullisista kuvapalvelimista, kuin minulla? Olenko valinnut kuvapalvelimekseni sen pahimman, rahastavan pirulaisen, jonka suurinta hupia on kiusata Pitsi-parkaa...

Ja tähän postaukseen ei sitten tule kuvan kuvaa, ei varmasti tule...

Miten tekniikka taas paiskasikaan aivoille uutta opeteltavaa, hämähäkinseitit päässä rikkoutuivat ja pitsit päälläni muutosten myrskyissä vain lentelivät ja tuulettuivat...

Kauan Blogger uudistuksellaan uhkasi, herjasi ja nalkutti, kunnes siirtyi lopullisesti uudistettuun käyttöliittymään ja Pitsin päässä poksahti. Pitäessäni kynsin hampain kiinni vanhasta ja turvallisesta sekä pitsipäälle soveliaan yksinkertaisesta käyttöliittymästä, jouduin lopulta taipumaan pakon edessä. 

Voi itkujen itku ja kiroilujen kiroilut. Nyt tekisi mieleni kirjoittaa vain kirosanoja kirosanojen perään. Kuvapalvelu tömähti nurin ja kauhulla, tukka pystyssä, odottelen joudunko taas kerran poimimaan kuvan kerrallaan blogiin takaisin.

Sähköinen maailmamme on haavoittuvaisempi kuin koskaan ja haavoittuvaisemmaksi se tulee rakentumaan. Virtuaalimaailmamme ilmestyy ja katoaa yhtä mystisesti kuin sähköinen raha, jonka määrää ei kukaan enää kykene ennustamaan.

Sihisen, kitisen, rähisen ja rätisen. Olen niin maan perusteellisen vihainen, kiukkuinen ja kypsähtänyt, ettei paremmasta väliä.

Käyttämäni kuvapalvelin on niin täydellisesti nurin kuin vain palvelin voi olla ja sitä myöten melkoinen osa blogin kuvista on myös nurin ja näkymättömissä.

Nyt on näköjään tarinoiden aika. Minne tahansa menen, vastaani tulvii tarinoiden meri, ihmisiä ja tapahtumia, pieniä hetkiä elämässä. Niihin hetkiin on latautunut paljon enemmän kuin pelkästään se, minkä silmät näkevät ja korvat kuulevat. 

Tämän päivän tarinan näyttämö on Kontulan kauppakeskus, betoni-Helvetti, jossa toistensa lomitse kulkevat niin surulliset kuin iloisetkin tarinat.

Kontulaan eksyimme siksi, että keskustassa ei ollut yhtään kahvilaksi luokiteltavaa paikkaa avoinna, Itäkeskuksen ärrällä olemme jo notkuneet tarpeeksi monta kertaa, Myllypuron ostoskeskus on remontissa ja jäljelle jäi siis vain Kontula. Sopiva matka sujahtaa nopeasti metrolla ja metro meidät kuljettaisi myös vauhdilla pois.

Ärrältä isot pahvimukilliset kahvia ja kupit kädessä vaeltelimme ja katselimme elämää ja ihmisiä. Huonosta maineestaan huolimatta Kontulassakin ihmiset ovat iloisia, surullisia ja vihaisia, selvinpäin ja täydessä tuiterissa. Elämän koko kirjo pienellä alueella.

Joinakin päivinä raivon iilimadot puikkelehtivat terveen järjen aivoporteista järkyttämään lähellä eläviä, saaden heidät järkyttyneinä ihmettelemään, että mistähän tuokin taas repesi.

Välillä vain epäoikeudenmukaisuus ja häijyys, unohtamatta ilkeilyn "jaloa" taitoa, ajavat päälle kuin caterpillari. Järki sanoo, että antaa häijyilijöiden hajota omaan mahdottomuuteensa, turha heitellä helmiä sioille, mutta sitten tunne tunkee läpi ja paiskaa järjen syrjään kuin vanhan rätin ja raivoisat iilimadot tunkevat taas porttien läpi.

Siis voi hyvä tavaton sentään. Täytyy vain todeta, että vähempikin riittäisi, vaan kun on ahne ja vähän tyhmä, niin minkäs teet.

Päätimme ystäväni kanssa lähteä kävelylle, ostos-Helvetin kautta. Aivan oikein, paheen pesään ja äkkiä ulos. Jos jokin asia on väsyttävää, niin se on tyhjän kulkeminen pitkillä käytävillä Muzakin soidessa ärsyttävästi taustalla.

