Niin harmaalta kuin maailma näyttikään, tieto siitä että aurinko paistaa joskus vielä sai siivet nousemaan, kestämään ikuiselta vaikuttavan pimeyden.
Oli kuin aika olisi pysähtynyt, kietoutunut viittaan likaiseen, verhonnut taivaan tiukkaan valosaasteeseen. Ja aurinko oli vasta matkalla pohjoiseen...
Huhu kulki edellään, laajentaen tietoa menestyksestään. Vieras liikkui ihmisten joukossa, kätellen myös vähäisimpiä kaikista. Se tunki iholle, koputti kaikille oville ja sitkeästi livahti kutsumattomana sisälle.
Ja niinpä eräänä kauniina talvipäivänä epätoivottu vieras koputti ovelleni. Se ei kysellyt lupaa eikä odottanut sisään astumisen kehotusta, se vain kätteli nopeasti ja eteiseen livahti.
Se hengähti syvään enkä sanonut sille päivää vaan hyvästi, mutta se pirulainen jäikin pitkäksi aikaa taloksi.
Se istui tiukasti vuoteeni laidalla, pitäen huolen siitä että värisin kuumeissani peittojen alla. Aivastelin ja pärskin, yskin ja köhin, unohtamatta silmistä ja nenästä valuvaa nesteiden tulvaa, joka oli melkein alleen hukuttaa.
Halusin paiskata sen julmasti ja nopeasti ulos, vaan mikä oli säälittävän yrityksen tulos... Kun ulkomaailmassa vihdoin ja viimein harmaus pakeni valoa, katselin minä surkeana maiseman kauneutta ikkunasta.
Viinasukat jäivät parannuskeinona kokeilematta, sillä sitä olisi pitänyt raahautua ostamaan kaupasta. Vieras naureskeli hersyvästi kaikkia yrityksiäni karkottaa se iäksi. Mitä vastahakoisemmin hangoittelin vastaan, sitä lujemmin se tiukensi otettaan.
Siinä se nautiskeli pöydässäni, nakerteli valkosipuleita kanssani, maiskutteli kielensä kärjellä hunajaa puhumattakaan litratolkuista teetä makeaa.
Törmäsin siis päätäpahkaa sitkeänpuoleiseen Noro-virukseen vai törmäsikö se minuun, tiedä en. Hankala ja vastenmielinen, kutsumaton öykkäri ja täysi pirulainen.
Ja juuri kun kuvittelin häätäneeni sen ulos ovesta, se vinkkasi silmäänsä ja sanoi pian palaavansa.
Kolmen päivän ajan ehdin nauttia ulkona olosta, raikkaasta ilmasta ja valosta. Tuntien kävelyt aurinkoa palvoen, yölliset tähtitaivaan tutkailut täysikuuta katsellen, kunnes kaikki päättyi tuttuun koputukseen. Pirulainen palasi ja viittasi antamaansa lupaukseen...
Pakollisen sisällä olon aikana olen kuunnellut usein alla olevaa sävelmää eri tulkintoina. Se liittyy mielessäni enemmän kevääseen, mutta aurinkoa odotellessani härnäten kiusoittelin kevättä ja valoa ilmestymään, valaisemaan taivaan ja painavat hanget, lämmittämään kosketuksellaan ja sulattamaan maan.
Muistan jostain lukeneeni siitä, että Claude Debussy sävelsi tämän preludinsa kunnianosoituksena Skotlannin kauniille maisemille ja sävellyksen nimi tarkoittaa itse asiassa Skotlantia, ei siis todellista henkilöä, pellavatukkaista tyttöä.
Yllä soiva sävellys Joshua Bellin soittamana on yksi tulkinta monista. Jossain tietyssä mielentilassa Bellin tulkinta on kuin liian makeaa hunajaa, kun taas toisinaan se on juuri sitä, jota mieleni eniten haluaa. Alla vielä pari muutakin tulkintaa samasta sävellyksestä.
The London Promenade Orchestran esittämää, klassisen kaunista tulkintaa YouTubessa ei ole mahdollista linkittää blogiin, sillä sen upotuskoodi on poistettu. Tässä kuitenkin linkki sävellyksen kuunteluun suoraan YouTubessa.
Ja kuten aina, mieliala ratkaisee, minkä version valitsee...
Tekstit