Hohhoijaa, kävely ostos-Helvettiin sujui vallan sutjakkaasti, mutta vetelä pyörähtely liikkeestä toiseen vastasi hyvin japanilaisten vesikidutusta toisen maailmansodan aikaan. 

Pakkokeikka, sillä oli useita asioita hoidettavana ja tietysti jokainen asiointiluukku sijaitsi täysin sattumanvaraisesti ammuttuna ostos-Helvetin eri käytävillä. Voin vaikka vannoa, että koipeni tylsyivät ainakin 5 cm lyhkäsemmiksi raahautuessani luukusta luukkuun ja yrittäessäni pitää perusnaamaria ojennuksessa.

Kyttääjästä vielä sen verran, että täytyy tunnustaa asian jääneen kaivelemaan harmaita aivosolukkojani. Mielessäni kuvittelin tilanteen, jossa täyteen sotisopaan varustautuneena pöllähtäisin kyttääjä-kirjurin eteen ja hihkaisisin karmealla äänellä ensin BÖÖ ja sitten nopeasti ottaisin salamavalolla kuvan hämmästyneestä naamasta.

Kuvan sitten photoshoppaisin apinan ja vampyyrin välimuodoksi ja askartelisin siitä vapaaseen käyttöön kunnon tikkataulun, jonka pistäisin myyntiin vaikka Huutonettiin.

Näin idioottimainen ja lapsellinen ihminen voi olla, mutta onneksi en sentään ole toteuttamassa aiettani. Kieltämättä, täytyy myöntää etten ole ihan vielä päässyt loukkaantumisestani, mutta merkkejä sen katoamisesta jo on, onneksi.

Olisiko alla olevassa sitä tyyliä, jolla kaikki kyttääjät katsotaan kumoon?

Jokaisella asuinalueella löytyy kyttääjiä, muista pahaa puhuvia kanssaihmisiä, jotka ovat mielessään määrittäneet normaalin käyttäytymisen normit, sekä tavan elää.

Satuinpa törmäämään lähinaapuriin, joka varoitteli siitä, että olen yöllisillä lumitepastelukeikoillani ja kameran mukana raahaamisineni herättänyt kulmakunnan kyttääjän huomion. Onpa epäilyjä herättänyt myös yöllä palavat valot ja epämääräiset työssäkäyntiajat.

Ei voi mitään, mutta ensimmäinen reaktioni oli se, että tunsin kuinka murtovaras oli tunkeutunut elämääni. Miten yölliset retkeni voivat kiinnostaa jotakuta siinä mitassa, että hän on valmis kylvämään myrkkyä muiden mieliin? Valokuvaamiseni kyttääjä oli tulkinnut tirkistelyksi ja ikkunoiden takana kurkisteluksi. Hyvä tavaton, enhän minä edes kuvaa ihmisiä, saati pyöri talojen edustalla kameroineni.

Eikö tirkistelyksi voida lähinnä tulkita se, että ikkunoitani pidetään silmällä ja kuulemma kellon tarkkuudella on kirjanpitoa siitä, milloin valot syttyvät ja sammuvat, milloin olen liikkeellä ja milloin en? En normaalisti ole helposti rikottavaa laatua, saati loukkaantuisin moisesta kyttäämisestä. Nyt vain elämäntilanteesta johtuvasta syystä, olen helpommin haavoitettavissa.

Onneksi olen tutustunut naapuritalojen ihmisiin ja he tietävät "omituiset" tapani. Tuskin kyttääjä saa paljoa vahinkoa aikaan, ja jos kyttäys jatkuu, joudun ilmeisesti ottamaan yhteyttä viranomaisiin, jotka sitten saavat ratkaista kyttääjän ongelmia ammattinsa puolesta.

Tekipä pahaa, en muuta voi sanoa. Seuraavan kerran varmastikin hiippailen syyllisyyttä tuntien, kameraa piilossa kantaen pitkin nurkkia ja pimeimpiä polkuja, säpsähtäen jokaista narahdusta ja kirahdusta.

Nyt nostan itseni vaateripustimeen, tärkkään itseni tönköksi ja päätän olla välittämättä kyttääjästä. Kuljen kamerat esillä, selkä suorana upottavassa hangessa ja teen mitä lystää, vaikka lumienkeleitä bussipysäkille. Ja varmasti niin keskellä yötä kuin vain voin...